Rakkaus oli pelätty sairaus

Oletko kalpea? Nukutko huonosti? Eikö ruoka maistu? Selvä homma – olet sairastunut rakkauteen! 1600-luvulla onnetonta rakkautta pidettiin vaarallisena tautina, joka pahimmassa tapauksessa johti kuolemaan.

Oletko kalpea? Nukutko huonosti? Eikö ruoka maistu? Selvä homma – olet sairastunut rakkauteen! 1600-luvulla onnetonta rakkautta pidettiin vaarallisena tautina, joka pahimmassa tapauksessa johti kuolemaan.

Wellcome Collection

Ranskalainen lääkäri Jacques Ferrand kuunteli ja katseli tarkkaavaisena toukokuussa 1604 vastaanotolleen tullutta nuorta opiskelijaa.

Potilaan kasvot olivat ilmeettömät, iho keltainen ja silmät kuopalla. Hän kertoi kaiken tuntuvan toivottomalta ja ilottomalta. Lisäksi nuorukainen kärsi unettomuudesta.

Ferrand tunnusteli juuri potilaan pulssia, kun ovi avautui ja hänen palvelustyttönsä astui sisään. Nuorukaisen syke nousi selvästi, ja hänen kasvonsa vaihtoivat väriä.

Niiden iho valahti ensin kalmanvalkeaksi ja leimahti seuraavassa hetkessä punaiseen hehkuun. Potilaan huulet liikkuivat, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan. Ferrand teki nuorukaisen reaktiosta johtopäätöksensä: potilas sairasti lemmensairautta ja saattoi olla hengenvaarassa!

”Rakkaus on aivoihin vaikuttava tauti.” Benediktiiniläismunkki Konstantinus, 1000-luku

Ferrand alkoi esittää nuorukaiselle kysymyksiä, ja tämä tunnusti olevansa rakastunut. Hän ei kuitenkaan voisi koskaan naida rakastettuaan, sillä tämän perhe oli hänen perhettään alemmassa asemassa.

Nuori mies tiesi, että oman luokan alapuolelta naiminen ei tullut kysymykseenkään. Hän kertoi olevansa niin sairas, että oli oksentanut verta.

”Veri oli järkyttänyt nuorta miestä syvästi ja hän oli valmis kuuntelemaan neuvojani”, kertoi Ferrand kirjassaan Traité de l’essence et guérison de l’amour ou de la mélancolie érotique (Tutkielma rakkauden tai melankolisen erotiikan olemuksesta ja parantumisesta), joka ilmestyi vuonna 1610.

Elimistön epätasapaino sairastutti

Miehen taudin oireet ja diagnoosi eivät olleet epätavallisia 1600-luvulla. Suuri osa Euroopan yläluokasta oli kokenut rakkauden tuskia, ja niitä pidettiin lääketieteellisenä ongelmana siinä missä peräpukamia ja paiseitakin. Sairautta vastaan piti taistella kaikin lääketieteen tuntemin keinoin, tai se saattoi tappaa.

Käsitys rakkaudesta sairautena juontui jo antiikin ajalta, jolloin tieteilijät ja filosofit olivat kuvailleet sen oireita. Kuuluisa antiikin ajan lääkäri Galenos (129–217 jaa.) oli sitä mieltä, että kaikki sairaudet liittyivät kehon perusnesteisiin eli vereen, limaan mustaan sappeen ja keltaiseen sappeen.

Niin sanottu vuohipulssi saattoi olla oire lemmentuskista.

© Shutterstock

Sydämen syke paljasti taudin

Rakkaus on usein vaikeaa, mutta antiikin kreikkalaiset keksivät keinon selvittää, oliko kyseessä lemmensairaus.

Antiikin Kreikan filosofit eivät pitäneet rakastumista iloisena asiana, vaan he diagnosoivat sen taudiksi. ”Rakkaus on hulluutta”, julisti filosofi Sokrates ja 400-luvulla eaa.

