Tutkijat itse koekaniineina

Kun riskit ovat olleet liian suuret tai kukaan ei ole uskonut heidän teorioitaan, tutkijat ovat joskus itse ryhtyneet koekaniineikseen. HISTORIA valitsi kahdeksan esimerkkiä.

Kun riskit ovat olleet liian suuret tai kukaan ei ole uskonut heidän teorioitaan, tutkijat ovat joskus itse ryhtyneet koekaniineikseen. HISTORIA valitsi kahdeksan esimerkkiä.

Creative Commons

Kun kukaan ei uskonut heidän teorioitaan, nämä kahdeksan tutkijaa jatkoivat sinnikkäästi tutkimuksiaan – ja tukkivat epäilijöiden suut. Heidän saavutuksensa ovat pelastaneet henkiä ja kasvattaneet tietämystämme. Seuraavassa on kahdeksan hurjaa tarinaa kokeista, joissa tutkijat ovat itse ryhtyneet koekaniineiksi.

Joi potilaiden oksennusta

Todistaakseen että keltakuume ei tartu, yhdysvaltalainen lääkäri Stubbins Ffirth turvautui 1800-luvun alussa epätavallisiiin menetelmiiin.

Hän viilsi käsivarteensa haavoja ja kaatoi niihin keltakuumepotilaiden tuoretta mustaa oksennusta. Kun hän ei sairastunut, hän vei kokeen pidemmälle ja hieroi oksennusta silmiinsä.

Musta oksennus on yksi keltakuumeen oireista.

© Jean Charlot/The Metropolitan Museum of Art

Vahvistaakseen tuloksen Ffirth otti vielä kovemmat keinot käyttöön: hän joi lasillisen oksennusta ja täydensi tutkimuksen sivelemällä iholleen potilaiden sylkeä, verta ja virtsaa.

Kun hän voi edelleen mainiosti kokeen jälkeen, Ffirth piti sitä todisteena siitä, että hän oli ollut oikeassa. Myöhemmin paljastui kuitenkin, että hän oli ollut väärässä: keltakuume on tartuntatauti, jota hyttyset levittävät.

Kokeen anti:

Ffirth päätteli, että keltakuume ei ole tarttuva. Hän oli väärässä, sillä hyttyset levittävät tautia.

Leikkasi mahansa itse

Voiko potilaan leikata pelkässä paikallispuudutuksessa, pohdiskeli eräs kirurgi vuonna 1921. Paras tapa ottaa siitä selvää oli tietenkin kokeilla sitä itsellään.

Helmikuun 15. päivänä 1921 yhdysvaltalainen kirurgi Evan O’Neill Kane asettui samalla sekä potilaan että leikkaavan kirurgin rooliin, kun hän testasi paikallispuudutuksen tehoa suorittamalla itselleen umpi­lisäkkeen poiston.

Kane kasasi tyynyjä selkänsä taakse päästäkseen sopivaan asentoon, mutta leikkaus piti silti tehdä peilin avulla. Hän ruiskutti puudutusainetta vatsanpeitteisiinsä, avasi vatsa­ontelonsa, etsi umpilisäkkeen ja leikkasi sen pois.

Sairaanhoitajat eivät oikein tienneet, miten suhtautua itseään leikkaavaan lääkäriin.

© Creative Commons

Leikkaus sujui ripeästi ja ongelmitta, ja puolen tunnin kuluttua 60-vuotias kirurgi oli umpilisäkettä köyhempi ja tärkeää tietoa rikkaampi: paikallispuudutus toimi niin kuin pitikin. Kane toipui leikkauksesta nopeasti.

Kun Kanelta piti yksitoista vuotta myöhemmin leikata nivustyrä, hän teki senkin itse. Kaksituntinen leikkaus sujui ongelmitta ja lopputulos oli hyvä.

Kokeen anti:

Kane osoitti, että leikkauksia voidaan tehdä myös paikallispuudutuksessa, joka on yksinkertaisempi toimenpide kuin nukutus.

Käsivartta pitkin sydämeen

Sydänkirurgian alkuaikoina lääkärit kiistelivät siitä, pystyisikö sydäntä tutkimaan turvallisesti viemällä sinne katetrin verisuonta pitkin vai veisikö se potilaan hengen.

Useimpien mielestä toimenpide oli hengenvaarallinen, mutta Eberswalden sairaalassa Berliinin lähellä työskennellyt 25-vuotias saksalainen lääkäri Werner Forssmann oli toista mieltä.

