Läpitunkeva ulosteen löyhkä piinasi Lontoota kesällä 1858. Lemu nousi miljoonakaupungin halki kiertelevästä Thamesjoesta ja jäi raskaana leijumaan kaikkialle.
Joki oli kuin valtava katuoja, jossa lillui virtsaa, ulosteita ja teollisuuden jätteitä. Rusehtavan massan haju tunkeutui kaikkialle Lontoon hienostokortteleita myöten. Herrasmiesten ja hienojen naisten oli pidettävä parfymoituja nenäliinoja nenänsä edessä aina ulos uskaltautuessaan.
Löyhkä kertoi siitä, että Lontoo oli kasvanut maailman suurimmaksi kaupungiksi liian nopeasti. Ihmisiä oli saapunut kaikista maailmankolkista etsimään parempaa elämää; viimeksi yli
satatuhatta irlantilaista oli tullut Lontooseen nälänhätää pakoon.
Kaupunki oli ratkeamaisillaan ihmispaljoudesta, ja köyhälistön asuinalueilla 8–9 hengen perhe saattoi asua yhdessä 25 neliön huoneessa, jossa piti niin nukkua, laittaa ruokaa kuin peseytyäkin.
Valtava väkimäärä tuotti päivittäin mahtavan määrän jätettä, joka päätyi lopulta Thamesiin. Kaupungille elintärkeä joki oli muuttunut saastaiseksi uhkaksi, jonka syövereistä nousi toistuvasti kohtalokkaita tautiepidemioita.
Jotain oli tehtävä, jottei Lontoo tukehtuisi omaan menestykseensä.
Vuonna 1800 Lambethin työläisalueen asukasluku oli 28 000, mutta vuonna 1860 se oli kasvanut jo 300 000:een.
Kolera tappoi kymmeniätuhansia
Pahin Lontoota koettelevista sairauksista oli kolera. Epidemia oli riehunut kaupungissa vuosina 1832 ja 1848–49 ja koitunut noin 20 000 lontoolaisen kuolemaksi. Vuosina 1853–54 ”kuningas Kolera”, kuten kansa tautia kutsui, oli palannut vaatien jälleen tuhansia uhreja.
Kaupunkilaiset saattoivat herätä terveinä aamulla, mutta yhtäkkiä heihin iski erittäin voimakas ripuli, joka kuivatti kehoa ja heikensi maksaa. Sairastuneiden iho muuttui siniharmaaksi, ja lähes joka toisen sairastuneen sydän petti jo seuraavana päivänä.
Hautausmaille tuotiin päivittäin yhä uusia vainajia, ja pian vain varakkaimmat perheet saivat omaisensa haudattua nopeasti. Köyhimmät perheet joutuivat odottamaan päiväkausia, että heidän koleraan kuolleet omaisensa pääsivät haudan lepoon. Odotellessaan he eivät voineet tehdä muuta kuin leikata sipulinpaloja ruumiin ympärille peittääkseen yhä vahvempana nousevan kalmanhajun.
1800-luvun puolivälissä kaikki olivat jo varmoja, että koleraepidemiat johtuivat Thamesin saasteista. Lääkärit väittivät kuitenkin pelkän löyhkän aiheuttavan sairautta, koska bakteereita ei tuolloin vielä tunnettu.
”Jos voimme hallita lemua, voimme hallita koleraa”, ilmoitti terveysasioihin paneutunut työryhmä, joka uskoi niin sanottuun miasmateoriaan eli siihen, että tartunnat levisivät ilman mukana.
Vain muutamat kaukonäköiset lääkärit rohkenivat epäillä virallista selitystä. Jotkut pitivät todellisena syyllisenä Lontoon juomavettä, mutta vanhemmat kollegat sivuuttivat heidän sanomisensa olankohautuksella tai pilkkanaurulla.
Kaikille oli kuitenkin selvää, että kohtalokkaat sairaudet johtuivat tavalla tai toisella jätteiden kasaantumisesta kaupunkiin.
Ensimmäiset suunnitelmat torjuttiin
Lääkärien väitellessä taudin leviämistavoista yksi mies alkoi pohtia, kuinka tilanne saataisiin ratkaistua.
Vuonna 1856 Joseph Bazalgette palkattiin pääsuunnittelijaksi vasta perustettuun Metropolitan Board of Worksiin eli eräänlaiseen rakennusvirastoon, jolle annettiin tehtäväksi johtaa jätevedet pois metropolista.
Työteliäs Bazalgette oli tottunut johtamaan laajoja hankkeita aiemmassa tehtävässään rautatieinsinöörinä. Hän tiesi yhtä vähän koleraepidemioiden todellisista syistä kuin lääkärit, mutta hän alkoi tutkia tilannetta.