Noin sata vuotta myöhemmin Aristoteles, joka tunnetaan metodologisesta perusteellisuudestaan, tarttui ongelmaan järjestelmällisemmin ja yksityiskohtaisemmin: ”Rakkaus on impulssi, joka syntyy sydämessä. Sitten se lähtee liikkeelle ja kasvaa, minkä jälkeen se kypsyy.”

Olotilaan liittyi muun muassa levottomuutta ja toiveajattelua, kirjoitti filosofi ja kuvaili myös muita oireita, kuten surumielisyyttä, unettomuutta ja itsetuhoisia ajatuksia. Diagnoosin saattoi tehdä havainnoimalla näitä oireita – tai tunnustelemalla potilaan pulssia eli sykettä.

Galenos, joka oli yksi antiikin ajan taitavimmista lääkäreistä, analysoi sykettä ja jakoi sen eri lajeihin. Yksi oli voimistuva ja heikentyvä aaltopulssi, joka saattoi olla merkki lemmentaudista.

Toinen lemmensairauteen viittaava sykkeen laji oli niin sanottu vuohipulssi. Se tarkoitti kahta nopeaa peräkkäistä lyöntiä. Nimi tuli siitä, että pulssi muistutti vuohen hyppelyä.

Jos nämä nesteet olivat epätasapainossa, ihminen sairastui. Hoito perustui nesteiden tasapainon palauttamiseen, joka tehtiin useimmiten suoneniskennällä. Sitä pidettiin yleishoitona, joka tepsi lähes kaikkiin vaivoihin, myös rakastumiseen.

Rooman valtakunnan romahtamisen jälkeenkin lääkärit painiskelivat lemmensairauden kanssa. ”Rakkaus, jota myös erokseksi kutsutaan, on aivoihin vaikuttava tauti”, kirjoitti benediktiiniläismunkki Konstantinus 1000-luvulla.

”Silloin tällöin rakkaus johtuu kehon luonnollisesta tarpeesta päästä eroon liiallisesti kertyneistä nesteistä. Sairauden kouriin joutunutta piinaavat ajatukset ja huoli siitä, miten hän saa himoitsemansa ja pystyy pitämään sen omanaan”, munkki päätteli.

Jacques Ferrandin aikaan 1600-luvulla tiede luotti edelleen antiikin teoriaan perusnesteistä ja suoneniskun tehoon.

Lemmensairaudesta riutuminen väheni 1700-luvulla, kun ihmiset saivat yhä useammin valita aviopuolisonsa itse.

© Bridgeman Images

Ferrand suositteli kirjassaan suorittamaan suoneniskennän 3–4 kertaa vuodessa. Miehillä toimenpide tuli mieluiten tehdä vasempaan käsivarteen lähelle sydäntä, naisilla taas tuli suosia nilkkojen verisuonia.

Vuodatettava verimäärä riippui Ferrandin mukaan ensisijassa potilaan fysiikasta: ”Jos henkilön ruumiinlämpö on normaali ja hän on hyvässä lihassa eikä liian laiha, on valutettava hieman enemmän verta.”

Avioliitto oli järkisopimus

Eurooppa oli 1600-luvulla siirtymässä keskiajalta renessanssiin, mutta yhteiskunta oli edelleen tiukasti jakautunut sosiaalisiin luokkiin, jotka noudattivat kukin omia sääntöjään avioliiton solmimisessa.

Alempiin luokkiin kuuluvat naiset ja miehet saivat yleensä ottaa puolisokseen, kenet halusivat. Yläluokassa avioliitto oli taas pikemminkin sukujen välinen sopimus, jolla pyrittiin esimerkiksi vahvistamaan suhteita ja kartuttamaan maaomaisuutta.

Aatelissuvuissa oli tavallista kihlata tuleva aviopari jo lapsina, ja lapset kasvatettiin pitämään avioliittoa ja rakastumista kahtena eri asiana.

Jos rakkaus kuitenkin sai nuoren valtaansa ja nuori nainen tai mies alkoi osoittaa lemmensairauden merkkejä, perhe kääntyi yleensä lääkärin puoleen, jotta kiusallinen sairaus saataisiin hoidettua. ”Tuskinpa on sairautta, joka tulisi vastaan useammin”, pohti Ferrand.

