Vasta vuonna 1795 Englannin amiraliteetti uskoi, että sitruunat tehosivat merimiehiä tappavaan keripukkiin. 

© The Image Works

Meren rutto: Keripukki tappoi enemmän kuin vihollisen luodit

Taistelut ja haaksirikot eivät suinkaan olleet pahin uhka merimiesten hengelle suurten purjelaivojen aikaan, vaan keripukki oli huomattavasti yleisempi tappaja. Vaikka jo 1600-luvulla osoitettiin, että sairautta voidaan hoitaa sitruunamehulla, brittilaivaston johdon ylimielisyyden vuoksi kului yli 200 vuotta, ennen kuin tietoa alettiin hyödyntää merimiesten hengen pelastamiseksi.

maanantai 8. lokakuuta 2018 teksti Antje Gerd Poulsen

Kap Hornin ympäri purjehtiminen oli purjelaivojen valtakaudella suuri koettelemus merenkävijöille. 

Niiden kuuden englantilaislaivan miehistölle, jotka seilasivat kapteeni George Ansonin johdolla vuonna 1741, siitä tuli taistelu elämästä ja kuolemasta monessakin mielessä.

Rajut myrskyt olivat alueelle tyypillisiä, mutta kun laiva joutui yhden tällaisen rajuilman riepottelemaksi, valtaosa miehistöstä oli jo niin keripukin uuvuttamia, ettei heillä ollut voimia taistella raivoavaa myrskyä vastaan.

Eräs miehistön jäsen, Pascoe Thomas, kirjoitti myöhemmin, miten laivat pyörivät aallokossa purjeet riekaleina osan miehistä maatessa sairaina, osan jo kuolleina.

”Alussa kuolleita oli 2–3 päivässsä, mutta pian vauhti kiihtyi, kunnes lopulta ruumiita tuli kahdeksan päivässä. Kannella saattoi lojua 5–6 ruumista, joita kukaan ei ehtinyt heittää yli laidan. Muutaman upseerin lisäksi laivassa saattoi olla vain kymmenkunta miestä, jotka pystyivät ohjaamaan laivaa.”

Lähtiessään Kiinaan George Ansonilla oli mukanaan 2 000 miestä ja kuusi laivaa. Kun hän palasi kolme vuotta myöhemmin, laivoja oli yksi ja miehiä 180. Vain neljä miestä oli kuollut taisteluissa, keripukki oli vienyt loput.

Hukkaan heitetty hoitokeino

Tapahtuma vauhditti yrityksiä löytää hoito sairauteen, joka oli maksanut lukuisia ihmishenkiä jo vuosisatoja ennen Ansonin aikaa. 

Nuori skotti, laivalääkäri James Lind, löysikin vain kuusi vuotta Ansonin matkan jälkeen keripukkiin toimivan hoidon: päivittäisen sitruunamehuannoksen.

Lindillä ei kuitenkaan ollut tarvittavia suhteita laivastoon eikä riittävästi vaikutusvaltaa konservatiivisiin upseereihin, joiden tehtävänä oli päättää merimiesten muonahuollosta. 

Ylimielisesti he hylkäsivät Lindin tutkimustulokset ja aiheuttivat siten seuraavina vuosina tuhansien merimisten tuskallisen kuoleman ”meren ruttoon”.

Puolet miehistöstä menehtyi

Historioitsijat ovat arvioineet, että yli kaksi miljoonaa merimiestä kuoli keripukkiin suurten purjelaivojen aikana. Ensimmäisistä tutkimusmatkoista 1400-luvulla höyrylaivojen tuloon 1800-luvun puolivälissä keripukki oli vakituinen salamatkustaja kaikilla pitkillä merimatkoilla. 

Tappava sairaus verotti enemmän ihmishenkiä kuin meritaistelut, myrskyt ja muut sairaudet yhteensä. Tiedettiin, että pitkillä merimatkoilla noin puolet miehistöstä menehtyi sairauksiin, ja suurin tappaja oli keripukki.

Myös suuret tutkimusmatkailijat Vasco da Gama ja Fernando de Magelhaes olivat kokeneet keripukin kauhut. 

Vasco da Gama menetti 167 miehestään sata, kun hän vuonna 1497 purjehti Intiaan, ja kun de Magelhaes teki ensimmäisen maailmanympäripurjehduksen 1519–1522, vain 18 miestä hänen 237 hengen miehistöstään palasi kotiin. Suurin osa miehistä oli kuollut keripukkiin. 

title stuff
title stuff

Kapteeni George Anson purjehti kuuden aluksen laivastolla Kiinaan. Mukana olleista 2 000 miehestä 1820 kuoli – neljä heistä taisteluissa, suurin osa keripukin uhreina.

