Rakkaus oli pelätty sairaus

Ferrand alkoi esittää nuorukaiselle kysymyksiä, ja tämä tunnusti olevansa rakastunut. Hän ei kuitenkaan voisi koskaan naida rakastettuaan, sillä tämän perhe oli hänen perhettään alemmassa asemassa.

Nuori mies tiesi, että oman luokan alapuolelta naiminen ei tullut kysymykseenkään. Hän kertoi olevansa niin sairas, että oli oksentanut verta.

”Veri oli järkyttänyt nuorta miestä syvästi ja hän oli valmis kuuntelemaan neuvojani”, kertoi Ferrand kirjassaan Traité de l’essence et guérison de l’amour ou de la mélancolie érotique (Tutkielma rakkauden tai melankolisen erotiikan olemuksesta ja parantumisesta), joka ilmestyi vuonna 1610.

Elimistön epätasapaino sairastutti

Miehen taudin oireet ja diagnoosi eivät olleet epätavallisia 1600-luvulla. Suuri osa Euroopan yläluokasta oli kokenut rakkauden tuskia, ja niitä pidettiin lääketieteellisenä ongelmana siinä missä peräpukamia ja paiseitakin. Sairautta vastaan piti taistella kaikin lääketieteen tuntemin keinoin, tai se saattoi tappaa.

Käsitys rakkaudesta sairautena juontui jo antiikin ajalta, jolloin tieteilijät ja filosofit olivat kuvailleet sen oireita. Kuuluisa antiikin ajan lääkäri Galenos (129–217 jaa.) oli sitä mieltä, että kaikki sairaudet liittyivät kehon perusnesteisiin eli vereen, limaan mustaan sappeen ja keltaiseen sappeen.

Jos nämä nesteet olivat epätasapainossa, ihminen sairastui. Hoito perustui nesteiden tasapainon palauttamiseen, joka tehtiin useimmiten suoneniskennällä. Sitä pidettiin yleishoitona, joka tepsi lähes kaikkiin vaivoihin, myös rakastumiseen.

Rooman valtakunnan romahtamisen jälkeenkin lääkärit painiskelivat lemmensairauden kanssa. ”Rakkaus, jota myös erokseksi kutsutaan, on aivoihin vaikuttava tauti”, kirjoitti benediktiiniläismunkki Konstantinus 1000-luvulla.

”Silloin tällöin rakkaus johtuu kehon luonnollisesta tarpeesta päästä eroon liiallisesti kertyneistä nesteistä. Sairauden kouriin joutunutta piinaavat ajatukset ja huoli siitä, miten hän saa himoitsemansa ja pystyy pitämään sen omanaan”, munkki päätteli.

Jacques Ferrandin aikaan 1600-luvulla tiede luotti edelleen antiikin teoriaan perusnesteistä ja suoneniskun tehoon.

Ferrand suositteli kirjassaan suorittamaan suoneniskennän 3–4 kertaa vuodessa. Miehillä toimenpide tuli mieluiten tehdä vasempaan käsivarteen lähelle sydäntä, naisilla taas tuli suosia nilkkojen verisuonia.

Vuodatettava verimäärä riippui Ferrandin mukaan ensisijassa potilaan fysiikasta: ”Jos henkilön ruumiinlämpö on normaali ja hän on hyvässä lihassa eikä liian laiha, on valutettava hieman enemmän verta.”

Avioliitto oli järkisopimus

Eurooppa oli 1600-luvulla siirtymässä keskiajalta renessanssiin, mutta yhteiskunta oli edelleen tiukasti jakautunut sosiaalisiin luokkiin, jotka noudattivat kukin omia sääntöjään avioliiton solmimisessa.

Alempiin luokkiin kuuluvat naiset ja miehet saivat yleensä ottaa puolisokseen, kenet halusivat. Yläluokassa avioliitto oli taas pikemminkin sukujen välinen sopimus, jolla pyrittiin esimerkiksi vahvistamaan suhteita ja kartuttamaan maaomaisuutta.

Aatelissuvuissa oli tavallista kihlata tuleva aviopari jo lapsina, ja lapset kasvatettiin pitämään avioliittoa ja rakastumista kahtena eri asiana.

Jos rakkaus kuitenkin sai nuoren valtaansa ja nuori nainen tai mies alkoi osoittaa lemmensairauden merkkejä, perhe kääntyi yleensä lääkärin puoleen, jotta kiusallinen sairaus saataisiin hoidettua. ”Tuskinpa on sairautta, joka tulisi vastaan useammin”, pohti Ferrand.