Rakkaus myrkytti aivot

Ferrand oli tutustunut lemmensairauteen sekä käytännön työssään lääkärinä että lääketieteen professorina Toulousen yliopistossa. Hänellä oli selvä käsitys sairauden syystä: Kun henkilö näki jotain silmiään
kovasti miellyttävää, intohimo saattoi tunkeutua sisään hänen silmistään ja levitä sitten koko kehoon.

William Shakespeare kuvasi onnetonta rakkautta näytelmässään Romeo ja Julia.

© Francesco Bartolozzi/Wikimedia Commons

Saavuttamaton rakkaus oli ihanne keskiajalla

Keskiajalla täyttymättömästä rakkaudesta tuli suosittu runojen, kirjojen, laulujen ja näytelmien aihe. 1200-luvulla suosittua lukemista yläluokan keskuudessa oli esimerkiksi Marie de Francen kirja Les Deux Amants eli ”Kaksi rakastavaista”, joka kertoi nuoren miehen onnettomasta rakkaudesta prinsessaan.

Kuningas ei suoranaisesti kieltänyt nuorten avioliittoa mutta asetti sen ehdoksi, että nuorukainen kantaisi hänen tyttärensä korkean vuoren laelle. Tehtävä on mahdoton, ja laelle päästyään nuorukainen kuoli uupumuksesta, minkä jälkeen prinsessa kuoli suruun.

Suuntaus jatkui koko keskiajan, kun runonlaulajat lauloivat jalojen ritarien toivottomasta rakkaudesta aatelisnaisiin ja linnanrouviin. 1590-luvulla englantilainen William Shakespeare kirjoitti alati
kiinnostavasta aiheesta menestysnäytelmän Romeo ja Julia.

Näytelmä kertoo kahdesta nuoresta rakastavaisesta, joiden suvut ovat riidoissa keskenään ja jotka eivät siksi voi saada toisiaan. Traaginen romanssi päättyy monien väärinkäsitysten jälkeen siihen, että nuoret tappavat itsensä.

Matkalla intohimo poltti kehon nesteitä, ja elimistö kuivui. Seurauksena oli myrkyllisiä höyryjä, jotka kiersivät kehossa, ja sairaus puhkesi niiden saavutettua aivot. Tällöin sairastunut menetti kykynsä ajatella
selkeästi.

”Hullu kiintymys” johtui nimenomaan ”hiiltyneen sapen” ja veren kasaantumisesta aivoihin, Ferrand päätteli. Ferrandin teoriaa tukivat muiden lääkärien ruumiinavauksissa tekemät havainnot mustuneista sydämistä.

Koska sairaus tunkeutui elimistöön silmien kautta, se myös näkyi niissä ensimmäisenä. Ferrand kirjoitti: ”Silmät muuttuvat pehmeiksi, latinaksi emissitios oculos (ulkonevat silmät)”.

Ferrandin mukaan sairastunut ”kuljeskeli ympäriinsä kalpeana, laihana ja vailla ruokahalua, nyyhki ja huokaili ja pakeni levottomana muiden seurasta, sillä hän halusi olla yksin omissa ajatuksissaan”.

Ensimmäisissä vaiheissa sairaus ei ollut vakava, mutta se paheni vähitellen rakastuneen muodostaessa idealisoitua kuvaa tunteidensa kohteesta. Potilaan oli tärkeää välttää tiettyjä vaikutteita:

”Irstaiden, moraalittomien kirjojen lukeminen pahentaa tilaa”, Ferrand varoitteli. Sama päti teoksiin, joissa käsiteltiin ”siemennestettä, lisääntymistä sekä sairauksia, jotka liittyvät impotenssiin ja hedelmättömyyteen ja joista lääkärit puhuvat melko karuin mutta välttämättömin termein”.

Tällä Ferrand viittasi lääketieteellisten opusten suorasanaiseen puheeseen sukuelimistä ja seksuaalisuudesta.

