Armotonta sotaa kullasta ja timanteista

1800-luvun alkupuolella britit pitivät eteläistä Afrikkaa hedelmättömänä, alkeellisena ja arvottomana maana. Kun alueelta löytyi kultaa ja timantteja, muuttui ääni kellossa ja britit pyrkivät kaikin tavoin varmistamaan luonnonrikkaudet itselleen. Zulut ja buurit eivät alistuneet taistelutta, mikä johti siirtomaahistorian verisimpiin sotiin.

Etelä-Afrikan luonnonvaroja havitelleet britit joutuivat sotajalalle alueen kaikkien muiden väestöryhmien kanssa. Vuonna 1879 he ottivat rajusti yhteen zulujen kanssa.

Julkaistu 10.05.10

- Toimitus

Schalk van Niekerk tutki pientä välkehtivää kiveä. Hänestä tuntui, että kivi oli jotenkin poikkeuksellinen. Hän kääntyi naapurinsa rouva Jacobsin puoleen, jonka poika oli löytänyt kiven joenvarresta, ja kysyi, voisiko hän ostaa sen. Rouva Jacobs nauroi ajatukselle, että joku haluaisi ostaa lasten poimimia kiviä, ja lupasi kiven van Niekerkille. Tämä kiitti ja lupasi juhlallisesti, että mikäli kivi osoittautuisi rahanarvoiseksi, hän antaisi tuotosta osan myös Jacobseille.

Tuo Kapmaasta vuonna 1866 löytynyt kivi tunnetaan nykyisin Eureka-timanttina. Sen arvo Lontoon markkinoilla oli huimat 500 puntaa (yksi punta vastasi tuolloin noin 120:tä euroa). Van Niekerkille se oli kuitenkin vasta alkua. Neljä vuotta myöhemmin hän löysi toisen timantin, josta hän sai lähes 25 000 puntaa. Löydöt osoittivat, että Kapmaan hedelmätön maa – ”steriilein ja arvottomin koko imperiumissa”, kuten eräs brittivirkamies sitä kuvasi – voisikin tarjota sellaisia rikkauksia, joita sitä vaivalla viljelevät siirtolaiset eivät osanneet edes aavistaa. Kun muualtakin löytyi lisää timantteja, britit ymmärsivät, että alue oli imperiumin arvokkaimpia siirtomaita, josta oli pidettävä kiinni hinnalla millä hyvänsä.

Etelä-Afrikasta tuli uusi Klondike

Britannian läsnäolo eteläisessä Afrikassa oli sattuman kauppaa. Alueelta ei saanut mausteita, silkkiä eikä muitakaan houkuttelevia kauppatavaroita, joten britit pitäytyivät Kapmaan eteläosassa, jota he olivat vuodesta 1795 käyttäneet Aasian meriliikenteen tukikohtana. Muutoin eteläinen Afrikka sekä sitä kansoittavat afrikkalaisheimot ja rahvaanomaisina pidetyt hollantilaiset, saksalaiset ja ranskalaiset siirtolaiset eli buurit tuottivat briteille lähinnä vain harmia.

Eurekan löytymisestä vuonna 1866 alkoi timanttikuume, joka räjähti valloilleen vuonna 1871, kun Griquamaasta, Kapmaan pohjoispuolella olevasta lohduttomasta auringon korventamasta pensasautiomaasta, löytyi uusi suuri timanttiesiintymä. Alueelle virtasi kokeneita kullankaivajia Kaliforniasta ja Australiasta, rähjäisiä paremman elämän etsijöitä Lontoosta, sotilaskarkureita, keinottelijoita ja tavallisia onnenonkijoita, ja kuhisevia väliaikaisia kaupunkeja nousi sinne tänne kuin sieniä sateella.

Yksi lapionpisto saattoi tehdä varattomasta upporikkaan, mutta omaisuutensa saattoi myös menettää yhtä nopeasti pelihalleissa ja porttoloissa. Monet asuivat alkeellisissa telttakylissä, ja käymälöinä toimivien kuoppien ympärillä leijaili sietämätön lemu. Ilma oli paksunaan kärpäsiä – mutta myös tiivistä tunnelmaa, joka syntyy sinne, missä suuret unelmat voivat koska tahansa toteutua tai murentua ja ihmiskohtalot ovat hiuskarvan varassa.

