Bergeniläisen Sankt Jørgenin sairaalan pappi oli epätoivon partaalla.
Vanhaan sairaalarakennukseen, jota hän kutsui ”elävien hautausmaaksi”, oli ahdettu yli 150 lepraa sairastavaa ihmistä.
Oli vuosi 1816, ja pappi Johan Ernst Welhaven oli juuri saanut laadittua Bergenin tilanteen kestämättömyyttä koskevan raportin Kristianian eli nykyisen Oslon viranomaisille.
”Lepra ilmenee potilaissa tummanpuhuvana, kuhmuraisena ulkomuotona, joka saa nuoretkin näyttämään kärttyisiltä vanhuksilta. Paiseet aiheuttavat sietämätöntä kutinaa ja kypsyvät myöhemmin kivuliaiksi haavaumiksi. Sairastuneet saavat usein haavaumia myös jalkoihinsa”, Welhaven kirjoitti.
Hirvittävä tauti runteli kantajansa, joita odotti väistämätön kuolema. He eivät saaneet hoitoa, ja sairaalalla oli hädin tuskin varaa potilaiden ruokaan.
Muualta Euroopasta lepra oli käytännöllisesti katsoen hävinnyt jo 1500-luvulla, mutta Norjan rannikolla ja erityisesti Bergenin seudulla sitä esiintyi edelleen. Welhavenin mukaan sairaiden määrä kasvoi vuosi vuodelta ja tilanne oli riistäytymässä käsistä.
Huolestuneen papin avunpyyntö kuultiin. Norja oli hiljattain saanut Ruotsilta sisäisen itsehallinnon, ja maan viranomaiset halusivat osoittaa kyvykkyytensä. Niinpä he päättivät tehostaa kamppailua lepraa vastaan: Bergenin sairaalan määrärahoja lisättiin ja se sai historiansa ensimmäisen lääkärin.
Aiemmin lääketiede oli pitänyt lepraa periytyvänä ja parantumattomana sairautena, johon lääkärien ei kannattanut haaskata aikaansa – heidän tuli keskittyä hoitamaan potilaita, joiden sairaudet voitiin parantaa. Niinpä leprasairaiden hoito jäi kouluttamattomien vapaaehtoisten ja kirkon vastuulle.
Lääkärinviran perustaminen Sankt Jørgenin sairaalaan Bergeniin oli kuitenkin merkittävä askel pyrkimyksissä kukistaa tauti, joka oli piinannut ihmiskuntaa jo faraoiden ajoista lähtien.
Lepran aiheuttajana pidetään Mycobacterium leprae -bakteeria
Maailman vanhin tauti
Spitaali eli lepra on vanhin tunnettu infektiotauti. Vuosituhansiin ihmisillä ei ollut aavistustakaan sen aiheuttajasta saati parannuskeinosta.
Tiedettiin vain, että se rampautti ja runteli kantajansa ja lopulta tappoi heidät.
Ensimmäiset faraot hakkauttivat leprasairaiden kuvia kiveen, ja Kiinassa tauti tunnettiin jo 2700-luvulla eaa.
Vanhassa testamentissa tauti mainitaan useaan otteeseen muun muassa 1400-luvun eaa. vaiheilla kirjoitetuissa Mooseksen kirjoissa. Ensimmäiset tieteelliset todisteet leprasta on saatu Intiasta löydetyistä luista noin vuodelta 600 eaa.
Lepra tuli Eurooppaan luultavasti kreikkalaisten ja roomalaisten mukana, mutta vasta ristiretkien myötä se alkoi levitä täällä toden teolla.
Ne tuhannet ritarit, jotka 1100- ja 1200-luvuilla matkasivat Lähi-itään valloittamaan Pyhää maata islaminuskoisilta, toivat tuliaisinaan myös lepran. Noin 1350-luvulle saakka lepra levisikin Euroopassa epidemian tavoin.
Spitaaliset eristettiin muista
Keskiaikaiset kuvaukset taudin runtelemista leprasairaista kerjäämässä almuja ovat piirtyneet lähtemättömästi Euroopan historiaan.