”Irstaiden kirjojen lukeminen pahentaa tilaa.” Lääkäri Jacques Ferrand, 1610

Myös tanssi, nauru, suudelmat ja ”mausteisen, ilmaa suolistoon tuottavan lihan” nauttiminen vahvistivat sairautta.

Melankolia voi johtaa itsemurhaan

Jos tauti pääsi kehittymään pitkälle, sairastunut muuttui riutuneeksi rahjukseksi ja halusi ehkä vahingoittaa itseään.

Pahinta oli, jos vanhempi mies vajosi ”eroottisen melankolian” valtaan, sillä Ferrandin mukaan se oli hänelle vielä vaarallisempaa kuin nuorille. Sairastuneesta saattoi tulla niin ”villi ja barbaarinen”, että hän riisti oman henkensä.

Ferrandin mukaan sairaus kuitenkin koetteli harvoin vanhempia ihmisiä, jotka päinvastoin näyttivät voivan usein pahoin jo kuullessaan puhuttavankaan rakkaudesta, ikään kuin he haluaisivat oksentaa pois entiset rakastumiset.

Miesten halun rakkauteen ja erotiikkaan uskottiin muutenkin hiipuvan heidän ikääntyessään. ”Useimmat yli 60-vuotiaat miehet ovat menettäneet intonsa erotiikkaan”, huomautti Ferrand.

Ferrand väitti myös pystyvänsä jossakin määrin arvioimaan, kuka oli vaarassa sairastua lemmentautiin. Se näytti nimittäin olevan perinnöllistä.

”Jos vanhemmat ovat niin rakkauden vietävissä, että heistä tulee kroonisesti melankolisia, heidän lapsillaan on riski periä tuo tauti – jollei toisen vanhemman perimä kevennä tätä taakkaa tai jolleivät vanhemmat ryhdy vastatoimiin kurin, koulutuksen ja säännöllisten elintapojen avulla”, Ferrand totesi.

Sairastumisriskiä voitiin myös arvioida tarkastelemalla ihmisen kehoa. Esimerkiksi hyvin karvaiset miehet olivat Ferrandin mukaan seksuaalisempia kuin karvattomammat, sillä he tuottivat enemmän siemennestettä.

”Miehellä muun muassa korkea lämpötila, runsas, musta kihara karvoitus, punapäisyys, selvästi näkyvät verisuonet ja voimakas ääni kielivät siitä, että hän on taipuvainen normaalit rajat ylittävään rakkauteen. Todennäköisyys on sitäkin suurempi, jos hän on kalju”, Ferrand arvioi.

Keskiajan kirjallisuudessa käsiteltiin usein onnetonta rakkautta ritarillisuuden ja sankarillisuuden osoituksena.

Vakavasti rakkauteen sairastunut mies saattoi alkaa uskoa olevansa ihmissusi.

© Shutterstock

Lemmensairaus saattoi muuttaa ihmissudeksi

Myöhäiskeskiajalla ajateltiin, että intohimo tunkeutui kehoon silmien kautta. Kun tauti sitten kulki läpi elimistön, kehittyi höyryä, joka myrkytti kehon ja lopulta aivot.

Lemmensairauden oireet saattoivat olla pahimmillaan suorastaan pelottavia.

Mies, usein nuorehko aatelismies, palvoi mieluusti ylhäistä, naimisissa olevaa naista. Heidän välisensä rakkaus oli lähtökohtaisesti mahdoton, joten nuorukaisen tuli vain kärsiä ja velloa surkeudessaan.

Lääkkeeksi juopottelua

Lemmensairaus ei suinkaan koskenut pelkästään miehiä. 1600-luvulla lääketieteen kehittyessä ja lääkärien saadessa entistä enemmän tietoa ihmiskehosta sairaus yhdistettiin enenevässä määrin kehon toimintoihin ja erityisesti sukupuolielimiin.

Rakkaus alettiin liittää pitelemättömään seksuaalisuuteen – ja siten erityisesti naisiin. Ajan käsityksen mukaan naiset nimittäin nauttivat seksistä paljon miehiä enemmän. Ferrandin mukaan naisen nautinto olikin suotavaa, sillä ”luonto on hänelle velkaa hyvityksen niistä kärsimyksistä, joita hän joutuu kestämään ollessaan raskaana ja synnyttäessään”.

