Ensimmäiset hylkysukeltajat panivat henkensä alttiiksi
Merenpohja oli käytännössä ihmisen tutkimattomissa vuosituhansia, kunnes 1800-luvun alussa kaksi köyhää veljestä keksi sukelluskypärän, jonka ansiosta ihminen pääsi tutustumaan merenalaiseen maailmaan aivan uudella tavalla.
Muut sukeltajat alkoivat kopioida Deanen veljesten varusteita päästäkseen osille merenpohjan arvotavaroista.
Sukeltaja John Deane seisoi kuin jähmettyneenä Sevastopolin sataman pohjassa.
Elettiin kevättä 1856, ja muutaman metrin päässä Deanesta ongensiimojen ja meriruohojen keskellä oli irvokas näky: hevosen luurangon selässä istui kuollut ratsastaja saappaat yhä jalustimissa, ja vain ratsumiehen venäläisen univormun riekaleet pitivät enää luurankoa kasassa.
Sukelluskypäränsä lasiruudun läpi Deane näki ympärillään mädäntyneitä ruumiita, murskautuneita vaunuja ja tykkejä. Toettuaan Deane asteli varovasti eteenpäin merenpohjan joukkohaudassa.
Britannia ja Ranska olivat puoli vuotta aiemmin valloittaneet venäläisen Sevastopolin satamakaupungin Krimin niemimaalla Mustanmeren rannalla, ja luurangot olivat jälkiä Krimin sodan viimeisiltä päiviltä.
Venäläiset olivat yrittäneet evakuoida tykkejä Sevastopolista ponttonisillan avulla, mutta tykkien paino oli murtanut sillan ja täyteen lastatut vaunut olivat vetäneet sotilaat ja
vetojuhdat mukanaan kuolemaan.
Nyt Britannian laivasto oli palkannut 55-vuotiaan Deanen nostamaan Sevastopolin edustalla makaavista lukuisista venäläisistä laivanhylyistä kaiken arvokkaan, kuten ankkurit, höyrykattilat ja tykit.
Se, mitä britit eivät voisi viedä mukanaan, oli tarkoitus tuhota, jotta Sevastopol ei enää koskaan voisi nousta uhkatekijäksi.
Deane olikin kuuden kuukauden ajan räjäytellyt Sevastopolin valtavia satamarakennelmia.
Räjähdysten ääni oli brittiläisen kirjeenvaihtajan William Russellin mukaan kovin ääni, jonka hän oli koskaan kuullut. Koko kaupungin ympäristö tuntui tärisevän joka kerta, kun Deane laukaisi latauksensa.
Russell kuvaili lehtiartikkelissaan Deanea nimityksellä, joka seurasikin tätä sitten koko tämän loppuelämän: The Infernal Diver, helvetillinen sukeltaja.
Kypärä keksittiin tulipalon varalta
Neljännesvuosisata ennen Krimin sotaa John Deane ja hänen veljensä Charles olivat mullistaneet sukeltamisen Britanniassa.
He olivat yhdessä kehitelleet veden alla käytettävän kypärän, jonka ansiosta sukeltaja pystyi ensimmäistä kertaa kulkemaan veden pohjassa lähes rajattoman pitkään.
Oli kuitenkin ollut katkeran työn takana saada ihmiset ymmärtämään sukelluskypärän tarjoamat mahdollisuudet – niin katkeran, että se oli lopulta koitunut toisen veljeksen kohtaloksi.
John ja Charles Deane syntyivät köyhiin oloihin Deptfordissa eteläisessä Lontoossa. John lähti jo nuorena merille ja pestautui laivaan, joka purjehti itään. Myöhemmin hän alkoi nostaa tavaroita laivanhylyistä sukelluskellon avulla.
Charles ei tuntenut samanlaista vetoa seikkailuihin, vaan hän jäi kotikylään asumaan. Työkseen hän tilkitsi Edward Barnardin telakalla laivanrunkoja tervatulla köydellä, mikä saattoi olla hengenvaarallista.