Bazalgette huomasi, että kaupungin jätevedet eivät virranneet joen mukana pois, sillä vuoroveden vaihtelu heikensi Thamesin virtausta.
Hän teki kokeita kelluvilla esineillä ja havaitsi, että liete kyllä kulkeutui laskuveden aikaan kymmenen kilometrin päähän kohti merta, mutta nousuvesi palautti löyhkäävän massan 9,5 kilometriä takaisinpäin.
Kesti siis jopa 50 päivää, että keskustassa Thamesiin päätynyt jäte lopulta huuhtoutui kaupungista mereen asti.
Liete lähestulkoon seisoi Thamesissa, eikä löyhkä häviäisi koskaan, jos suurkaupungin jätevesiä ei saataisi johdettua jollain tavalla pois kaupungista.
Talvella 1856 Bazalgette kulki joella ja teki sen rannoilla mittauksia ja muistiinpanoja. Hän hahmotteli valtavan viemäriverkoston maailman suurimman kaupungin jäteongelman ratkaisemiseksi.
Kuuden viikon kuluttua suunnitelma oli valmis. Suunnitelmaan kuului viisi Lontoon katujen alla kulkevaa pääviemäriä, joista kolme oli Thamesin pohjoispuolella ja kaksi eteläpuolella.
Silloiset viemärit veivät jätevedet lyhintä tietä suoraan jokeen, mutta Bazalgette halusi johtaa lietteen 20 kilometrin päähän keskustasta itään, missä viemärien päässä olisi suuret säiliöt.
Niistä lietettä oli tarkoitus pumpata jokeen kahdesti päivässä laskuveden aikaan, jolloin joki kuljettaisi sen nopeasti mereen asti.
Bazalgette esitteli karttojaan ja piirustuksiaan poliitikoille kesällä 1856. Suunnitelma oli kuitenkin näiden mielestä liian kallis ja hidas, joten se tyrmättiin suoralta kädeltä.
Bazalgette yritti muokata luonnoksiaan jopa viidesti niin, että ne olisivat miellyttäneet hänen esimiehiään, mutta hänet torjuttiin joka kerta.
Kahden turhauttavan vuoden jälkeen Bazalgette oli jo lähes valmis antamaan periksi. Silloin luonto kuitenkin puuttui peliin ja teki viemärien rakentamisesta lopulta välttämätöntä.
1860-luvulla lääkärit alkoivat epäillä, että lontoolaiset saivat koleran vesipumpuista.
”Suuri löyhkä” sai Lontoon polvilleen
Kesällä 1858 Lontoo kärvisteli helleaallossa, ja hiki virtasi myös parlamenttitalon viereisellä rakennustyömaalla Westminsterissä, jonne rakennettiin uutta kellotornia Big Beniä.
Pahinta rakentajille ei kuitenkaan ollut helle vaan Thamesin löyhkä. Lontoossa elettiin kuuminta kesää, joka kaupungissa oli koskaan tilastoitu, ja kun lämpötila oli viikkotolkulla ollut lähes 30 astetta, joki lemusi yököttävämmältä kuin koskaan.
Myös parlamenttitalon sisällä kärsittiin hajusta, josta sanomalehti The Times alkoi käyttää nimitystä The Great Stink – suuri löyhkä. Hajua yritettiin neutraloida ruiskuttamalla verhoihin kalkkiliuosta, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta.
”En voi enää taata, että rakennuksessa on terveellistä oleskella”, ilmoitti parlamenttitalon ilmanvaihdon suunnittelija. Järjestelmä näet imi ilmaa tiiviiseen rakennukseen aivan löyhkäävän joen vierestä.
”Muutama parlamentaarikko oli päättänyt tutkia asian pohjiaan myöten, mutta heidän mentyään talon kirjastoon he joutuivat vetäytymään sieltä saman tien nenäliina kasvoillaan”, raportoi sanomalehti The Times.
Kansanedustajat olivat pitkään vastustaneet lehtien ja asukkaiden vaatimuksia tehdä kaupungin hygieniatilanteelle jotain, koska se olisi ollut heidän mielestään liian kallista. Nyt löyhkä heidän omalla työpaikallaan saisi heidän päänsä kääntymään, lehdissä uskottiin.
Näin kävikin, kun rakennusvirasto Metropolitan Board of Works sai luvan rakentaa kaupunkiin uuden viemärijärjestelmän.
Bazalgette sai käyttöönsä kolme miljoonaa puntaa kunnianhimoisen suunnitelmansa toteuttamiseen ja Lontoon vapauttamiseen löyhkästä ja kohtalokkaista taudeista.