Rakkaus myrkytti aivot

Ferrand oli tutustunut lemmensairauteen sekä käytännön työssään lääkärinä että lääketieteen professorina Toulousen yliopistossa. Hänellä oli selvä käsitys sairauden syystä: Kun henkilö näki jotain silmiään kovasti miellyttävää, intohimo saattoi tunkeutua sisään hänen silmistään ja levitä sitten koko kehoon.

Matkalla intohimo poltti kehon nesteitä, ja elimistö kuivui. Seurauksena oli myrkyllisiä höyryjä, jotka kiersivät kehossa, ja sairaus puhkesi niiden saavutettua aivot. Tällöin sairastunut menetti kykynsä ajatella selkeästi.

”Hullu kiintymys” johtui nimenomaan ”hiiltyneen sapen” ja veren kasaantumisesta aivoihin, Ferrand päätteli. Ferrandin teoriaa tukivat muiden lääkärien ruumiinavauksissa tekemät havainnot mustuneista sydämistä.

Koska sairaus tunkeutui elimistöön silmien kautta, se myös näkyi niissä ensimmäisenä. Ferrand kirjoitti: ”Silmät muuttuvat pehmeiksi, latinaksi emissitios oculos (ulkonevat silmät)”.

Ferrandin mukaan sairastunut ”kuljeskeli ympäriinsä kalpeana, laihana ja vailla ruokahalua, nyyhki ja huokaili ja pakeni levottomana muiden seurasta, sillä hän halusi olla yksin omissa ajatuksissaan”.

Ensimmäisissä vaiheissa sairaus ei ollut vakava, mutta se paheni vähitellen rakastuneen muodostaessa idealisoitua kuvaa tunteidensa kohteesta. Potilaan oli tärkeää välttää tiettyjä vaikutteita:

”Irstaiden, moraalittomien kirjojen lukeminen pahentaa tilaa”, Ferrand varoitteli. Sama päti teoksiin, joissa käsiteltiin ”siemennestettä, lisääntymistä sekä sairauksia, jotka liittyvät impotenssiin ja hedelmättömyyteen ja joista lääkärit puhuvat melko karuin mutta välttämättömin termein”.

Tällä Ferrand viittasi lääketieteellisten opusten suorasanaiseen puheeseen sukuelimistä ja seksuaalisuudesta.

Myös tanssi, nauru, suudelmat ja ”mausteisen, ilmaa suolistoon tuottavan lihan” nauttiminen vahvistivat sairautta.

Melankolia voi johtaa itsemurhaan

Jos tauti pääsi kehittymään pitkälle, sairastunut muuttui riutuneeksi rahjukseksi ja halusi ehkä vahingoittaa itseään.

Pahinta oli, jos vanhempi mies vajosi ”eroottisen melankolian” valtaan, sillä Ferrandin mukaan se oli hänelle vielä vaarallisempaa kuin nuorille. Sairastuneesta saattoi tulla niin ”villi ja barbaarinen”, että hän riisti oman henkensä.

Ferrandin mukaan sairaus kuitenkin koetteli harvoin vanhempia ihmisiä, jotka päinvastoin näyttivät voivan usein pahoin jo kuullessaan puhuttavankaan rakkaudesta, ikään kuin he haluaisivat oksentaa pois entiset rakastumiset.

Miesten halun rakkauteen ja erotiikkaan uskottiin muutenkin hiipuvan heidän ikääntyessään. ”Useimmat yli 60-vuotiaat miehet ovat menettäneet intonsa erotiikkaan”, huomautti Ferrand.

Ferrand väitti myös pystyvänsä jossakin määrin arvioimaan, kuka oli vaarassa sairastua lemmentautiin. Se näytti nimittäin olevan perinnöllistä.

”Jos vanhemmat ovat niin rakkauden vietävissä, että heistä tulee kroonisesti melankolisia, heidän lapsillaan on riski periä tuo tauti – jollei toisen vanhemman perimä kevennä tätä taakkaa tai jolleivät vanhemmat ryhdy vastatoimiin kurin, koulutuksen ja säännöllisten elintapojen avulla”, Ferrand totesi.

Sairastumisriskiä voitiin myös arvioida tarkastelemalla ihmisen kehoa. Esimerkiksi hyvin karvaiset miehet olivat Ferrandin mukaan seksuaalisempia kuin karvattomammat, sillä he tuottivat enemmän siemennestettä.