Terva pidettiin juoksevana säilyttämällä sitä kuumana kattiloissa, mutta jos kattila kaatui, terva leimahti tuleen ja muodosti niin myrkyllistä kaasua, että tehokas sammutustyö kävi mahdottomaksi. Silloin ei voisi pelastaa enää laivaa eikä telakkarakennusta.
Charles pohti ongelmaa, kunnes hän vuonna 1823 keksi ratkaisun. Hän kehitti savusukelluspuvun, johon kuului pienillä lasiruuduilla varustettu kuparinen kypärä sekä kypärän alaosaan niiteillä kiinnitetty nahkatakki.
Lisäksi tarvittiin avustaja, joka pumppasi palkeilla kypärään letkun kautta raikasta ilmaa.
Periaate oli yksinkertaisen nerokas, ja telakan omistaja Barnard osti keksinnön patentin 417 punnalla, joka oli tuolloin jättiläismäinen summa ja vastaisi yli 40 000:ta euroa.
Charles ja hänen työnantajansa olivat vakuuttuneita puvun mahdollisuuksista, ja yhdessä he saivat paikallisen insinöörin Augustus Sieben valmistamaan tehtaassaan prototyypin pohjalta toimivan sukelluskypärän.
Vuonna 1825 Charles kirjoitti Britannian laivastolle ja pyysi lupaa saada esitellä keksintönsä.
Kirje tuli paluupostissa takaisin, ja sen päälle oli raapustettu: ”Emme halua, että näette vuoksemme tämän enempää vaivaa.” Laivastoa ei siis kiinnostanut, ei myöskään palolaitosta.
Sukeltaja kääntyi ylösalaisin
Charles masentui tyrmäävistä vastauksista. Kun John palasi meriltä kotiin ja näki Charlesin keksinnön, hän alkoi pohtia, voisiko kypärää käyttää veden alla.
Sen avulla sukeltaja voisi työskennellä pohjalla vapaasti, eikä hän olisi sidoksissa valtavaan sukelluskelloon, jolloin tavaroiden noutaminen hylyistä kävisi paljon helpommaksi.
Vähitellen Charles hyväksyi ajatuksen siitä, että hänen savukypäränsä muutettaisiin sukelluskypäräksi. Koesukellukset päätettiin tehdä paikallisessa kanavassa.
John astui ensimmäisenä uuteen ja tuntemattomaan maailmaan. Ihmeissään hän kuunteli oman äänensä ja hengityksensä kaikua kypärän sisällä.
John havaitsi pian, että uloshengitysilma oli jotenkin saatava pois kypärästä ja nahkatakin alta, sillä varusteisiin kertyvä ilma alkoi väkisin nostaa häntä kohti pintaa. Palattuaan maihin hän porasi kypärän alaosaan reikiä, joista ilma pääsisi ulos.
Charles kokeili seuraavana laitetta, ja veljekset päättivät myös sitoa 30 kiloa lyijyä neljässä pussissa Charlesin harteille vastustamaan nostetta.
Painojen ansiosta Charles pysyikin tukevasti kanavan pohjalla ja sai huomata, että vesi nousi kypärän sisällä kaulalle asti mutta pysähtyi siihen ilmanpaineen ansiosta.
Olkapäille sijoitetut painot osoittautuivat kuitenkin hengenvaarallisiksi. Kun Charles kompastui epätasaisella pohjalla ja kaatui, ilma pakeni kypärästä ja tilalle virtasi vettä, jolloin hänen päänsä ja koko ylävartalonsa muuttui painavammaksi kuin hänen jalkansa ja ja hän kääntyi ylösalaisin.
Rannalla palkeita käyttävä John näki yhtäkkiä kahden sätkivän jalan nousevan pintaan. Hän sai kiskoa kunnolla saadakseen vedettyä jo tajunsa menettäneen veljensä rantaan.