Eräänä kesäpäivänä 1929 Forssmann testasi menetelmää itse ruokatunnillaan. Hän työnsi 65 sentin pituisen virtsakatetrin kyynärtaipeensa laskimosta sisään ja edelleen sydämensä oikeaan eteiseen ja seurasi katetrin etenemistä sairaalan röntgenlaitteella.

Röntgenkuvilla hän myös osoitti epäileville kollegoilleen, että katetri oli päässyt perille.

© Bettmann, Corbis, All Over & Allan Højen

Sydän pumppasi katetria eteenpäin

Werner Forssmann työnsi virtsarakon tyhjentämiseen tarkoitetun katetrin kyynärtaipeensa laskimoon.

Röntgenläpivalaisukuvista hän pystyi seuraamaan ajantasaisesti, miten katetri kulki virtaavan veren mukana sydämen oikeaan eteiseen ja edelleen oikeaan kammioon.

Pian kokeen jälkeen Forssmann kirjoitti tutkielman sydänkatetrisaatiosta, mutta se jäi tiedepiireissä lähes kokonaan huomiotta. Useimmat lääkärit pitivät Forssmannin menetelmää edelleen liian vaarallisena.

Vasta 1940-luvulla menetelmä vihdoin tunnustettiin, ja nykyisin sydänkatetrisaatiota käytetään yleisesti muun muassa silloin, kun halutaan mitata sydämen veren happipitoisuus tai paine.

Forssmann keskittyi toisen maailmansodan jälkeen urologiaan ja virtsateihin.

© Bettmann, Corbis, All Over & Allan Højen

Kokeen anti:

Sydänkatetrisaation avulla voidaan mitata mm. sydämen happipitoisuus ja paine. Forssman sai tutkimuksistaan 1956 Nobelin lääketieteen palkinnon.

Roikkui hirressä kerta toisensa jälkeen...

Romanialainen oikeuslääkäri Nicolae Minovici päätti 1900-luvun alkuvuosina selvittää, miltä hirtetyksi tuleminen tuntuu. Aluksi Minovici makasi pöydällä ja kiristi vähitellen kaulassaan olevaa silmukkaa.

Myöhemmin hän kehitti koejärjestelyjä niin, että hän kiikkui kahden metrin korkeudessa köysi kaulassa.

Minovici kärsi nielemisvaikeksista kahden kuukauden ajan kokeiden jälkeen.

© The Minovici Foundation

Hän totesi kokemuksen epämiellyttäväksi mutta jatkoi kuitenkin sinnikkäästi kokeitaan ja kirjoitti niistä sitten 200-sivuisen tutkimusraportin.

Kokeen anti:

Minovici pystyi kuvailemaan, miltä hirtettävistä tuntuu.

Antoi mustanlesken purra

Vielä 1930-luvulla tutkijapiireissä kiisteltiin, onko mustaleskihämähäkin myrkky vaarallista ihmisille. 32-vuotias lääketieteen professori Allan ­Walker Blair päätti ottaa asiasta selvää ja antoi mustaleskinaaraan purra itseään.

Pureman jälkeen Blair alkoi kouristella ja vääntelehtiä kivusta, ja hän sai hengitys­vaikeuksia. Sitten hän alkoi hikoilla rajusti ja hänen verenpaineensa romahti.

Hänet kiidätettiin sairaalaan, jossa lääkäri totesi muutaman päivän päästä, ettei ollut koskaan nähnyt potilaalla niin kovia tuskia.

Hermomyrkky latrotoksiini tekee mustastaleskestä vaarallisen.

© Stephan Hoerold & Getty Images

Toipuminen kesti viikon, jonka aikana Blair joutui ottamaan morfiiniruiskeita kipujen lievittämiseksi.

Ihon kutina ja polttelu jatkui vielä kuukausia. Kokeen päätteeksi Blair totesi, että ”hämähäkki­naaraan myrkky on ihmiselle hengenvaarallista”.

Kokeen anti:

Blairin koe vakuutti epäilijät siitä, että mustanlesken purema voi olla ihmiselle hengenvaarallinen.

Eli leivällä, kaalilla ja perunoilla

Toisen maailmansodan aikaan ravitsemustieteilijä Elsie Widdowson alkoi selvittää, miten sodanaikainen elintarvike­pula vaikutti väestön terveyteen. Saatavilla oli useimmiten lähinnä vain leipää, perunaa ja kaalia, ja niillä Widdowson eli kolme kuukautta.

