Suoneniskentä on yksi historian vanhimmista hoitokeinoista. Siinä potilaan verisuoneen tehtiin pisto tai viilto, josta valutettiin runsaasti verta.
Suoneniskentää on ilmeisesti käytetty jo muinaisessa Egyptissä, mutta hoitomuotoa kehitettiin antiikin Kreikassa.
Erityisesti lääkäri Galenoksen (noin 129–217) kirjoitukset lisäsivät suoneniskennän käyttöä. Hänen mukaansa ihmisen neljän perusnesteen – veren, liman, keltaisen sapen ja mustan sapen – piti olla tasapainossa.
Jos henkilö sairastui, se oli merkki nesteiden epätasapainosta, ja lääkäri yritti palauttaa nesteiden tasapainon ja siten parantaa potilaan laskemalla hänestä verta.
Vaihtoehto parturin veitselle olivat iilimadot, jotka ”imivät pahan veren pois”.
Suoneniskentää käytettiin erityisen runsaasti keskiajalla, jolloin sitä pidettiin yleishoitona lähes kaikkiin sairauksiin.
Suonta iskivät yleensä parturit, ja useimmat kävivät parturin luona suoneniskennässä pari kertaa vuodessa joko saamassa hoitoa tai ehkäisemässä mahdollisia tulevia tauteja.
Suoneniskennän suosio alkoi hiipua 1700-luvun lopussa, kun lääketieteessä otettiin uusia edistysaskelia.
Verta poistetaan silti vielä nykyisinkin joidenkin tautien hoidossa, esimerkiksi jos elimistöön kertyy liikaa rautaa.