Yskittyään kanavan vettä keuhkoistaan Charles sai lopulta kerrottua, mitä oli tapahtunut. Veljekset tulivat siihen tulokseen, että tarvittiin lisää painoja mutta eri paikkaan.
Alkuvuodesta 1829 John kokeili paranneltuja varusteita. Lyijypainot oli siirretty kenkien pohjaan, ja sukeltajan oli helpompi pitää tasapainonsa. Kypärään oli myös kiinnitetty venttiili ja letku uloshengitysilmalle.
Varusteet toimivat niin hienosti, että John unohti täysin ajankulun. Charles ehti jo huolestua, kunnes John lopulta nousi pintaan.
Innoissaan John riisui kypärän ja hihkui iloisena veljelleen: ”Se toimii! Se toimii!”
Arvokas kuparilasti pelastettiin
Seuraavaksi piti vakuuttaa muutkin kypärän mahdollisuuksista. Laivaston sijaan Deanet onnistuivat siinä yritysmaailmassa.
John oli Kentin alueella ja varsinkin Whitstablen kalastajien keskuudessa tunnettu ja arvostettu henkilö.
Vakuutusyhtiöt palkkasivat usein kalastajia nostamaan tavaraa uponneista laivoista, ja pian veljekset saivatkin tilaisuutensa, kun Carn Brea Castle -niminen alus ajoi karille lähellä Portsmouthia 5. heinäkuuta 1829.
Lloyds-yhtiö oli vakuuttanut aluksen arvokkaan kuparilastin ja halusi ehdottomasti pelastaa sen, ennen kuin meri veisi hylyn mennessään.
Charles ja John Deane tekivät useita sukelluksia laivan lastiruumaan avustajien pumpatessa heille palkeilla ilmaa.
Kypäränsä ansiosta he onnistuivat pelastamaan suurimman osan lastista, jonka arvo oli nykyeuroissa laskettuna miljoonan kieppeillä.
Amiraliteetti ei silti vieläkään vakuuttunut veljesten kypärän käyttökelpoisuudesta, vaan vastauksena oli aina vain: ”Emme halua, että näette vuoksemme tämän enempää vaivaa.”
Suosio oli sen sijaan taattu aina, kun veljekset esiintyivät tavalliselle kansalle. Erään sukellusnäytöksen jälkeen vuonna 1831 paikallislehti kuvaili innoissaan, kuinka John Deane näytti kävelevän merenpohjassa yhtä vaivattomasti kuin päiväkävelyllä.
”Ei ole epäilystäkään, etteikö esineiden pelastaminen huomattavasti aiempaa syvemmältä olisi tämän keksinnön ansiosta mahdollista”, kiitteli kirjoittaja lopuksi.
Muutkin kiinnostuivat sukeltamisesta. Esimerkiksi juristi John Bethell lähetti teollisuusvakoojia Augustus Sieben työpajalle, jotta hän voisi valmistaa omat sukellusvarusteensa.
Charlesin työnantaja Edward Barnard, joka omisti savukypärän patentin, haastoi raivoissaan Bethellin oikeuteen, mutta hän hävisi jutun, sillä patentissa ei mainittu mitään kypärän mahdollisesta käytöstä veden alla.
Sukellus 30 metrin syvyyteen
Sotalaiva Royal George oli kaatunut vuonna 1782 ankkurissa ollessaan Portsmouthin edustalla, ja yli 900 ihmistä oli menehtynyt.
108 tykillä varustettu ja yli 2 000 tonnia painava alus oli ollut Britannian laivaston ylpeys, mutta nyt se makasi 30 metrin syvyydessä. Niin syvällä Deanen veljesten varusteita ei ollut vielä koskaan käytetty.
Veljekset teettivät itselleen sukelluspuvun, jossa kaksi kangaskerrosta oli liimattu vesitiiviiksi erityisellä kumiseoksella.