Liikemies Cecil Rhodes, josta tuli myöhemmin Kapmaan pääministeri, kertoi innoissaan kirjeessään äidilleen tarinoita, joita hän oli kuullut: ”Eräs hollantilainen tuli paikalle härkävankkureilla, kiinnitti härät hetkeksi odottamaan, löysi 14 000 punnan timantin, irrotti härkänsä ja lähti takaisin kotiin – kaikki tämä saman päivän aikana.” Rhodesin mukaan eräät toiset kaivajat olivat löytäneet ”kolme murikkaa”, joiden arvot olivat olleet 8 000, 9 000 ja 10 000 puntaa. ”10 000 punnan timantin löytänyt mies oli edellisenä iltana ilmoittanut myyvänsä kaivausoikeutensa 15 shillingillä, mutta silloin kukaan ei halunnut niitä ostaa”, Rhodes kirjoitti.

Britannia omi kaivosalueet

Brittiläinen siirtomaayläluokka ja Kapkaupungin brittiläiset virkamiehet pitivät syvästi uskonnollisia buureja alkukantaisena rotuna, joka oli vain hitusten alkuasukkaita ylempänä.

Kun britit 40 vuotta aiemmin vuonna 1834 olivat lopettaneet orjuuden Kapmaassa, monet orjuutta kannattaneet buurit olivat siirtyneet asumaan pohjoisemmaksi ja perustaneet sinne Transvaalin tasavallan ja Oranjen vapaavaltion. Nyt britit pelkäsivät, että buurit laajentaisivat alueitaan myös Griquamaahan, missä oli tehty erittäin merkittäviä timanttilöytöjä.

Tammikuussa 1873 britit liittivät Griquamaan omiin siirtomaihinsa. Alueen ensimmäinen brittikuvernööri piti virkaanastujaisensa pukeutuneena koreaan siirtomaavirkailijan asuunsa sulkapäähineineen ja kirjailtuine takkeineen. Virkamiehet piirsivät kartat huolellisesti uudelleen niin, että briteille kuuluvien alueiden rajojen sisään jäivät tarkasti kaikki tunnetut jalokiviesiintymät.

Griquamaan haltuunotto vahvisti Britannian asemaa Etelä-Afrikassa, mikä oli tärkeää myös Britannian uudelle siirtomaaministerille lordi Carnarvonille. Hän piti aluetta yhtenä imperiumin avainkohteista, joskin hän näki siirtomaiden tärkeyden eri puolilla Afrikkaa. ”En haluaisi kenenkään tulevan liian lähelle meitä etelässä lähellä Transvaalia, josta täytyy tulla meidän, tai pohjoisessa lähellä Egyptiä”, hän kirjoitti vuosikymmenen puolivälissä.

Vuotta myöhemmin Britannia otti haltuunsa myös buuritasavalta Transvaalin.

Zulujen ja brittien välirikko

Britit liittivät Transvaalin alueisiinsa sillä tekosyyllä, että he muka suojelisivat buureja villeiltä zuluilta, jotka olivat toistuvasti hyökänneet alueen maanviljelijöiden kimppuun. Zuluista oli kuluneiden 50 vuoden aikana tullut kaikkein pelätyimpiä Afrikan alkuasukasheimoista. Soturiajattelu vaikutti voimakkaasti koko zuluyhteiskunnassa, ja miehuuskokeeseen kuului, että nuorten sotureiden oli kastettava keihäänsä kärki vihollisen veressä.

Britit olivat aiemmin olleet hyvissä väleissä zulujen kanssa, joita he olivat pitäneet tarpeellisena puskurina itsensä ja buurien välissä. Zulujen ja brittien väliset suhteet olivat olleet jopa niin läheiset, että noustessaan valtaan vuonna 1873 zulukuningas Cetshwayo oli pyytänyt brittien ”alkuasukasasioista vastaavaa” virkamiestä Theophilus Shepstonea osallistumaan kruunajaisseremoniaansa. Shepstone olikin saanut kunnian laskea kruunun Cetshwayon päähän ja kietoa kultaisen ja purppuraisen viitan tämän hartioille.

Nyt kun briteillä oli enemmän käyttöä ystävällismielisille buureille kuin zuluille, britit päättivät antaa osan zulujen maista hyvittelynä Transvaalin buureille. Zulut eivät kuitenkaan suostuneet luopumaan maistaan noin vain, mikä sai britit uhkailemaan heitä koko zulualueen valtaamisella. Cetshwayo oli vaikean tilanteen edessä.

