Tutkijat itse koekaniineina

Todistaakseen että keltakuume ei tartu, yhdysvaltalainen lääkäri Stubbins Ffirth turvautui 1800-luvun alussa epätavallisiiin menetelmiiin.

Hän viilsi käsivarteensa haavoja ja kaatoi niihin keltakuumepotilaiden tuoretta mustaa oksennusta. Kun hän ei sairastunut, hän vei kokeen pidemmälle ja hieroi oksennusta silmiinsä.

Vahvistaakseen tuloksen Ffirth otti vielä kovemmat keinot käyttöön: hän joi lasillisen oksennusta ja täydensi tutkimuksen sivelemällä iholleen potilaiden sylkeä, verta ja virtsaa.

Kun hän voi edelleen mainiosti kokeen jälkeen, Ffirth piti sitä todisteena siitä, että hän oli ollut oikeassa. Myöhemmin paljastui kuitenkin, että hän oli ollut väärässä: keltakuume on tartuntatauti, jota hyttyset levittävät.

Kokeen anti:

Ffirth päätteli, että keltakuume ei ole tarttuva. Hän oli väärässä, sillä hyttyset levittävät tautia.

Helmikuun 15. päivänä 1921 yhdysvaltalainen kirurgi Evan O’Neill Kane asettui samalla sekä potilaan että leikkaavan kirurgin rooliin, kun hän testasi paikallispuudutuksen tehoa suorittamalla itselleen umpi­lisäkkeen poiston.

Kane kasasi tyynyjä selkänsä taakse päästäkseen sopivaan asentoon, mutta leikkaus piti silti tehdä peilin avulla. Hän ruiskutti puudutusainetta vatsanpeitteisiinsä, avasi vatsa­ontelonsa, etsi umpilisäkkeen ja leikkasi sen pois.

Leikkaus sujui ripeästi ja ongelmitta, ja puolen tunnin kuluttua 60-vuotias kirurgi oli umpilisäkettä köyhempi ja tärkeää tietoa rikkaampi: paikallispuudutus toimi niin kuin pitikin. Kane toipui leikkauksesta nopeasti.

Kun Kanelta piti yksitoista vuotta myöhemmin leikata nivustyrä, hän teki senkin itse. Kaksituntinen leikkaus sujui ongelmitta ja lopputulos oli hyvä.

Kokeen anti:

Kane osoitti, että leikkauksia voidaan tehdä myös paikallispuudutuksessa, joka on yksinkertaisempi toimenpide kuin nukutus.

Sydänkirurgian alkuaikoina lääkärit kiistelivät siitä, pystyisikö sydäntä tutkimaan turvallisesti viemällä sinne katetrin verisuonta pitkin vai veisikö se potilaan hengen.

Useimpien mielestä toimenpide oli hengenvaarallinen, mutta Eberswalden sairaalassa Berliinin lähellä työskennellyt 25-vuotias saksalainen lääkäri Werner Forssmann oli toista mieltä.

Eräänä kesäpäivänä 1929 Forssmann testasi menetelmää itse ruokatunnillaan. Hän työnsi 65 sentin pituisen virtsakatetrin kyynärtaipeensa laskimosta sisään ja edelleen sydämensä oikeaan eteiseen ja seurasi katetrin etenemistä sairaalan röntgenlaitteella.

Röntgenkuvilla hän myös osoitti epäileville kollegoilleen, että katetri oli päässyt perille.

Pian kokeen jälkeen Forssmann kirjoitti tutkielman sydänkatetrisaatiosta, mutta se jäi tiedepiireissä lähes kokonaan huomiotta. Useimmat lääkärit pitivät Forssmannin menetelmää edelleen liian vaarallisena.

Vasta 1940-luvulla menetelmä vihdoin tunnustettiin, ja nykyisin sydänkatetrisaatiota käytetään yleisesti muun muassa silloin, kun halutaan mitata sydämen veren happipitoisuus tai paine.

Kokeen anti:

Sydänkatetrisaation avulla voidaan mitata mm. sydämen happipitoisuus ja paine. Forssman sai tutkimuksistaan 1956 Nobelin lääketieteen palkinnon.

Romanialainen oikeuslääkäri Nicolae Minovici päätti 1900-luvun alkuvuosina selvittää, miltä hirtetyksi tuleminen tuntuu. Aluksi Minovici makasi pöydällä ja kiristi vähitellen kaulassaan olevaa silmukkaa.

Myöhemmin hän kehitti koejärjestelyjä niin, että hän kiikkui kahden metrin korkeudessa köysi kaulassa.

Hän totesi kokemuksen epämiellyttäväksi mutta jatkoi kuitenkin sinnikkäästi kokeitaan ja kirjoitti niistä sitten 200-sivuisen tutkimusraportin.