Koko Lontoosta tuli työmaa-aluetta
Kun routa oli sulanut vuonna 1859, sadat lapionterät iskeytyivät Lontoon pihoihin ja katuihin ja alkoi useita vuosia kestänyt rakennusurakka.
22 000 miestä palkattiin kaivamaan hakuin ja lapioin yhteensä 132 kilometriä pääviemäreitä ja noin 1 600 kilometriä katuojia. 5 shillingin ja 6 pennyn päiväpalkalla työmiehet lapioivat maata sankoihin, joista se tyhjennettiin kottikärryihin ja vietiin pois.
Kun kaivannot olivat riittävän syviä – joissain kohdin jopa seitsemän metriä – puusepät vahvistivat ne palkeilla.
Sen jälkeen muurarit saattoivat lopulta ryhtyä rakentamaan maanalaisia viemärikanavia. Työpäivät olivat kymmentuntisia, ja iltaisin työmiehet laahustivat lopen uupuneina parakkileireihin, joita nousi kaikkialle kaupunkiin.
”Lapiot, sangot ja hakut ovat lopultakin korvanneet kynät, musteen ja väittelyn”, kirjoitti The Illustrated Lontoo News riemuissaan. Joissain lehdissä oltiin kuitenkin huolissaan siitä, pystyisikö Metropolitan Board of Works suoriutumaan valtavasta tehtävästä.
Bazalgette säntäili työmaalta toiselle varmistaakseen, että kaikki sujui täsmälleen hänen suunnitelmiensa ja piirustustensa mukaisesti. Hän käytännössä unohti vaimonsa ja yhdeksän lastaan tarkastaessaan kaiken yksittäisiä pultteja myöten – olihan hän itse suunnitellut niidenkin muodon ja koon.
Bazalgette oli erityisen tarkka sementin sekoittamisesta. Viemärikanavien pohjimmaiset kivet muurattiin portlandsementillä, jota virtaava vesi ei huuhtoisi mukanaan.
Huolimaton sekoittaminen tai liiallinen lämpeneminen saattoi kuitenkin tehdä sementistä huokoista, joten Bazalgette määräsi, että esimiesten piti testata jokainen sementtiseos, ennen kuin sen sai ottaa käyttöön.
Bazalgette oli miettinyt tarkkaan myös maanalaisten viemärikanavien muodon. Niiden poikkileikkaus muistutti kärjellään seisovaa kananmunaa.
Kaareva katto varmistaisi, että viemäri ei sortuisi yläpuolellaan olevan maan ja rakennusten painosta, ja kapealla pohjalla virtaus olisi mahdollisimman suuri, jotta se veisi tehokkaasti lietteen mukanaan ja viemärit pysyisivät puhtaina.
Bazalgetten viemärijärjestelmä perustui terveeseen järkeen ja yksinkertaisiin ratkaisuihin, ja se keräsi tunnustusta jo ennen käyttöönottoaan.
City Press ylisti Metropolitan Board of Worksia siitä, että se ”oli tehnyt ihmeitä”, ja The Observer kirjoitti Bazalgetten viemärijärjestelmän olevan ”nykyajan laajin ja ihmeellisin rakennushanke”.
Pariisi, kaupunkien kaupunki, oli jäänyt Lontoon varjoon jo 1700-luvun alussa. Vuoden 1820 tienoilla Lontoosta tuli maailman suurin kaupunki, kun sen asukasluku ylitti Pekingin asukasluvun.
Prinssi vihki viemärit
- huhtikuuta 1865 oli Joseph Bazalgetten suuri päivä. Kuusi vuotta ensimmäisen lapionpiston jälkeen Britannian kruununprinssi seurueineen oli saapunut vihkimään Crossnessin pumppuaseman käyttöön.
Bazalgette oli suunnitellut viemäreihin reilut kallistukset, jotta jätevedet virtaisivat Lontoon eteläisistä osista pumppuasemalle Thamesin rannalle noin 20 kilometrin päähän keskustasta itään pelkän painovoiman avulla.
Siellä viemärit päättyivät noin kuuden metrin syvyyteen maan alle, minkä vuoksi jätevesi ja liete oli pumpattava valtavaan säiliöön, josta se oikealla hetkellä huuhdottaisiin Thamesiin ja vuoroveden avulla Englannin kanaaliin.
”Onnittelut oivalliselle ja pätevälle insinöörille, herra Bazalgettelle, joka on näin menestyksekkäästi toteuttanut valtavan työn”, julisti prinssi Albert Edward Crossnessin vihkiäisseremoniassa.