© Getty test

Rottia, täitä ja toukkia

Pitkillä matkoilla purjealusten olosuhteet olivat otolliset sairauksille. Miehistö asui ahtaasti kosteissa oloissa, ja kaikkialla vilisi rottia, täitä ja toukkia, joiden kanssa miehet joutuivat jakamaan jo puoliksi pilaantuneet muonavaransa. 

Yksipuolisesta ravinnosta, joka koostui pääasiassa suolalihasta, kuivatuista pavuista ja laivakorpuista, oli mahdotonta saada kaikkia tarvittavia ravintoaineita.

Myös hygienia oli surkeaa. Kansi kyllä kuurattiin päivittäin merivedellä, minkä seurauksena ilmankosteus ei laskenut koskaan. 

Vaatteita pestiin vain harvoin, ja ne tihkuivat merivettä ja hikeä. Kaikki tämä loi verrattoman kasvualustan bakteereille ja sairauksille.

Miehistöpulan vuoksi merimieheksi oli helppo päästä, ja monet olivat jo lähtiessä heikkokuntoisia ja sairastumisalttiita. 

Erityisen yleinen oli täiden levittämä lavantauti. Trooppisilla alueilla miehistöä kiusasivat malaria, keltakuume ja loiset, mutta kohtalokkain kaikista sairauksista oli keripukki.

Keripukin hoitoon ankaraa työtä

Oppineet olivat jo pitkään yrittäneet ratkaista keripukin arvoitusta, ja aikojen saatossa sille oli keksitty mitä mielikuvituksellisimpia syitä, hoitokeinoja ja lääkkeitä. 

Toimivaa ratkaisua ei kuitenkaan ollut löytynyt, ja usein hoidot olivat yhtä tappavia kuin sairaus itse.

Yksi yleisimmistä ja kohtalokkaimmista teorioista oli, että keripukki johtui laiskuudesta. Sairauden ensimmäisiä oireita olivat raajojen heikkous, väsymys ja alakuloisuus, joten pitkälle 1800-luvulle ajateltiin, että sairastumisen aiheutti velttoilu.

Hoitona käytettiinkin rankkaa fyysistä työtä, millä oli usein karut seuraukset. Sairaat merimiehet saattoivat kaatua kuolleena maahan kesken työnteon sisäisten verenvuotojen vuoksi. Työtapaturmatkaan eivät olleet harvinaisia. 

Ei ole vaikea kuvitella, miten käy onnettomalle merimiehelle, joka joutuu kiipeämään mastoon heikkona ja pystymättä kunnolla hallitsemaan liikkeitään kun sairaus on haurastuttanut hänen ihoan ja luitaan koossapitävät kudokset.

Hajut ja lemut sairastumisen syynä

Samanaikaisesti sairaudesta esiintyi muitakin teorioita. Vanha oppi terveydestä kehon eri nesteiden välisenä tasapainona oli edelleen vallitseva, joten tautia yritettiin hoitaa pyrkimällä palauttamaan tasapaino esimerkiksi iskemällä suonta tai erilaisilla sisäisesti nautittavilla nesteillä, kuten merivedellä tai etikalla.

Vitsauksen syynä pidettiin vuoroin kuumaa, kylmää ja kosteutta, ja useissa tapauksissa sairastumisen katsottiin johtuvan huonosta ilmasta. 1800-luvulla tämä käsitys oli erittäin yleinen.

Purjelaivoilla ilma ei tunnetusti ollut raikasta. Alimmalla kannella ei ollut usein minkäänlaista ilmanvaihtoa, ja jatkuva kosteus ja puoliksi mädäntyneiden ruokatarvikkeiden lemu sekoittuivat pitkään pesemättömänä olleesta miehistöstä ja laivalla olevista eläimistä huokuvaan löyhkään.

Hajun kurissa pitämiseksi kansi pestiin päivittäin hiekalla ja merivedellä, ja ennen pitkää merimatkaa laivat pestiin sisältä etikalla. 

Lastiruuma käsiteltiin savulla, jonka tarkoitus oli desinfioida, ja hajuja yritettiin neutralisoida roiskimalla rikkipitoista etikkaa hehkuville hiilille myrkyllisten höyryjen luomiseksi.

Kapteeni testasi sitruunoita

Kerta toisensa jälkeen esiin pulpahti ajatus, että keripukin syyt saattaisivat löytyä ravintotekijöistä. Jo ristiretkien aikaan köyhiä pyhiinvaeltajia neuvottiin syömään matkalla runsaasti tuoreita hedelmiä terveyssyistä. 

Ajan mittaan saatiin runsaasti viittauksia siitä, että tuoreet hedelmät ja vihannekset voivat ehkäistä ja hoitaa keripukkia.