Kokeen anti:

Minovici pystyi kuvailemaan, miltä hirtettävistä tuntuu.

Vielä 1930-luvulla tutkijapiireissä kiisteltiin, onko mustaleskihämähäkin myrkky vaarallista ihmisille. 32-vuotias lääketieteen professori Allan ­Walker Blair päätti ottaa asiasta selvää ja antoi mustaleskinaaraan purra itseään.

Pureman jälkeen Blair alkoi kouristella ja vääntelehtiä kivusta, ja hän sai hengitys­vaikeuksia. Sitten hän alkoi hikoilla rajusti ja hänen verenpaineensa romahti.

Hänet kiidätettiin sairaalaan, jossa lääkäri totesi muutaman päivän päästä, ettei ollut koskaan nähnyt potilaalla niin kovia tuskia.

Toipuminen kesti viikon, jonka aikana Blair joutui ottamaan morfiiniruiskeita kipujen lievittämiseksi.

Ihon kutina ja polttelu jatkui vielä kuukausia. Kokeen päätteeksi Blair totesi, että ”hämähäkki­naaraan myrkky on ihmiselle hengenvaarallista”.

Kokeen anti:

Blairin koe vakuutti epäilijät siitä, että mustanlesken purema voi olla ihmiselle hengenvaarallinen.

Toisen maailmansodan aikaan ravitsemustieteilijä Elsie Widdowson alkoi selvittää, miten sodanaikainen elintarvike­pula vaikutti väestön terveyteen. Saatavilla oli useimmiten lähinnä vain leipää, perunaa ja kaalia, ja niillä Widdowson eli kolme kuukautta.

Kilot karisivat, mutta todistaakseen ruokavalion riittävän Widdowson teki vielä yhden päivän aikana 59 kilometrin vaelluksen sekä kahden kilometrin vuorikiipeilylenkin, jotka kuluttivat 4 700 kilo­kaloria.

Widdowson päätteli, että sota-ajan dieetti on riittävä, kunhan siihen lisätään kalsiumia.

Kokeen anti:

Koetuloksia käytettiin brittien ruuan säännöstelyannosten mitoittamiseen toisen maailmansodan aikana.

John Stappin viimeiset sanat, ennen kuin hän astui rakettikelkka Sonic Wind 1:n kyytiin, olivat: ”Voin vakuuttaa teille, että en tule pitämään tästä.”

Stapp oli lääkärinä Yhdysvaltojen ilmavoimissa, ja hän oli ottanut asiakseen tutkia, selviäisikö hävittäjäkoneen lentäjä esimerkiksi paineesta, joka syntyy, kun lentäjä singotaan koneesta heittoistuimella. Stapp tarjoutui itse koehenkilöksi.

Kiihdytyskokeet tehtiin kiskoilla kulkevalla kelkalla, jolle antoi vauhtia rakettimoottori.

Stappin ennalta epämiellyttäväksi arvelema koe tehtiin joulukuussa 1954. Se oli sarjan 29. koe. Kelkkaan pantiin yhdeksän rakettia, joiden piti kiihdyttää kelkan vauhti lähes äänen nopeuteen.

Aikaisemmissa kokeissa Stappilta oli murtunut häntäluu ja kylkiluita ja hän oli saanut verenpurkauksia silmiin. Hän siis tiesi, mitä oli odotettavissa.

Meno äityikin varsin vauhdikkaaksi. Jarrutuksessa Stappin silmämunat pullistuivat ulos kuopistaan ja muutama verisuonikin repesi, minkä vuoksi hän menetti näkönsä joksikin aikaa.

Hän saattoi kuitenkin olla tyytyväinen, sillä hän oli todistanut, että lentäjät voivat selvitä hengissä äärimmäisistä kiihdytyksistä ja jarrutuksista.

Kokeen anti:

Lentäjän elimistö kestää g-voimat, joille se voi altistua esimerkiksi heittoistuimessa.

1980-luvun alussa nuori australialainen tutkija Barry J. Mar­shall ja hänen kollegansa J. Robin Warren esittivät, että mahahaava oli helikobakteerin eikä esimerkiksi stressin tai vahvan kahvinjuonnin aiheuttama.

Kollegat ympäri maailman pilkkasivat kaksikkoa ja ivasivat heitä puoskareiksi, jolloin Marshall päätti todistaa teorian oikeaksi rajulla tavalla.

Hän otti kulauksen helikobakteeriliuosta, joka maistui hänen mukaansa hieman ”kylmältä kanakeitolta”, eikä kestänyt kauankaan, ennen kuin hänellä puhkesi mahahaava, jossa vilisi helikobakteereita. Epäilijöiden oli myönnettävä virheensä.

Kokeen anti

Kun mahahaavan aiheuttajaksi todettiin bakteeri, sitä voitiin alkaa hoitaa tehokkaasti antibiooteilla.