He saivat myös käyttöönsä pumpun, jonka avulla ilmaa voitiin pumpata paljon tehokkaammin sukellettaessa aiempaa syvemmälle, missä ilmaletkuun kohdistui paljon suurempi paine kuin matalassa vedessä.
Ensimmäiset sukellukset uudessa puvussa ja pumpun avulla tehtiin Albionin kannelta. Neljä miestä pumppasi vuoroissa ilmaa Charlesille, joka laskeutui hitaasti mukana tuotuja lähes 20 metriä pitkiä koottavia tikkaita pitkin.
Mitä syvemmälle Charles eteni, sitä kovemmaksi kävi veden paine ja sitä kovemmin miesten oli pumpattava ilmaa.
Tikkaiden alapäässä Charles pysähtyi. Muutaman minuutin kuluttua hän alkoi erottaa pimeydestä Royal Georgen hahmon. Varovaisesti hän lähti kävelemään lahonneella kannella, jolle kukaan ei ollut astunut 52 vuoteen.
Puolen tunnin kuluttua Charles palasi pinnalle, ja John ryntäsi hänen luokseen pommittaen häntä lukemattomilla kysymyksillä.
John halusi pian päästä itse kokemaan tuon hiljaisen ja synkän maailman.
Monet kalastajat etsivät vapaa-ajallaan muun muassa isoista laivoista pudonneita arvokkaita metalliankkureita.
John Deane löysi Mary Rosen
Veljekset nostivat Royal Georgen hylystä viisi tykkiä, jotka painoivat kukin lähes kolme tonnia.
He saivat tykeistä korvauksena yhteensä noin 200 000 euroa vastaavan summan. Jopa laivaston insinöörit tunnustivat lopulta olevansa varsin vaikuttuneita.
Työskentely syvällä Royal Georgen uumenissa oli pelästyttänyt Charlesin, eikä hän enää tuntenut vetoa sukeltamiseen.
John sen sijaan ei tuntunut saavan sukeltamisesta kyllikseen, ja hän sukelsi Royal Georgen ohella moniin muihinkin hylkyihin.
Royal Georgen sukellusten yhteydessä John sai kuulla paikallisilta, että pohjassa noin kilometrin päässä hylystä oli jotain suurta, joka oli vuosikausia tuhonnut kalastajien verkkoja. John tutki aluetta ja löysi sieltä tykin jäännökset.
Kun tykki oli puhdistettu, siinä huomattiin poikkeukselliset delfiinin muotoiset kädensijat ja latinankielinen kaiverros ”HENRICVS VIII”. Ne osoittivat tykin olevan peräisin Henrik VIII:n kuuluisasta sotalaivasta Mary Rosesta, joka oli uponnut 300 vuotta aiemmin.
Pian John paikansi myös itse hylyn, josta hän löysi 20 rautaista tykkiä, osan isomastosta, viisi kalloa ja muita luita.
Hän räjäytti itselleen tien hylkyyn, ja sukellustaitojensa lisäksi John kehittikin kovaa vauhtia taitojaan vedenalaisten räjäytysten saralla.
Sukeltajat sairastuivat oudosti
Johnista oli tullut alallaan arvostettu asiantuntija, mutta Charles sen sijaan ponnisteli jatkuvien talousvaikeuksien kanssa.
Hän yritti väittää keksineensä sukelluskypärän yksin, ja pettynyt John katkaisi välit veljeensä ja alkoi toimia hylkysukeltajana omaan piikkiinsä.
Oikeudet nostaa arvotavaraa Royal Georgelta olivat Charlesilla, ja hän aikoi jatkaa työtä palkkaamalla muita sukeltajia.
Britannian pioneerijoukkojen eversti Pasley oli päässyt kypäräsukeltamisen makuun, ja amiraliteetissa olevien vaikutusvaltaisten ystäviensä avulla Pasley kaappasi ovelasti Royal Georgen sukellusoikeudet itselleen.