Sitruunan hyötyvaikutuksista oli saatu todisteita jo 1500-luvulla. Ronsseus-niminen hollantilaislääkäri oli vuonna 1564 hoitanut keripukkia sitruunoilla, ja hän kirjoitti ensimmäisen kirjan sairaudesta. 

Silti piti kulua yli 200 vuotta, ennen kuin sitruunaa alettiin yleisesti käyttää Englannin laivastossa, ja noin 300 vuotta, ennen kuin sitruunamehuannos otettiin osaksi kauppalaivojen miehistön ruokavaliota.

Monet niistä, joilla oli kokemusta sitruunan vaikutuksista, yrittivät levittää tietoa sen tehosta. Yksi näistä oli brittikapteeni James Lancaster. 

Vuonna 1601 hän matkasi neljän aluksen voimin Englannista Intiaan ja päätti testata sitruunan vaikutusta keripukkiin. Yhden aluksen miehistö sai päivittäin kolme teelusikallista sitruunamehua. 

Tulos oli selvä: matkan puolivälissä sitruunamehua saanut miehistö oli täysilukuinen, kun taas muiden alusten 278 miehestä 110 oli kuollut keripukkiin. Vuonna 1617 teoria sitruunan vaikutuksista osui John Woodallin silmiin. 

Hän oli brittien Itä-Intian kauppakomppaniassa työskentelevä lääkäri. Laivastolääketiedettä käsittelevässä kirjassaan hän suosittelee sitruunamehua vakituiseksi osaksi merimiesten ravintoa pitkillä merimatkoilla. 

Brittilaivaston meritaistelu Ranskaa ja Espanjaa vastaan vuonna 1779 sujui brittien kannalta odotettua paremmin, kun keripukki uuvutti ranskalaiset. 

© scanpix/corbis

Sitruunan tehoon ei uskottu

Ehdotus ei kuitenkaan lyönyt läpi brittilaivastossa. Sitruunamehun puolestapuhujat olivat yleensä merimiehiä ja laivalääkäreitä, joilla ei ollut korkeaa koulutusta tai asemaa. 

Niinpä amiraliteetti tai ne lääketieteelliset yhteisöt, joilla olisi ollut riittävästi vaikutusvaltaa, eivät kiinnostuneet. Ilman korkeaa yhteiskunnallista asemaa tai suhteita vaikutusmahdollisuudet olivat vähäiset.

Lisäksi sairauden etenemisestä ja sitruunamehun vaikutusmkanismeista ei vielä tiedetty tarpeeksi. Vitamiineja ei vielä tunnettu; C-vitamiini löydettiin vasta 1900-luvulla. 

Niinpä pitkään turvauduttiin vielä perinteisiin keripukin hoitomenetelmiin, kuten suoneniskentään, laivojen huuhtelemiseen etikalla ja savuun. Puoskarit määräsivät taudin hoitoon pillereitä ja mikstuuroita, joiden vaikutukset olivat hämäriä, usein suorastaan vaarallisia.

Välillä sitruunoita ja muita hedelmiä pidettiin suorastaan vahingollisina merimiesten terveydelle. 

Samoihin aikoihin, kun kapteeni George Anson vaikutti maailman merillä, amiraaliteetin ohjeissa varoitettiin liiallisesta hedelmien, kuten appelsiinien, sitruunoiden ja ananasten, syömisestä, sillä niiden arveltiin voivan aiheuttaa kuumetta ja vaurioittavan tärkeitä elimiä.

Ensimmäiset tieteelliset testit

Vuonna 1746 edistystä alkoi vähitellen tapahtua, kun skottilainen laivastolääkäri James Lind päätti toistaa Lancasterin aiemmin tekemän kokeen.

Lind toimi lääkärinä H.M.S. Salisburyllä, jonka miehistö kärsi keripukista. Hän valitsi 12 sairastunutta ja jakoi heidät ryhmiin, jotka saivat erilaista hoitoa.

Kaksi appelsiinia päivässä saaneet merimiehet parantuivat, mutta muut eivät toipuneet. Lindin koetta pidetään usein maailman ensimmäisenä varsinaisena kliinisenä tieteellisenä kokeena.

Kokeen tulokset julkaistiin vuonna 1757, ja George Anson – josta oli nyt tullut amiraliteetin jäsen – tuki Lindiä. 

Keripukki tappoi kuitenkin edelleen joukoittain merimiehiä. James Lind oli vain mitätön laivalääkäri, ja ne yliopistomiehet, joiden sanaa laivasto uskoi, suhtautuivat Lindin tuloksiin vähätellen.

Samana vuonna kun Lind julkisti tuloksensa, kaksi tunnustettua ja arvostettua lääkäriä toi julki omat suosituksensa keripukin hoitoon. Toinen suositteli hoidoksi rommia, johon oli sekoitettu vettä ja sokeria, toinen merivettä ja suoneniskentää.