Lepran pelko johti siihen, että tautiin sairastuneet eristettiin muista, ja uskonnolliset viittaukset leprasairaiden epäpuhtauteen vain heikensivät heidän asemaansa. Lepraan sairastuneita pidettiin syntisinä ja tautia Jumalan rangaistuksena.
Ristiriitaisesti kuitenkin juuri katolinen kirkko ja luostarit vastasivat suurelta osin leprasairaiden hoidosta, ja evankelista Luukkaan kuvaus Jeesuksesta vaikutti syvästi keskiajan kristittyihin:
Kun Jeesus oli matkalla Galileasta Jerusalemiin, hän kohtasi kymmenen spitaalista. ”Jeesus, opettaja, armahda meitä!” he huusivat. Jeesus teki työtä käskettyä. Spitaaliset parantuivat ja saivat taas palata muiden ihmisten joukkoon.
Keskiajan Euroopassa lepraa sairastavilla ei kuitenkaan ollut toivoa sen enempää parantumisesta kuin paluusta yhteiskuntaankaan. Leprasairaat suljettiin erityisiin hospitaaleihin, joissa heitä hoitivat toiset sairastuneet tai munkit ja nunnat.
Leprasairaiden lukumäärää ei tiedetä tarkkaan, mutta hospitaalien eri leprosariumien määrä puhuu omaa karua kieltään: historioitsijat ovat arvioineet, että keskiajan Euroopassa niitä saattoi olla jopa 22 000.
Leprosariumit eivät olleet sairaaloita sanan nykymerkityksessä, vaan laitoksia tai leirejä, joissa lepraa sairastavat elivät eristyksissä yhteiskunnasta. Ne muistuttivat usein pieniä kyliä, joissa oli oma kirkko. Monet niistä oli rakennettu kaupunkien muurien ulkopuolelle tai saarille, jotta yhteydet ulkomaailman jäisivät mahdollisimman vähäisiksi.
Pohjolassa leprosariumit nimettiin usein Pyhän Yrjön mukaan, olihan pyhimys kukistanut lohikäärmeen (lepran).
Spitaaliset eristettiin yhteiskunnasta huolehtimaan toinen toisistaan.
Elävät kuolleet
Keskiajalla ei tiedetty, miten lepra leviää. Se kuitenkin tiedettiin, että lepraa sairastavat oli syytä eristää terveistä.
Jos joku epäili perheenjäsenensä tai naapurinsa sairastuneen lepraan, asiasta piti ilmoittaa mahdollisimman nopeasti. Sen jälkeen kylän pappi, parturi tai joku muu lääkintätaitoinen tutki epäillyn potilaan.
Jos diagnoosiksi varmistui lepra, sairastuneen oli jätettävä perheensä ja kotinsa ja elettävä lopun elämäänsä lähimmässä leprosariumissa yhdessä sairaiden kohtalotovereidensa kanssa.
Vuonna 1179 katolinen kirkko otti käyttöön leprasairaisiin liittyvän erikoisen rituaalin.
Sairastunut julistettiin kuolleeksi, minkä merkiksi pappi viskasi hänen päälleen siunattua maata.
Käytännössä symbolinen hautaus merkitsi sitä, että sairastunut menetti kaikki oikeutensa ja omaisuutensa.
Omaisilla ei ollut mitään velvollisuuksia häntä kohtaan, ja terve puoliso saattoi vapaasti avioitua uudelleen. Toisaalta sairas myös pääsi osalliseksi kirkon suojeluksesta ja hoivasta ja vapautui muun muassa veroista ja sotapalveluksesta.
Kun sairastunut saapui leprosariumiin, hänet toivotettiin tervetulleeksi sanoilla ”in mundo mortuus, sed in Christo vivas” – maailmalle olet kuollut, mutta Kristuksessa sinä elät. Sairastuneen piti vannoa elävänsä lopun elämäänsä köyhyydessä, nöyryydessä ja selibaatissa sekä pysyvänsä lojaalina toisille spitaalisille.