Se romahdutti psyykkisesti hauraan Charlesin mielenterveyden lopullisesti, ja vuonna 1839 hänet suljettiin mielisairaalaan, missä hän teki itsemurhan.
Pasley jatkoi miehineen sukelluksia Royal Georgen hylyllä. Siinä vaiheessa muut olivat kehittäneet sukellusvarusteita niin, että kypärä voitiin kiinnittää tiiviisti sukelluspukuun.
Pasley palkkasi joukon miehiä sukeltamaan Royal Georgelle uudenlaisessa puvussa.
Pasley huomasi, että monet miehistä kaatuivat pian noustuaan sukelluksista laivan kannelle eivätkä päässeet enää ylös. Hän uskoi miesten olevan vain yliväsyneitä.
Vasta parikymmentä vuotta myöhemmin lääkärit oivalsivat, että oireet olivat merkki niin sanotusta sukeltajantaudista, jossa sukeltajan vereen muodostuu pieniä typpikuplia hänen noustessaan syvyyksistä liian nopeasti.
Venäläiset upottivat laivansa Sevastopolin satamaan Krimin sodan lopussa. John Deane sai tehtäväkseen räjäyttää hylyt.
Krimin sota oli näytön paikka
Pasley oli ajan mittaan riitaantunut myös John Deanen kanssa, ja hän esti tätä kerta toisensa jälkeen saamasta merkittäviä sopimuksia laivaston kanssa.
Niinpä Deanen oli jatkettava pelastussukelluksia omaan laskuunsa, kunnes eräänä päivänä vuonna 1855 laivaston edustaja joutui päinvastoin tulemaan Deanen luo pyytämään häneltä apua.
Ranska ja Britannia olivat kaksi vuotta aiemmin julistaneet Venäjälle sodan ja lähettäneet laivastonsa Mustallemerelle valloittamaan Venäjän tärkeintä laivastosatamaa Sevastopolia.
Kun brittien voitto Krimin sodassa oli jo selviö, venäläiset päättivät upottaa 106 alustaan
sataman edustalle, jotta laivasto ei päätyisi brittien käsiin. Venäläiset toivoivat, että sodan jälkeen he voisivat nostaa alukset takaisin käyttöön.
Vallattuaan Sevastopolin britit päättivät sotkea venäläisten suunnitelmat ja tuhota alukset lopullisesti räjäyttämällä ne.
Laivasto varusti aluksen kuljettamaan sukeltajia ja varusteita Krimille, mutta kun se upposi myrskyssä, valtiovallan ei auttanut muu kuin ottaa yhteyttä John Deaneen.
Deane saapui Krimille vuonna 1854 ja alkoi uuden sukeltajajoukon kanssa räjäytellä venäläislaivoja.
Amiraali Lyons kirjoitti pian tyytyväisenä: ”Herra Deane on ollut suunnattomaksi hyödyksi ja on vedenalaisin räjäytyksin tuhonnut seitsemän venäläistä höyrylaivaa.”
Deane työskenteli väsymättä ja teki vaikutuksen muun muassa räjäyttämällä yksin Sevastopolin laiturirakennelman.
Kapteeni A. Wilmot ylisti Deanea: ”Sinnikkyytenne teille annettujen tehtävien suorittamisessa on korvaamattoman arvokasta ja ansaitsee korkeimman kiitoksen maaltanne.”
John Deanen ansiosta Venäjän mahdollisuudet nousta jälleen Mustanmeren valtiaaksi tuhottiin täysin.
Nyt hän oli lopulta saanut kauan kaipaamaansa kultaa ja kunniaa, ja saatuaan urakkansa valmiiksi hän saattoi palata Britanniaan
varakkaana miehenä.
”Helvetillinen sukeltaja” John Deane kuoli perheensä luona vuonna 1884.