Olipa sairastunut kumpaa sukupuolta tahansa, sairaus oli ilmeisen vaikea saada kuriin, ja osaksi syynä siihen oli potilas itse, sillä hän yleensä takertui kouristuksenomaisesti unelmaansa tavoittamattomasta.

Hoitokeinoja kuitenkin löytyi niille, jotka ymmärsivät hakea apua. Italialainen filosofi Marsilio Ficino uskoi sairauden piilevän veressä ja suositteli siksi potilailleen juopottelua aika ajoin. Alkoholi nimittäin hänen mukaansa ohensi verta ja lievensi siten sairautta. Ferrand puolestaan suositteli runsasta vedenjuontia.

Sairastuneen oli myös kiinnitettävä erityishuomiota ruokavalioonsa. Monet lääkärit suosittelivat syömään kyyhkysiä himojen tukahduttamiseksi. Monet hedelmät, kuten meloni, omena, päärynä ja kirsikka, olivat suositeltavia, ja tumma leipä auttoi ajamaan lemmenpiinan kehosta.

”Jos himon aiheuttaja on naisen klitoris, se pitää leikata.” Lääkäri Jacques Ferrand, 1610

Kalaa sen sijaan piti välttää sen melko suuren suolapitoisuuden vuoksi, sillä suolan ajateltiin vahvistavan sukupuoliviettiä. Sama koski munia, varpusia, metsäkanalintuja ja hanhia ja niiden maksaa.

Syömistä ja juomista tuli ylipäänsä rajoittaa: ”Mieluiten sairaan tulisi paastota ja syödä vain vettä ja leipää”, Ferrand neuvoi. ”Kun vatsa on tyhjä, mikään kaunis ei himoita.”

Muita hoitokeinoja olivat keskiajalla yleiset perinteiset yrttisekoitukset ja luonnonlääkkeet, kuten sieniä, unikonsiemeniä ja lemmonmarjaa sisältävät mikstuurat. Veteen sekoitetun jauhetun norsunluun uskottiin vahvistavan rakastuneen sydäntä, maksaa ja aivoja niin, että nämä elimet kehittivät vastustuskyvyn lemmensairautta vastaan.

Naisille suositeltiin vaginahuuhteluja viilentävillä aineilla, kuten kamferilla ja tuoksuruudalla. Lisäksi oli olemassa hoitokeinoja, joilla pyrittiin vaikuttamaan sairastuneen mieleen.

Onnettomasti rakastuneen miehen tuli esimerkiksi vertailla kaipauksensa kohdetta kauneimpaan naiseen, joka hänen mieleensä tuli, ja nähdä näin rakastettunsa virheet. Nainen, joka halusi eroon häneen kiihkeästi rakastuneesta miehestä, saattoi parantaa tämän näyttämällä tälle kuukautisverensä tahrimia alusvaatteitaan.

Hoidot saattoivat olla hengenvaarallisia

Jotkin keinot eivät olleet vain epämiellyttäviä vaan suorastaan tuskallisia. Monet 1600-luvun lääkäreistä vannoivat yhä ranskalaisen lääkärin Bernard de Gordonin (1270–1330) kuvailemaan hoitoon.

Rakastumisesta kärsivien ei tarvinnut kärsiä kauan. Keskiajalla tarjolla oli laaja valikoima hoitokeinoja – aina hevosenlannan polttamisesta rakkauden kohteen mollaamiseen.

© Shutterstock

Rakkauden voi taltuttaa syömällä

Kevyen ruuan, kuten hedelmien ja vihannesten, uskottiin voivan lievittää tautia. Lihoista paras oli kyyhkysenliha, sillä sen väitettiin vähentävän sukupuolisia haluja. Sairastuneen piti juoda aterioilla runsaasti vettä, joka viilensi intohimoja. Myös sitruunamehun, etikan sekä raaoista rypäleistä ja happamista omenoista tehdyn mehun uskottiin auttavan.