Kilot karisivat, mutta todistaakseen ruokavalion riittävän Widdowson teki vielä yhden päivän aikana 59 kilometrin vaelluksen sekä kahden kilometrin vuorikiipeilylenkin, jotka kuluttivat 4 700 kilo­kaloria.

Widdowson myös ruiskutti itseensä koemielessä vitamiineja ja kivennäisaineita.

© British Nutrition Foundation & Creative Commons

Widdowson päätteli, että sota-ajan dieetti on riittävä, kunhan siihen lisätään kalsiumia.

Kokeen anti:

Koetuloksia käytettiin brittien ruuan säännöstelyannosten mitoittamiseen toisen maailmansodan aikana.

Ajoi kelkkaa 1 000 km/h

Lentokoneesta heittoistumella sinkoutuvaan lentäjään kohdistuu kova paine. Yhdysvaltalaislääkäri John Stapp tutki äärivaikutuksia omalla kehollaan.

John Stappin viimeiset sanat, ennen kuin hän astui rakettikelkka Sonic Wind 1:n kyytiin, olivat: ”Voin vakuuttaa teille, että en tule pitämään tästä.”

Stapp oli lääkärinä Yhdysvaltojen ilmavoimissa, ja hän oli ottanut asiakseen tutkia, selviäisikö hävittäjäkoneen lentäjä esimerkiksi paineesta, joka syntyy, kun lentäjä singotaan koneesta heittoistuimella. Stapp tarjoutui itse koehenkilöksi.

Kiihdytyskokeet tehtiin kiskoilla kulkevalla kelkalla, jolle antoi vauhtia rakettimoottori.

Stapp koki pahimmat tuskat ja suurimmat g-voimat rajuissa jarrutuksissa. Hän oli kokeidensa jälkeen usein niin pökerryksissä, että hänet piti auttaa pois kelkasta.

© NASA/SPL & Ccanpix

Stappin ennalta epämiellyttäväksi arvelema koe tehtiin joulukuussa 1954. Se oli sarjan 29. koe. Kelkkaan pantiin yhdeksän rakettia, joiden piti kiihdyttää kelkan vauhti lähes äänen nopeuteen.

Aikaisemmissa kokeissa Stappilta oli murtunut häntäluu ja kylkiluita ja hän oli saanut verenpurkauksia silmiin. Hän siis tiesi, mitä oli odotettavissa.

Meno äityikin varsin vauhdikkaaksi. Jarrutuksessa Stappin silmämunat pullistuivat ulos kuopistaan ja muutama verisuonikin repesi, minkä vuoksi hän menetti näkönsä joksikin aikaa.

© Allan Højen

Salamannopea kelkka – Sonic Wind 1

Hän saattoi kuitenkin olla tyytyväinen, sillä hän oli todistanut, että lentäjät voivat selvitä hengissä äärimmäisistä kiihdytyksistä ja jarrutuksista.

Kokeen anti:

Lentäjän elimistö kestää g-voimat, joille se voi altistua esimerkiksi heittoistuimessa.

Joi ”kylmää kanakeittoa”

1980-luvun alussa nuori australialainen tutkija Barry J. Mar­shall ja hänen kollegansa J. Robin Warren esittivät, että mahahaava oli helikobakteerin eikä esimerkiksi stressin tai vahvan kahvinjuonnin aiheuttama.

Kollegat ympäri maailman pilkkasivat kaksikkoa ja ivasivat heitä puoskareiksi, jolloin Marshall päätti todistaa teorian oikeaksi rajulla tavalla.

Hän otti kulauksen helikobakteeriliuosta, joka maistui hänen mukaansa hieman ”kylmältä kanakeitolta”, eikä kestänyt kauankaan, ennen kuin hänellä puhkesi mahahaava, jossa vilisi helikobakteereita. Epäilijöiden oli myönnettävä virheensä.

Barry J. Marshall (vas.) ja J. Robin ­Warren saivat vuonna 2005 Nobelin palkinnon tutkimuksestaan.

© Reuters/Scanpix

Kokeen anti

Kun mahahaavan aiheuttajaksi todettiin bakteeri, sitä voitiin alkaa hoitaa tehokkaasti antibiooteilla.