”Tuskani olivat sanoin kuvaamattomat”

Huomasin ensimmäisen kerran kipua rinnassani elokuussa 1810. Kipu lisääntyi vähitellen mutta ei ollut kovaa. Se oli lähinnä kuin painon tunne, enkä siksi ajatellut, että olisi syytä huolestua.

Muutaman kuukauden kuluttua hyvä ystäväni madame de Maisonneuve sekä madame d’Arblay kuitenkin vaativat, että menen lääkärin tutkittavaksi. Kolme lääkäriä – Larrey, Ribe ja Moreau – tutki minut, ja he tulivat yhteistuumin siihen tulokseen, että minut pitäisi leikata ja että he kaikki kolme osallistuisivat operaatioon***.

Leikkauspäivänä yritin puuhastella jotain koko ajan. Sitten kun ei ollut enää mitään tekemistä, menin salonkiin. Kaikkien sinne leviteltyjen harsojen, siteiden ja muiden välineiden näkeminen sai minut voimaan pahoin, joten lähdin nopeasti pois. Pian kuitenkin palasin ja odottelin salongissa kello kolmeen asti, jolloin leikkauksen piti alkaa.

Sitten sisään astui seitsemän mustiin pukeutunutta miestä. Herra Dubois otti komennon ja käski tehdä vuoteen huoneen keskelle. Katsoin hämmentyneenä tohtori Larreya, sillä hän oli luvannut, että nojatuoli riittäisi. Hän kuitenkin käänsi katseensa alas ja vältti katsomasta minua silmiin.

Vuode kasattiin patjoista ja lakanasta, ja kun Dubois oli tyytyväinen, hän pyysi minua asettumaan vuoteelle.

Jähmetyin hetkeksi paikoilleni ja mietin, pitäisikö minun paeta. Silmäni etsiytyivät ensin oveen, sitten ikkunoihin. Sitä kesti kuitenkin vain hetken, kunnes tulin taas järkiini.

Ymmärsin, että sairauteni oli se todellinen uhka ja että vain leikkaus voisi pelastaa minut sen vaarallisesta kidasta.

Nousin siis vastustelematta vuoteelle, ja Dubois asetteli minut sopivaan asentoon ja asetti ohuen pellavaisen kankaan kasvoilleni. Kangas oli läpinäkyvää, joten näin sen takaa, miten seitsemän miestä ja yksi sairaanhoitaja kerääntyivät vuoteeni ympärille.

En halunnut, että minusta pidetään kiinni, mutta kun näin sitten kankaan läpi kirkkaan, kiillotetun veitsen välähdyksen, suljin silmäni. En rohjennut kohdata sitä kauhua, jonka sen kammottavan viillon näkeminen tuottaisi.

Seurasi syvä hiljaisuus, jota kesti muutaman minuutin ajan.

Olin pakahtua jännityksestä enkä pystynyt hengittämään. Pelkäsin, että tauti oli levinnyt koko rintaan, ja pelkoni osoittautui aiheelliseksi, kun näin kankaan läpi Dubois’n kohotetun käden. Hänen sormensa piirsi ensin suoran viivan rinnan yläosasta alaosaan.

Sitten hän piirsi ristin ja sen jälkeen ympyrän. Ymmärsin siitä, että koko rinta aiottiin poistaa*. Suljin taas silmäni päättäen hyväksyä sen, mitä tuleman piti.

Tehtyäni päätöksen en horjunut siitä. Kun se kammottava teräs sitten uppoutui rintaani ja leikkasi läpi suonten, lihan ja hermojen, minua ei kuitenkaan tarvinnut kehottaa olemaan pidättelemättä huutoani.

Aloin huutaa ja huusin keskeytymättä niin kauan kuin veitsi viilsi lihaani. Olen jopa hieman yllättynyt siitä, ettei korvissani soi enää.

Kun sitten tunsin taas instrumentin tekemässä kaarta, sanoisinko vastakarvaan, ja lihani tarjosi niin suuren vastuksen kirurgin veitselle, että leikkaajan käsi väsyi ja hän joutui vaihtamaan veitsen toiseen käteen, luulen pyörtyneeni.

Se ei kuitenkaan loppunut vielä siihen, sillä pian tunsin, miten veitsi osui rintalastaani ja raapi sitä! Se tuntui hirvittävältä kidutukselta!
Sen jälkeen kuulin tohtori Larreyn kysyvän lähes traagiseen sävyyn kaikilta läsnä olevilta, olisiko heidän mielestään vielä jotain tehtävissä vai voitiinko leikkauksen katsoa päättyneen.

Useimmat vastasivat ”kyllä” jälkimmäiseen vaihtoehtoon, mutta Dubois’n sormi – jonka kirjaimellisesti tunsin häilyvän haavan yllä, vaikka hän ei koskenut siihen – osoitti vielä jonkin kohdan. Jälleen veitsi alkoi raapia, ja sitten tohtori Moreau osoitti vielä yhden sairaan kohdan ja Dubois havaitsi kerta toisensa vielä jonkin poistettavan kohdan.

En pystynyt päiviin, viikkoihin, kuukausiin puhumaan tästä järkyttävästä kokemuksesta. Vielä nytkin, yhdeksän kuukautta myöhemmin, siitä kertominen on tuskallista. En pysty edes lukemaan ja tarkistamaan tätä surkeaa kirjettäni, jota aloin kirjoittaa jo kolme kuukautta sitten.

Tähän lopuksi voin todeta, että kasvain oli niin paha ja sen poistaminen niin työlästä, että koko operaatio, leikkauksineen ja sidontoineen, kesti kokonaista 20 minuuttia!* Koko sen ajan tuskani olivat lähes sietämättömät. Kestin sen kuitenkin keräämällä kaiken rohkeuteni enkä liikkunut enkä vastustellut enkä yrittänyt keskeyttää operaatiota. Luullakseni pyörryin kerran tai kahdesti.

Kun se kaikki oli ohi, olin niin voipunut, että minut piti kantaa sänkyyn. Sairaanhoitaja on kertonut minulle, että olin kasvoiltani kalmankalpea.
Jumala sinua siunatkoon, rakas Esther.

Pelkään pahoin, että kirjoitukseni voi vaikuttaa hieman sekavalta, mutta en rohkene lukea kirjoittamaani enkä kirjoittaa tapauksesta enempää.

Adieu, Adieu,
rakas Estherini

Jälkisanat

Frances Burney eli vielä 28 vuotta leikkauksen jälkeen ja kuoli kunnioitettavassa 87 vuoden iässä vuonna 1840. Vasta vuonna 1847 keksittiin keino nukuttaa potilas. Nukuttaminen tehtiin eetterillä, ja keinoa käytettiin aina 1970-luvulle asti.