”Rakastan brittejä. Olen kuningatar Viktorian lapsi. Mutta olen myös oman maani kuningas. En ota vastaan määräyksiä. Ennemmin kuolen”, kuningas julisti.

Brittivirkamiehet panivat kovan kovaa vasten. ”Jokainen pieni ja mitätön päällikkö perustaa salaiset haaveensa Cetshwayoon toivoen, että hänen värinsä hallitsisi. He ovat valmiita nöyrtymään sivistyksen edessä vasta kun tuo toivo on nujerrettu”, kirjoitti Shepstone, joka sopivasti sivuutti täysin sen, että oli itse laskenut kruunun Cetshwayon päähän.

Britit alkoivat pian esitellä ”sivistyksen” voimakeinoja zuluille, joiden kimppuun hyökättiin tammikuussa 1879. Alku oli vaikeaa, ja zulut peittosivat brittijoukot, mutta sitten siirtomaavalta marssitti esiin raketit, tykistön ja konekiväärit.

Viiden kuukauden kuluttua taistelujen alkamisesta britit pääsivät niskan päälle. Cetshwayo pantiin vankilaan ja hänen valtakuntansa pilkottiin osiin. Brittien kanssa yhteistyötä tehneille zuluille annettiin pieniä kuningaskuntia ja loput maista liitettiin Transvaaliin. Nyt britit saattoivat tyytyväisinä pudistella pölyt univormuistaan vakuuttuneina siitä, että nujertamalla zulut ja antamalla niin zuluille kuin buureille maalahjoja he olivat hiljentäneet vastustajansa.

Buurit panivat kampoihin briteille

Britit olivat kuitenkin väärässä. Buurit, jotka olivat tottuneet taistelemaan alkuasukkaita vastaan, saattoivat nyt panostaa kaiken tarmonsa brittien karkottamiseen. He eivät missään tapauksessa halunneet olla Britannian alaisuudessa. Buurijohtaja Paul Kruger kokosi Transvaalissa nopeasti noin 2 000 miehen vahvuisen armeijan, jonka piti nousta brittien siirtomaavaltaa vastaan.

Britit saivat varoituksen buurien suunnitelmista mutta eivät olleet huolissaan. Jos buurit hyökkäisivätkin, hyökkäys voisi brittikenraali Wolseleyn mukaan kestää korkeintaan tunnin. ”Vaaljoki kääntyy virtaamaan lähteilleen ennen kuin Transvaalista tulee taas itsenäinen”, hän uhosi ylimielisesti.

Joulukuussa 1880 buurit julistautuivat itsenäisiksi. Sitä seurannut sota kesti vajaat kolme kuukautta ja käsitti todellisuudessa vain yhden väijytyksen ja kolme vähäisempää taistelua.

Britit joutuivat jokaisessa taistelussa alakynteen. He olivat pahasti aliarvioineet buurien päättäväisyyden ja kyvyn hyödyntää maastoa sissisotaan sekä varsinkin sen, kuinka paljon aseita buurit olivat saaneet koottua.

Brittien surullisin päivä koitti helmikuussa 1881. Noin 400 miehen brittijoukko yritti kiertää buurien asemat Transvaalin etelärajalla ja kiipesi Majubaharjanteen jyrkkää seinustaa keskellä yötä huipulle, jolta avautui näkymä kolmeen buurileiriin ja jonka he uskoivat olevan käytännössä voittamaton tukikohta buureja vastaan. Varhain aamulla valon sarastaessa pieni ryhmä voitonvarmoja brittejä seisoi huipulla ja alkoi huudella alapuolellaan oleville hämmentyneille buurisotilaille. Salamannopeasti buurit saivat koottua noin 200 miehen joukon, joka ryömi huomaamatta huipulle käydäkseen taisteluun. Pian he avasivat tulen kohti yön pimeydessä leiriytyneitä brittejä, joista suurin osa vielä nukkui sikeästi. Myös brittien komentaja nukkui ja kieltäytyi nousemasta, kun hänen alaisensa tulivat hälyttämään häntä hätiin.

Parissakymmenessä minuutissa buurit valloittivat huipun ja tappoivat lähes sata brittiä.Krugerille tämä oli selvä osoitus siitä, että Jumala oli buurien puolella. ”Emme anna kunniaa ihmiselle, vaan Jumala, Herra, on meitä auttanut”, julisti buurijohtaja juhlallisesti päämajastaan.

