Ranskalainen ruttolääkäri Charles de Lorme kehitti 1600-luvulla lääkäreille puvun suojaksi paiseruttoa vastaan.
Vaikka asu oli tiivis, se ei välttämättä suojannut tartunnalta, ja lukuisia ruttolääkäreitä kuolikin itse tautiin.
Hattu
oli mustaa nahkaa tai paksua huopaa, mutta vaikka monet ruttolääkärit tällaista päähinettä käyttivätkin, sillä ei ollut sen kummempaa tarkoitusta.
Naamio
peitti kasvot kokonaan ja ulottui yli hartioiden. Silmiä suojasivat lasit. Pitkässä
nokassa oli esimerkiksi valkosipulia, mausteyrttejä, kukkia tai etikkaan kastettu pieni sieni.
Niiden tarkoitus oli peittää sairaista ja kuolleista
pelmahtavat hajut.
Keppi
oli tarpeen, kun lääkäri ei halunnut joutua lähikontaktiin ruttotartunnan saaneiden kanssa.
Käsineet
suojasivat lääkärin käsiä suoralta ihokontaktilta ruttopotilaisiin.
Skalpellia
käytettiin suonen-iskentään tai ruton nostattamien paiseiden puhkaisemiseen.
Takki
peitti koko kehon ja ulottui nilkkoihin asti. Se oli useimmiten valmistettu nahasta tai vahalla päällystetystä vahvasta kankaasta. Tiivis viitta ei sinänsä suojannut tartunnalta, mutta se suojasi rottien levittämiltä ruttoa kantavilta kirpuilta, mitä tuon ajan lääkärit eivät kuitenkaan tienneet.
Saappaat
olivat pitkät ja muistuttivat nykyajan kalastajan-
saappaita. Ne oli viitan tapaan tehty nahasta tai vahalla käsitellystä paksusta kankaasta.
Valkosipuli
suojeli ajan uskomuksen mukaan sairauksilta. Ruttolääkärillä oli siksi aina valkosipulinkynsiä pujotettuna naruun takkinsa alla.
Tiesitkö, että...
... ruttolääkärit olivat kaupunkien palkkalistoilla? Heidän tehtäviinsä kuului myös kirjata ylös tartunnan saaneiden ja kuolleiden määrä.
... rikkaita ja köyhiä piti virallisesti hoitaa samalla tavalla? Todellisuudessa näin ei kuitenkaan usein tapahtunut.
... moni ruttolääkäri pakeni kuolemanvaarallisesta ammatistaan? Venetsiassa 2/3 ruttolääkäreistä jätti tehtävänsä 1300-luvulla.
... ruttolääkäreillä ei usein ollut lääketieteellistä koulutusta? Luku- ja kirjoitustaito riitti.
... aseman väärinkäytökset olivat yleisiä? Moni ruttolääkäri suostutteli tai pakotti kuolevan potilaan jättämään heille omaisuuttaan, osa vei tavaraa kuolleiden taloista.
... yksinäisyys oli ruttolääkäreille tuttua? Tartunnan pelon vuoksi heitä kartettiin tai he saattoivat joutua karanteeniin.
... paiserutossa kuolleisuus ilman hoitoa on 60–80 %?
... ruttoa ei ole vielä hävitetty? Vuosittain maailmalla tartunnan saa 1 000–3 000 ihmistä. Oikea-aikaisella antibioottihoidolla useimmat ruttoon sairastuneet voidaan pelastaa.
Rutto levisi nopeasti
Rutto saapui vuonna 1347 Sisiliaan, josta se levisi muutamassa vuodessa muualle Eurooppaan. 350 vuoden aikana se iski useassa paikassa.
Hoitokeinot olivat tehottomia
Sammakkoja ja iilimatoja käytettiin yleisesti ruton hoitoon. Lääkäri asetti eläviä sammakoita märkivien paiseiden päälle. Kun eläimet olivat olleet riittävän kauan paiseen päällä, ne turposivat ja lopulta halkesivat. Sama toistettiin monta kertaa peräkkäin.
Viikunoista ja sipuleista valmistettiin keskiajalla mikstuuraa ruton hoitoon. Seosta levitettiin paiseisiin, jotka sen jälkeen puhkaistiin veitsellä.
Suoneniskentä oli yksi tärkeimpiä ruttolääkäreiden käyttämiä hoitokeinoja. Potilaaseen viillettiin veitsellä haava, josta valutettiin verta, tai iilimatoja asetettiin iholle verta imemään. Tarkoitus oli ”puhdistaa” keho epäpuhtauksista ja palauttaa sen nesteiden välinen tasapaino.
Itseaiheutettu kipu oli joidenkin lääkäreiden ja pappien mukaan tehokkainta hoitoa ruttoa vastaan. He uskoivat, että sairaus oli Jumalan rangaistus ihmisten synneistä ja että parasta, mitä sairastunut saattoi tehdä, oli rangaista itseään lisää – esimerkiksi piiskaamalla itseään metallinpalasilla vahvistetulla ruoskalla.
Rutto vai kolera? Sanonta kuvaa vaikeaa valintaa kahden yhtä huonon vaihtoehdon välillä.