”Miehellä muun muassa korkea lämpötila, runsas, musta kihara karvoitus, punapäisyys, selvästi näkyvät verisuonet ja voimakas ääni kielivät siitä, että hän on taipuvainen normaalit rajat ylittävään rakkauteen. Todennäköisyys on sitäkin suurempi, jos hän on kalju”, Ferrand arvioi.

Keskiajan kirjallisuudessa käsiteltiin usein onnetonta rakkautta ritarillisuuden ja sankarillisuuden osoituksena.

Mies, usein nuorehko aatelismies, palvoi mieluusti ylhäistä, naimisissa olevaa naista. Heidän välisensä rakkaus oli lähtökohtaisesti mahdoton, joten nuorukaisen tuli vain kärsiä ja velloa surkeudessaan.

Lääkkeeksi juopottelua

Lemmensairaus ei suinkaan koskenut pelkästään miehiä. 1600-luvulla lääketieteen kehittyessä ja lääkärien saadessa entistä enemmän tietoa ihmiskehosta sairaus yhdistettiin enenevässä määrin kehon toimintoihin ja erityisesti sukupuolielimiin.

Rakkaus alettiin liittää pitelemättömään seksuaalisuuteen – ja siten erityisesti naisiin. Ajan käsityksen mukaan naiset nimittäin nauttivat seksistä paljon miehiä enemmän. Ferrandin mukaan naisen nautinto olikin suotavaa, sillä ”luonto on hänelle velkaa hyvityksen niistä kärsimyksistä, joita hän joutuu kestämään ollessaan raskaana ja synnyttäessään”.

Olipa sairastunut kumpaa sukupuolta tahansa, sairaus oli ilmeisen vaikea saada kuriin, ja osaksi syynä siihen oli potilas itse, sillä hän yleensä takertui kouristuksenomaisesti unelmaansa tavoittamattomasta.

Hoitokeinoja kuitenkin löytyi niille, jotka ymmärsivät hakea apua. Italialainen filosofi Marsilio Ficino uskoi sairauden piilevän veressä ja suositteli siksi potilailleen juopottelua aika ajoin. Alkoholi nimittäin hänen mukaansa ohensi verta ja lievensi siten sairautta. Ferrand puolestaan suositteli runsasta vedenjuontia.

Sairastuneen oli myös kiinnitettävä erityishuomiota ruokavalioonsa. Monet lääkärit suosittelivat syömään kyyhkysiä himojen tukahduttamiseksi. Monet hedelmät, kuten meloni, omena, päärynä ja kirsikka, olivat suositeltavia, ja tumma leipä auttoi ajamaan lemmenpiinan kehosta.

Kalaa sen sijaan piti välttää sen melko suuren suolapitoisuuden vuoksi, sillä suolan ajateltiin vahvistavan sukupuoliviettiä. Sama koski munia, varpusia, metsäkanalintuja ja hanhia ja niiden maksaa.

Syömistä ja juomista tuli ylipäänsä rajoittaa: ”Mieluiten sairaan tulisi paastota ja syödä vain vettä ja leipää”, Ferrand neuvoi. ”Kun vatsa on tyhjä, mikään kaunis ei himoita.”

Muita hoitokeinoja olivat keskiajalla yleiset perinteiset yrttisekoitukset ja luonnonlääkkeet, kuten sieniä, unikonsiemeniä ja lemmonmarjaa sisältävät mikstuurat. Veteen sekoitetun jauhetun norsunluun uskottiin vahvistavan rakastuneen sydäntä, maksaa ja aivoja niin, että nämä elimet kehittivät vastustuskyvyn lemmensairautta vastaan.

Naisille suositeltiin vaginahuuhteluja viilentävillä aineilla, kuten kamferilla ja tuoksuruudalla. Lisäksi oli olemassa hoitokeinoja, joilla pyrittiin vaikuttamaan sairastuneen mieleen.

Onnettomasti rakastuneen miehen tuli esimerkiksi vertailla kaipauksensa kohdetta kauneimpaan naiseen, joka hänen mieleensä tuli, ja nähdä näin rakastettunsa virheet. Nainen, joka halusi eroon häneen kiihkeästi rakastuneesta miehestä, saattoi parantaa tämän näyttämällä tälle kuukautisverensä tahrimia alusvaatteitaan.