Hänelle annettiin eräänlainen ”aloituspakkaus”, johon kuului muun muassa musta viitta, päähine, käsineet ja puinen räikkä.
Spitaaliset eivät saaneet liikkua suurina joukkoina leprosariumin ulkopuolella, eivätkä he saaneet olla tekemisissä lasten tai torilla myytävien ruokatavaroiden kanssa.
Heidän oli käytettävä käsineitä, jos mielivät esimerkiksi ottaa tukea porraskaiteesta. Lisäksi he eivät saaneet seistä liian lähellä keskustelukumppaniaan, jotta lepralle tyypillinen äärimmäisen pahanhajuinen hengitys ei olisi kiusannut tätä.
Kerjääminen ja muu leprosariumin ulkopuolella tapahtuva asiointi oli hoidettava keskellä tietä seisoen ja pakollisen räikänsoiton säestyksellä.
Joidenkin leprasairaiden mustaan viittaan oli ommeltu pieniä tiukuja, jotta kenellekään ei olisi jäänyt epäselväksi, että kyseinen henkilö oli hyljeksitty spitaalinen.
Keskiajalla spitaalisten oli ilmoitettava tulostaan ja läsnäolostaan pitämällä meteliä esimerkiksi räikällä.
Lepra hävisi Euroopasta
Lepraepidemia oli Euroopassa pahimmillaan 1300-luvulla, ja 1500-luvulla tauti alkoi käydä harvinaiseksi.
Varmuudella ei tiedetä, miksi sairastuneiden määrä yhtäkkiä laski merkittävästi.
Jotkut tutkijat ovat pitäneet ratkaisevana tekijänä eristämistä, mutta on epätodennäköistä, että eristäminen olisi todella ollut niin täydellistä kuin mitä kuvaukset antavat ymmärtää.
Lisäksi moni taudinkantaja oli elänyt vuosia yhteiskunnassa tietämättä tartunnastaan ja levittänyt tautia edelleen.
Toiset tutkijat taas uskovat, että laajat epidemiat, kuten rutto, harvensivat Euroopan väestöä niin, että myös spitaalisten osuus väestöstä pieneni.
Euroopasta lepra siirtyikin löytöretkeilijöiden ja kauppiaiden mukana Afrikkaan ja Amerikan mantereille.
Olipa lepran katoamisen syy Euroopassa mikä tahansa, viranomaiset saattoivat 1500-luvulla sulkea valtaosan leprosariumeista. Muun muassa Tanskan ja Norjan kuningas Kristian III iloitsi uudesta tilanteesta:
”Koska – kaikkivaltias Jumala olkoon kiitetty ja ylistetty – spitaalin vitsaus ei enää ole yhtä tavallinen kuin aikaisemmin, olemme päättäneet, että kaikki Pyhän Yrjön hospitaalit ja muut pienet spitaalisten hoitolaitokset yhdistetään suuriin yleisiin hospitaaleihin kummassakin maassa ja kaikissa hiippakunnissa”, kuningas määräsi vuonna 1542.
Norjan lääkärikunta havahtui
Läntisessä Norjassa tilanne jatkui kuitenkin ennallaan.
Siellä leprasairaita ei eristetty erityisiin hospitaaleihin, vaan he jatkoivat elämäänsä osana yhteisöään – ja lepra levisi leviämistään.
Merimatkalla Trondheimiin vuonna 1704 Tanskan ja Norjan kuningas Fredrik IV näki rannikon taajamissa joukoittain leprasairaita.
Amiraali Gyldenløwe totesi, että oli ikävää oleskella maassa ”joutuen pelkäämään poistuvansa sieltä spitaalisena”.
Vuoden 1816 jälkeen, jolloin pappi Johan Ernst Welhaven kuvaili Bergenin Sankt Jørgenin hospitaalin sietämättömiä oloja, monet norjalaiset lääkärit alkoivat kiinnostua leprasta.
Esiin oli nousemassa uusi lääkärisukupolvi, ja koko 1830-luvun ajan leprasta keskusteltiin vilkkaasti. Lääkärit olivat usein hyvinkin erimielisiä, mutta se vain lisäsi lepran kiinnostavuutta tutkimuskohteena.