Kaivosyritykset repivät rikkauksia maasta

Nöyryytettyinä britit vetäytyivät vaikeasti valloitettavaksi osoittautuneesta Transvaalin tasavallasta ja suuntasivat huomionsa Kapmaan ja Griquamaan timanttikaivoksiin. Kaivokset olivat vain pehmeään maahan kaivettuja kuoppia, joista maajäte nostettiin pois sangoissa nerokkaan köysijärjestelmän avulla. Työ kaivoksissa oli vaikeaa ja vaarallista.

Kimberleyn kaivoksilla vuonna 1872 vieraillut Kapmaan kuvernööri Henry Barkly kuvaili, kuinka joukko työntekijöitä kiipeili ylös alas syvissä kaivoskuiluissa, jotka saattoivat olla 30 metriä syviä ja 20 metriä leveitä. ”Kaivostyötä tehdään syvällä. Ylös ja alas kiivetään huojuvia tikkaita, jotka ovat kaikkea muuta kuin turvallisia, ja joskus miehet kiipeävät vain köyden tai seinämään hakattujen jalansijojen avulla.

Onnettomuudet ovat yleisiä. Vaunuja ja muuleja on suistunut tieltä ja alas kuoppiin. Suurin uhka ovat kuitenkin aina maanvyöryt.”

Yksittäiset kaivajat olivat saaneet väistyä, kun tilalle oli tullut suuria yrityksiä, jotka käyttivät yhä enemmän mustia työvoimanaan. Työläiset elivät ja työskentelivät epäinhimillisissä oloissa puolesta vuodesta vuoteen kestävien sopimusten vankeina, kun kaivosten omistajat ja toimihenkilöt elivät herroiksi Kimberley Clubilla, valkoisille tarkoitetulla ylhäisökerholla, jonka lattioita peittivät turkkilaiset matot ja seinänvieriä kiersivät samettiset laiskanlinnat.

”Meillä on aina päivällisiä ja tanssiaisia ja jokaikinen ilta on pukeuduttava parhaimpiinsa. Se on tuhoisaa niin terveydelle kuin kukkarollekin”, valitti eräs nuori klubin jäsen.

Rahaa kyllä virtasi Kimberleyssä, sillä timanteilla tehtiin valtavia omaisuuksia. Esimerkiksi Barnaton veljekset, jotka omistivat vain neljä maaplänttiä alueella, ansaitsivat vuonna 1876 timanteilla joka viikko 1 800 puntaa.

Kultalöytö koitui buurien kohtaloksi

Etelä-Afrikan maaperä kätki sisäänsä muutakin kuin timantteja. Vuonna 1886 aarteenetsijät löysivät kultaa Witwatersrandista Transvaalista. Pian kävi selväksi, että Witwatersrandin sata kilometriä pitkä ja 37 kilometriä leveä harjanne oli yksi maailman suurimmista kultaesiintymistä. Noin 40 prosenttia kaikesta historiallisella ajalla kaivetusta kullasta on peräisin sieltä.

Kultalöytö näytti osuvan hyvään aikaan, sillä epävakaisen sota-ajan jälkeen maa oli taloudellisesti polvillaan. Buurijohtaja Kruger näki kuitenkin asian toisin. ”Iloitsemisen sijaan teidän tulisi itkeä, koska tämä kulta saa maamme vielä hukkumaan vereen”, hän ennusti synkkänä.

Kruger oli oikeassa. Kulta herätti brittien kiinnostuksen Transvaaliin uudestaan, ja nyt he odottivat enää tekosyytä rynnätä paikalle. Sellainen ilmaantuikin nopeasti, kun alueelle virtasi tuhansia kullankaivajia ottamaan osansa löydöstä. Suuri osa heistä oli ulkomaalaisia. Buurit olivat huolissaan ulkomaalaisten määrästä ja verottivat näiden ansioita kovalla kädellä.

Kullankaivajat alkoivat valittaa huonosta kohtelustaan briteille, jolloin britit näkivät tilaisuutensa koittaneen. Britannian siirtomaaministeri Joseph Chamberlain vaati, että brittiläisillä kullankaivajilla piti olla samat oikeudet kuin Transvaalin omilla kansalaisilla – mutta toivoi sydämensä pohjasta, että näin ei todellisuudessa kävisi.

”Enemmän kuin mitään muuta pelkään sitä, että erimielisyytemme ratkeavat eikä meillä enää olekaan mitään syytä sotaan”, hän huomautti neuvottelujen aikana. Chamberlainilla ei ollut syytä huoleen. Brittien uhkavaatimuksen vastapainoksi Transvaal esitti omansa, jossa vaadittiin muun muassa sitä, että britit vetäisivät kaikki joukkonsa pois alueelta, ja tällaiseen vaatimukseen britit eivät voineet suostua.