Hoidot saattoivat olla hengenvaarallisia

Jotkin keinot eivät olleet vain epämiellyttäviä vaan suorastaan tuskallisia. Monet 1600-luvun lääkäreistä vannoivat yhä ranskalaisen lääkärin Bernard de Gordonin (1270–1330) kuvailemaan hoitoon.

Siinä sairastunut suljettiin sisään ja tauti yksinkertaisesti piiskattiin hänestä ulos.

Ferrand suositteli kuppausta reisiin ja sukuelinten lähelle. Hoidossa ihoon tehtiin pieniä viiltoja, joiden päälle asetettiin pieniä lämmitettyjä lasisia tai metallisia kuppeja.

Kuppeihin muodostuva alipaine lisäsi veren virtausta niiden alla olevassa ihossa, jolloin myrkkyjen uskottiin valuvan kehosta veren mukana ulos. Jollei toimenpide auttanut, voitiin ottaa käyttöön tehokkaammat menetelmät.

”Jos syy tähän hillittömään himoon ja lemmensairauteen on naisen pitkä klitoris, kuten usein on laita, se tulee operoida., Ferrand totesi viitaten menetelmään, jossa osa naisen klitoriksesta poistettiin leikkaamalla tai polttamalla.

Miehetkään eivät säästyneet tuskilta. Oikein pahoissa tapauksissa mies tuli hulluksi ja alkoi kärsiä lykantropiasta – eli uskoi olevansa ihmissusi.

Tällaisissa tapauksissa lääkärit suosittelivat, että potilaan käsivarsien suonet aukaistiin ja hänen verensä annettiin vuotaa, kunnes hän menetti tajuntansa tai hänen sydämensä pysähtyi.

Tämän jälkeen lääkärien tuli polttaa potilaan otsaa hehkuvalla raudalla. Molempien hoitokeinojen tarkoitus oli saada kehon perusnesteet tasapainoon.

Lemmiskely auttoi taatusti

Rakkauteen sairastumista hoidettiin toki miellyttävämmilläkin keinoilla. Tehokkain hoito vaivaa vastaan oli rakastelu halujen kohteen kanssa. Tämä menetelmä toimi jopa kaikkein pahimmin sairastuneille, ja se palautti jopa vaarallisesti kuivuneen ja kroonisesta kuumeesta kärsivän potilaan takaisin terveiden kirjoihin.

Antiikin lääkärit suosittelivat seksiä hoitokeinoksi avoimesti, mutta 1600-luvulla yhteiskunnan moraalisäännöt olivat hyvin tiukat, ja siksi Ferrandkin puhui hoitomuodosta vain varauksella.

”Yksikään lääkäri ei halua kieltää lemmensairautta potevalta iloa saavuttaa tavoitettaan mielitiettynsä suhteen – kunhan se tapahtuu avioliiton asettamissa rajoissa”, Ferrand neuvoi hurskaasti.

Sigmund Freud astui kuvaan

Huolimatta lukuisista hoitokeinoista lemmensairaus riivasi Euroopan yläluokkaa aina pitkälle 1700-luvulle asti.

Noihin aikoihin tiukka jako eri yhteiskuntaluokkien välillä alkoi kuitenkin hieman horjua ja nuoret naiset ja miehet saivat yhä useammin mahdollisuuden vaikuttaa itse tulevan aviopuolisonsa valintaan tai jopa suorastaan päättää siitä itse.

Myös tieteen näkemys lisääntymisestä kehittyi. Luonnontieteilijä Charles Darwin selitti teoksessaan Lajien synty vuonna 1859, että kaikki eläimet valitsivat kumppaninsa tiedostamattomien biologisten kriteerien mukaan ja että tämä varmisti lajin säilymisen.

Jotkin muut tieteenalat käsittelivät kuitenkin rakkautta edelleen sairautena tai ainakin mielenhäiriönä. 1800-luvun lopulla erityisesti psykoanalyysin kehittäjä Sigmund Freud tutki ihmisen seksuaalisuutta.

Freud väitti, että rakastuminen ja sukupuolivietti olivat perusimpulsseja ja että perusta ihmisen tunnekäyttäytymiselle luotiin lapsuudessa.

Lemmensairautta alettiin pitää psykologian alaan kuuluvana ”turhautumisena”. Onnettomasti rakastuneelle oli kuitenkin edelleen sama, mikä kyltti lääkärin ovessa roikkui, sillä hänen sydäntänsä särki edelleen.