Vuonna 1831 sotilaslääkäri Jens Johan Hjort sai tehtäväksi perehtyä Länsi- ja Etelä-Norjassa yleiseen ihotautiin.
Seuraavana vuonna hän matkusti Bergeniin, missä hän kiinnitti heti huomiota Sankt Jørgenin hospitaalin puutteisiin.
Siinä missä pappi Welhaven keskittyi huolehtimaan sairaiden hyvinvoinnista, Hjort oli kiinnostunut itse taudista ja sen nujertamisesta.
Vaikka hän useimpien sen ajan lääkäreiden tavoin erehtyi uskoessaan lepran olevan perinnöllinen, hän osui kahdessa väitteessään oikeaan: lepra levisi vauhdilla, mutta se oli mahdollista parantaa.
Lepran alamäki alkoi
Sotilaslääkäri Hjort uskoi, että tehokkain ase lepraa vastaan olivat nykyaikaiset sairaalat, koska niihin voitiin koota mahdollisimman suuri osa sairastuneista ja niissä tauti voitiin eristää tehokkaimmin.
Lisäksi sairaaloiden resursseja ja potilaita piti hyödyntää johdonmukaisesti tutkimuksessa.
Pitkällisten neuvottelujen jälkeen Hjort sai viranomaiset puolelleen, ja vuonna 1849 avattiin uusi 84 potilaan Lungegårdin sairaala.
Sairaalan johtoon nimitettiin Daniel Cornelius Danielssen. Hän oli ansioitunut lepratutkija, ja hänen käsityksensä tehokkaista parannuskeinoista kävivät yksiin Hjortin käsitysten kanssa.
Lepran arvoitusta pyrittiin nyt ratkaisemaan toden teolla, ja Danielssenin ja Hjortin ansiosta Bergenistä tuli lepratutkimuksen keskus.
Seuraava merkittävä askel oli maailman ensimmäisen kansallisen potilasrekisterin, Norjan leprarekisterin, perustaminen vuonna 1856.
Ajatus oli Norjan ensimmäisen ”lepraylilääkärin” Ove Guldberg Høeghin, joka piti välttämättömänä tukea kliinistä lääketieteellistä tutkimusta tilastotiedoilla.
Kolme maanlaajuista väestönlaskentaa vuosina 1836, 1845 ja 1852 olivat paljastaneet lepratapausten määrän olevan kasvussa.
Høeghille ei kuitenkaan riittänyt, että potilaat laskettiin. Hän halusi tietää, keitä sairastuneet olivat.
Ensimmäisellä kerralla leprarekisteriin kirjattiin noin 3 000 sairastunutta, mikä oli hälyttävän paljon vain 1,5 miljoonan asukkaan maassa.
Sairaalapaikkojen riittämättömyyttä korostettiin, ja vuotta myöhemmin Bergeniin avattiin kolmaskin leprasairaala, Leprasairaiden hoitolaitos nro 1. Vaikuttava rakennus, joka oli valmistuttuaan Norjan toiseksi suurin puurakennus, toimi hoitolaitoksena ja asuntolana 280:lle lepraa sairastavalle.
Samaan aikaan kaikki uudet lepratapaukset kirjattiin huolellisesti muistiin.
Rekisteri osoittautui nopeasti lääketieteelliseksi neronleimaukseksi, ja sitä jäljiteltiin kaikkialla maailmassa lukuisten eri sairauksien vastaisessa taistelussa.
Norjan potilasrekisteri johdatti myös nuoren lääkärin Gerhard Henrik Armauer Hansenin lepran arvoituksen jäljille.
Lääkäri löysi leprabakteerin
27-vuotias Hansen, joka oli itsekin Bergenistä kotoisin, palkattiin leprasairaiden hoitolaitokseen vuonna 1868, mutta hän teki yhteistyötä myös Lungegårdin sairaalan ylilääkärin Danielssenin kanssa.
Toisin kuin useimmat kollegansa, Hansen oli vakuuttunut, että lepran aiheutti bakteeri.