© Shutterstock

Kylpy huuhtoi tunteet pois

Rakkaus voitiin uskomuksen mukaan karkottaa vedellä ja yrttiuutteilla. Rakastuneen piti täyttää suuri amme joen vedellä ja lisätä veteen salkoruusua, humalaa, orvokkeja, hampunsiemeniä ja muita rohtoja. Sairauden piti hävitä, kun potilas kylpi tällaisessa vedessä päivittäin tunnin ajan neljänä päivänä peräkkäin.

© Shutterstock

Virtsa ja lanta hoitivat homman

Kansanuskomus määräsi kovat keinot käyttöön vaarallista rakkautta vastaan: siitä voisi parantua, jos joi virtsaa, johon oli hukutettu sisilisko. Toiset polttivat hevosen lantaa rakastuneen läheisyydessä, sillä hajun vakuutettiin sammuttavan himon.

© Shutterstock

Kuukautisveri oli viimeinen keino

”Ruma” nainen saattoi johtaa onnettomasti rakastuneen aatokset muualle. Naisen tuli tavata rakastunut mies rähjäisiin vaatteisiin pukeutuneena ja luetella vastenmielisiä asioita miehen mielitietystä – vaikkapa että tämä oli likainen, täynnä paiseita ja kasteli vuoteensa. Jolleivät sanat riittäneet, naisen tuli esitellä kuukautisvereen tahriutuneita alusvaatteita.

© Shutterstock

Lämpötila ohjaili intohimoja

Kehon lämpötilan säätely oli tärkeää lemmensairauden kukistamiseksi. Naisille parasta oli viileä ilma, mutta miesten piti mieluiten pysytellä lämpimässä. Oli tärkeää myös välttää raskaita hajuvesiä, kuten myskiä, sillä niiden hengittämisen uskottiin vahvistavan viettejä.

© Shutterstock

Seksi oli parasta lääkettä

Jopa todella pahasti sairas tervehtyi, jos hän pääsi harrastamaan seksiä rakastettunsa kanssa. 1600-luvulla kirkko ja yhteiskunnan normit kuitenkin rajoittivat avioliiton ulkopuolista lemmiskelyä. Koska ongelma oli nimenomaan usein se, että rakastavaiset eivät voineet saada toisiaan, tästä neuvosta oli hyötyä vain harvoille.

Siinä sairastunut suljettiin sisään ja tauti yksinkertaisesti piiskattiin hänestä ulos. Ferrand suositteli kuppausta reisiin ja sukuelinten lähelle. Hoidossa ihoon tehtiin pieniä viiltoja, joiden päälle asetettiin pieniä lämmitettyjä lasisia tai metallisia kuppeja.

Kuppeihin muodostuva alipaine lisäsi veren virtausta niiden alla olevassa ihossa, jolloin myrkkyjen uskottiin valuvan kehosta veren mukana ulos. Jollei toimenpide auttanut, voitiin ottaa käyttöön tehokkaammat menetelmät.

”Jos naisen klitoris on liian pitkä ja aiheuttaa hillitöntä himoa ja lemmensairautta, kuten usein on laita, se tulee operoida”, Ferrand totesi viitaten menetelmään, jossa osa naisen klitoriksesta poistettiin leikkaamalla tai polttamalla.

Miehetkään eivät säästyneet tuskilta. Oikein pahoissa tapauksissa mies tuli hulluksi ja alkoi kärsiä lykantropiasta – eli uskoi olevansa ihmissusi.

Tällaisissa tapauksissa lääkärit suosittelivat, että potilaan käsivarsien suonet aukaistiin ja hänen verensä annettiin vuotaa, kunnes hän menetti tajuntansa tai hänen sydämensä pysähtyi.

Tämän jälkeen lääkärien tuli polttaa potilaan otsaa hehkuvalla raudalla. Molempien hoitokeinojen tarkoitus oli saada kehon perusnesteet tasapainoon.

Lemmiskely auttoi taatusti

Rakkauteen sairastumista hoidettiin toki miellyttävämmilläkin keinoilla. Tehokkain hoito vaivaa vastaan oli rakastelu halujen kohteen kanssa. Tämä menetelmä toimi jopa kaikkein pahimmin sairastuneille, ja se palautti jopa vaarallisesti kuivuneen ja kroonisesta kuumeesta kärsivän potilaan takaisin terveiden kirjoihin.