Buurit olivat alkuun vahvoilla

Sota syttyi buurien uhkavaatimuksen umpeutuessa 11. lokakuuta 1899 kello 17 – juuri teeaikaan, kuten sanomalehti The Times ironisesti huomautti. Brittiarmeija pani liikkeelle parhaat rykmenttinsä, ja kansa juhli, sillä useimmat uskoivat nopeaan voittoon.

Britit saivat kuitenkin pian huomata olevansa väärässä. Buureilla ei toki ollut brittiläistä sotilaskoulutusta, mutta heillä oli hyvin toimiva liikekannallepanojärjestelmä, jonka ansiosta heillä oli pian koossa noin 40 000 miestä valmiina taistoon. Maaseudun asukkaina he tunsivat maaston paremmin kuin muut, ja he olivat oppineet ampumaan jo lapsuudessaan. He osasivat suojautua tehokkaasti ja ampuivat piiloistaan vihollisia saksalaisilla Mauser-kivääreillään ja Krupp-tykeillään.

Buurit valtasivat muun muassa brittien hallinnoimalla Natalin alueella sijainneen Ladysmithin kaupungin sekä Kimberleyn Griquamaassa. Colenson taistelussa 15. joulukuuta 1899 buurit pysäyttivät 21 000 brittisotilasta Tugelajoen vastarannalle eivätkä päästäneet heitä Ladysmithiin. Britit joutuivat peräytymään luotien viuhuessa ympärillään, ja 145 brittiä kuoli ja 1 200 haavoittui tai katosi sekasortoisessa paossa. Buurit menettivät vain 140 miestä. Britit nimittivät Colenson taisteluun päättynyttä viikkoa ”mustaksi viikoksi”.

Avoimista taisteluista sissisotaan

Helmikuussa 1900 sotaonni kääntyi. Buurien rintamat romahtivat, ja britit vapauttivat sekä Kimberleyn että Ladysmithin. Toukokuussa britit hallitsivat jo suuria osia Transvaalista ja Oranjen vapaavaltiosta. Monet buurit antautuivat, mutta sitkeimmät aloittivat sissisodan.

Sodan loppuvaiheesta tuli pitkä ja likainen. Syyskuussa 1900 britit hallitsivat molempia buuritasavaltoja aivan pohjoisinta Transvaalia lukuun ottamatta. Sissit hyökkäsivät kuitenkin tavan takaa brittien kimppuun, ja britit kostivat hyökkäykset sissejä auttaneelle siviiliväestölle polttamalla taloja ja teurastamalla eläimiä.
Briteillä oli koko ajan tukenaan kokonainen imperiumi, ja he saivat rajattomasti täydennyksiä meren takaa. Buureja taas oli paljon vähemmän ja brittien kostoiskut siviiliväestöä vastaan rajoittivat merkittävästi buurisissien taistelumahdollisuuksia.

Sodan viimeinen suuri taistelu käytiin 11. huhtikuuta 1902 Transvaalissa. Britit löivät buurit lopullisesti kotikentällään, ja 31. toukokuuta 1902 he antautuivat. Brittien voitto ei kuitenkaan ollut tullut ilmaiseksi: imperiumi oli menettänyt noin 22 000 sotilasta kolmen vuoden sotatilan aikana.

Etelä-Afrikan unionin synty

Koitti jälleenrakennuksen aika. Buurien ja brittien väliset poliittiset ja kulttuuriset eroavaisuudet aiheuttivat yhä silloin tällöin närää, mutta taloudelliset näkökulmat voittivat ja kaivostoiminnan ja nousevan teollisuuden houkuttamina Etelä-Afrikan valkoiset tekivät sovinnon.

toukokuuta 1910 kaikki brittiläiset siirtokunnat sekä Transvaal ja Oranjen vapaavaltio yhdistyivät ja syntyi Etelä-Afrikan unioni. Se kuului virallisesti Britannian alaisuuteen, mutta sillä oli vahva itsehallinto.

Voittajia olivat kaivosten ja tehtaiden omistajat ja kauppiaat, useimmat brittejä ja buureja, jotka saattoivat järjestää yhteiskunnan mielensä mukaan. Häviäjiä olivat mustat, joiden osaksi jäi toimia halpana työvoimana.