Suunnilleen samoihin aikoihin kuin potilasrekisteri perustettiin, lepraepidemia alkoi osoittaa laantumisen merkkejä.
Pian lääkärit havaitsivat, että uusia sairastumistapauksia esiintyi vähiten niillä alueilla, joilla sairastuneet oli pystytty tehokkaimmin eristämään.
Tämä tuki Hansenin tartuntateoriaa ja kannusti häntä etsimään uusia todisteita käsitystensä tueksi.
Olosuhteet olivat nuoren tutkijan kannalta otolliset: mikrobiologia ja laboratoriotutkimus olivat ottaneet 1800-luvun kuluessa aimo harppauksen eteenpäin, ja mikroskoopit olivat kehittyneet huomattavasti.
Lisäksi ylilääkäri Danielssen tarjosi assistentilleen hyvät työskentelymahdollisuudet, vaikka miehet olivatkin hyvin eri mieltä tartuntateoriasta.
Erimielisyyksistä huolimatta Hansen sai luvan kihlata ylilääkärin tyttären.
Muutama kuukausi häiden jälkeen Hansen löysi etsimänsä.
Tutkiessaan 28. helmikuuta 1873 mikroskoopilla leprapaiseista otettuja näytteitä, hän näki soluissa ”pieniä sauvamaisia bakteerinkaltaisia hahmoja”. Lepraa aiheuttava bakteeri Mycobacterium leprae oli löytynyt.
Ensimmäistä kertaa lääketieteen historiassa kroonisen sairauden aiheuttajaksi todettiin mikro-organismi.
Löydön tehneen lääkärin kunniaksi lepraa kutsutaankin englanniksi myös nimellä Hansen’s disease eli Hansenin tauti.
Norjalainen lääkäri Armauer Hansen löysi lepraa aiheuttavan bakteerin. Hänen löytönsä osoittautui ratkaisevaksi kamppailussa tautia vastaan.
Kokeita ihmisillä
Vuonna 1875 Hansen nimitettiin ”lepraylilääkäriksi”. Hänen saamastaan kansainvälisestä tunnustuksesta huolimatta osa kollegoista epäili yhä lepran tartuntateoriaa.
Niinpä Hansen näki vain yhden keinon osoittaa syy-yhteys tartunnan ja taudin välillä: ihmiskokeet.
Hän otti näytteen lepran aggressiivista muotoa sairastavalta potilaalta ja hieroi sitä kahden lievempää, ”kuivaa” muotoa sairastavan potilaan silmiin. Koe epäonnistui, ja se tuomittiin jyrkästi. Hansen tuomittiin ruumiinvamman tuottamisesta.
Hän menetti tuomion vuoksi työnsä hoitolaitoksessa mutta sai jatkaa virassaan ylilääkärinä. Hän sai myös jatkaa tutkimuksiaan, vaikkakin hänen oli luovuttava ihmiskokeista ja keskityttävä eläimiin. Vähitellen sitkeimpienkin epäilijöiden oli annettava periksi.
Nykyään Hansenin nimi yhdistetään tiiviisti lepran vastaiseen taisteluun.
Hansen itse oli sitä mieltä, että maailman piti kiittää lepran hoidossa tapahtuneesta läpimurrosta koko Norjaa eikä yksin häntä.
Hansenilla oli syytä tyytyväisyyteen myös siksi, että hänen ylilääkärikaudellaan leprapotilaiden määrä Norjassa laski huimasti. Vuonna 1875 heitä oli vielä 2 144 mutta hänen kuolinvuonnaan 1912 alle 300.
Hansen ei kuitenkaan ehtinyt nähdä parannuskeinon keksimistä lepraan, ja kesti vielä vuosikymmeniä ennen kuin Norja vapautui leprasta lopullisesti.
Vielä vuonna 1951 maassa todettiin kolme uutta lepratartuntaa. Viimeinen tuolloin diagnosoiduista potilaista kuoli vuonna 2004.
Sankt Jørgenin sairaalan viimeiset potilaat kuolivat vuonna 1946. Nykyään sairaala toimii lepramuseona.