Muodollisuuksien jälkeen käynnistettiin neljä 240 tonnin pumppua, joita käyttivät maailman siihenastisen historian suurimmat höyrykoneet. Valtaisan metelin säestäminä ne alkoivat pumpata jätevettä 120 000 kuutiometrin vetoiseen altaaseen.
Kolme vuotta myöhemmin vastaavanlainen asema valmistui myös Thamesin pohjoisrannalle. 24-vuotias kruununperillinen Albert Edward lupasi kuulijoilleen, että Lontoosta tulisi yksi Euroopan terveimmistä kaupungeista. Hän ei tiennyt, että Lontoota odotti vielä yksi koleraepidemia.
Vuonna 1866 eli vuosi Crossnessin pumppuaseman käyttöönoton jälkeen julma ”kuningas Kolera” iski jälleen. Lääkärit olivat ymmällään.
Vaikka valtava viemäriverkosto ei ollut vielä aivan kokonaan valmis ja kuumina kesäpäivinä saattoi yhä aavistaa epämiellyttävän hajun joen rannalla, ei ”suuren löyhkän” enää pitänyt olla kohtalokasta.
Miasmateorian mukaan koleran ei enää pitänyt voida iskeä Lontooseen, sillä ilma oli selvästi puhtaampaa.
Miasmateoriaan uskova William Farr -niminen epidemiologi ryhtyi pitämään kirjaa uusista kuolemantapauksista, ja tilastoista ilmeni selvä kuvio: kolera tappoi vain yhdessä osassa Lontoon East Endia, jonne Bazalgetten viemäriverkosto ei vielä ulottunut.
Alueen asukkaiden käymäläjäte kulkeutui yhä erääseen Thamesin sivujokeen – ja paikallinen vesihuolto sattui ottamaan juomavettä samasta joesta. Laitos ei päinvastaisista väitteistään huolimatta todellisuudessa edes suodattanut jokivettä millään lailla.
Silloin William Farr ymmärsi, että miasmateoria ei pitänytkään paikkaansa. Kolera ei levinnytkään ilman vaan saastuneen juomaveden kautta. Tuosta havainnosta tuli virstanpylväs bakteereja koskevassa tutkimuksessa.
Viemärikuningas aateloitiin
Bazalgetten viemärijärjestelmä oli merkittävä tekijä kaupungin kansanterveydelle, vaikka tauteja eivät olleetkaan aiheuttaneet joen höyryt.
Sen jälkeen kun pohjoinen Abbey Millsin pumppuasema oli otettu käyttöön vuonna 1868, yhtään jätevettä ei enää ollut valunut Thamesiin Lontoon kaupunkialueella, vaan kaikki kulki maanalaisia viemäreitä pitkin turvallisen välimatkan päähän keskustasta.
Jätevettä ei tosin edelleenkään puhdistettu, ennen kuin se johdettiin luontoon. Biologisia puhdistusmenetelmiä vasta tutkittiin, ja ensimmäinen vedenpuhdistamo valmistui vasta yli 30 vuotta myöhemmin.
Sitä ennen Bazalgetten elämäntyö joutui vielä koetukselle. Vuonna 1869 Lontooseen iski kaatosade, ja kaupunkiin satoi yhden ainoan yön aikana yhtä paljon vettä kuin tavallisesti yli kahden kuukauden aikana.
Kun asukkaat avasivat ovensa seuraavana aamuna, he näkivät kuitenkin yllätyksekseen tulvivien katujen sijasta vain muutamia lätäköitä siellä täällä. Bazalgetten viemärit olivat onnistuneet kuljettamaan myös sadevesimassat kaupungista.
Hanke valmistui lopullisesti vasta vuonna 1875, kun viimeinen pengerrakennelma valmistui Thamesin varrelle.
Aiemmin joenvarsille kertynyt liete oli tehnyt rannoista luotaantyöntäviä alueita, mutta nyt kaupunkilaiset kävelivät innoissaan töyräillä, missä ilma oli raikasta ja vesi soljui vapaana ilman pinnalla lilluvaa epämääräistä lietekantta.
Samana vuonna Bazalgette sai ansaitsemansa arvonnousun, kun kuningatar Viktoria aateloi viemärikuninkaan.
Näkemyksellisyytensä, tarkkuutensa ja poliitikkojen kanssa osoittamansa kärsivällisyyden ansiosta sir Joseph Bazalgette oli onnistunut yhdessä 1800-luvun suurimmista rakennushankkeista.
Bazalgette kuoli 72-vuotiaana vuonna 1891, mutta hänen elämäntyönsä pelasti lukemattomien lontoolaisten hengen ja hänen rakentamansa viemärit kulkevat yhä kaupungin katujen alla.