Antiikin lääkärit suosittelivat seksiä hoitokeinoksi avoimesti, mutta 1600-luvulla yhteiskunnan moraalisäännöt olivat hyvin tiukat, ja siksi Ferrandkin puhui hoitomuodosta vain varauksella.

Frank Tallisin mukaan rakkaus on välttämätön sairaus.

© Alexander Tallis

Rakkaus kiinnostaa tutkijoita edelleen

Lemmensairautta ei juuri tutkittu lääketieteessä enää 1800-luvun jälkeen, kun lääkärit tekivät tiukan eron fyysisen kehon sekä psykologian ja tunteiden välillä.

Viime vuosina lääketiedekin on kuitenkin yhä enemmän kiinnostunut ruumiin ja mielen vuorovaikutuksesta, ja tässä yhteydessä on taas tutkittu myös rakastumista. Magneettikuvauksissa on havaittu aktiivisuuden lisääntymistä rakastuneen aivojen mielihyväkeskuksessa.

Lisäksi rakastuneen aivojen välittäjäaineen serotoniinin tasot ovat laskeneet, mikä on tyypillistä tietyille psykiatrisille häiriöille. Brittiläinen psykologi Frank Tallis on palannut tavallaan vanhaan väittäessään, että rakastuminen on mielen häiriö tai suorastaan sairaus.

Hänen teoriansa mukaan se on välttämätöntä, jotta pari olisi yhdessä riittävän kauan tuottaakseen jälkeläisiä ja jatkaakseen näin perimäänsä.

”On paljonpuhuvaa, että useimmilla ihmisillä hullaannuttava rakastumisen tunne kestää noin kaksi vuotta eli ajan, joka kuluu lapsen alulle saattamiseen ja kehittymiseen imetyksen loppuun asti. Tällä tavoin rakkauden huuma kestää juuri riittävän kauan, jotta ihminen saa siirrettyä geeninsä perimässä sukupolvelta toiselle”, Frank Tallis kirjoittaa kirjassaan Love Sick: Love as a Mental Illness.

”Yksikään lääkäri ei halua kieltää lemmensairautta potevalta iloa saavuttaa tavoitettaan mielitiettynsä suhteen – kunhan se tapahtuu avioliiton asettamissa rajoissa”, Ferrand neuvoi hurskaasti.

Sigmund Freud astui kuvaan

Huolimatta lukuisista hoitokeinoista lemmensairaus riivasi Euroopan yläluokkaa aina pitkälle 1700-luvulle asti.

Noihin aikoihin tiukka jako eri yhteiskuntaluokkien välillä alkoi kuitenkin hieman horjua ja nuoret naiset ja miehet saivat yhä useammin mahdollisuuden vaikuttaa itse tulevan aviopuolisonsa valintaan tai jopa suorastaan päättää siitä itse.

Myös tieteen näkemys lisääntymisestä kehittyi. Luonnontieteilijä Charles Darwin selitti teoksessaan Lajien synty vuonna 1859, että kaikki eläimet valitsivat kumppaninsa tiedostamattomien biologisten kriteerien mukaan ja että tämä varmisti lajin säilymisen.

Jotkin muut tieteenalat käsittelivät kuitenkin rakkautta edelleen sairautena tai ainakin mielenhäiriönä. 1800-luvun lopulla erityisesti psykoanalyysin kehittäjä Sigmund Freud tutki ihmisen seksuaalisuutta.

Freud väitti, että rakastuminen ja sukupuolivietti olivat perusimpulsseja ja että perusta ihmisen tunnekäyttäytymiselle luotiin lapsuudessa.

Lemmensairautta alettiin pitää psykologian alaan kuuluvana ”turhautumisena”. Onnettomasti rakastuneelle oli kuitenkin edelleen sama, mikä kyltti lääkärin ovessa roikkui, sillä hänen sydäntänsä särki edelleen.