James Cook suoritti kokeita

1760-luvulla keripukista oli tullut laivastolle erittäin vakava ongelma. Amiraliteetti lähetti matkaan kaksi tutkimusretkeä, joilla piti testata keripukin hoitoja. 

Sitruunamehu ei ollut hoitojen joukossa; Anson oli kuollut vuonna 1762, eikä James Lindillä ollut enää tukijaa amiraliteetissa. Tutkimukset osoittautuivatkin turhiksi

Vuosikymmen myöhemmin julkaistiin jälleen uusi keino, jonka piti olla läpimurto keripukin hoidossa: mallasvierre. Muun muassa arvostettu lääkäri, kuninkaallisen lääketieteellisen seuran puheenjohtaja sir John Pringle, puhui sen puolesta. 

Teorian perustana oli ajatus siitä, että keripukin aiheutti puoliksi hajonnut suolainen ruoka, jota elimistö ei pystynyt kunnolla sulattamaan ja joka mätäni mahalaukkuun. Mallaksen uskottiin estävän mätänemisprosessin.

Taas laivasto pantiin testaamaan teoriaa, ja tällä kerralla kunnian sai kuuluisa tutkimusmatkailija James Cook. Hän sai tehtäväkseen kokeilla uutta keinoa matkoillaan vuosina 1768–71 ja 1772–75.

Cook selviytyi matkoistaan menettämättä yhtäkään miestään keripukille. Tulokset eivät kuitenkaan olleet yksiselitteisiä, sillä Cookin reseptiin kuuluivat myös hyvä hygienia, raikas ilma ja mahdollisimman paljon hedelmiä ja vihanneksia sekä monia muita keinoja keripukin ehkäisemiseksi. 

Oli mahdoton sanoa, mikä toimi ja mikä ei. Kaikesta huolimatta raportin kirjoittanut laivalääkäri ylisti mallasvierrettä, mikä sopi laivaston johdolle ja sir Pringlelle mainiosti. Mallasvierre oli halpaa ja helppoa valmistaa ja säilyttää.

Laivaston virallinen keripukin ehkäisemisohjelma koostui siten mallaskeitteestä, lihaliemeen valmistetusta keitosta ja hapankaalista. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan englantilaisia merimiehiä kuoli edelleen keripukkiin kuin kärpäsiä.

Vasta 1800-luvulla päivittäisestä sitruunamehuannoksesta tuli pysyvä osa merimiesten ruokavaliota.

© Mary Evans

Keripukki kukisti vihollisen

Elokuussa 1779 Englanti oli keripukin takia vähällä joutua vihollisen valloittamaksi. 

Englannin kanaalia puolustavan laivaston miehistö oli niin heikossa kunnossa, että alukset ajelehtivat päämäärättä eivätkä kyenneet ryhtymään taisteluun lähestyviä ranskalais- ja espanjalaisaluksia vastaan.

Tilanne kuitenkin kääntyi englantilaisten voitoksi. Ranskalaiset joutuivat odottamaan seitsemän viikkoa espanjalaisaluksia, ja ranskalaisetkin sairastuivat rajusti keripukkiin. 

Miehistöstä kaksi kolmasosaa kuoli ja heitettiin yli laidan. Kerrotaan, että Plymouthin asukkaat eivät suostuneet syömään kanaalista pyydettyä kalaa seuraavaan kuukauteen.

Vuotta myöhemmin englantilaiset saivat karusti kokea laivaston keripukin ehkäisyohjelman tehottomuuden. Elokuussa 1780 laivasto partioi Etelä- ja Itä-Englannin rannikkoa pitkin. Vaikka oltiin lähellä maata, alukset eivät rantautuneet kymmeneen viikkoon. 

Sen seurauksena valtava määrä merimiehiä sairastui. 2400 miestä, mikä vastasi seitsemäsosaa kokonaisvahvuudesta, joutui keripukin vuoksi vuoteenomaksi.

Kokematon lääkäri sai idean

Samoihin aikoihin amiraali George Rodney purjehti Länsi-Intiaan 21 aluksella ja 12 000 miehen kanssa taistelemaan ranskalais-espanjalaista laivastoa vastaan. 

Laivalla oli myös hänen henkilökohtainen lääkärinsä, Gilbert Blane. Tämä oli koulutettu, arvostettu ja luotettava nuorimies, joka tuli hyvästä perheestä. 

Amiraali nimitti hänet pian koko laivaston ylilääkäriksi. Se oli ennenkuulumaton edistysaskel uralla nuorelle lääkärille, jolla ei ollut juurikaan kokemusta laivastolääketieteestä. 

Rajoituksensa tuntien Blane luki kaiken aiheeseen liittyvän, myös James Lindin kirjat ja raportit Cookin matkoista. 

Sen jälkeen hän lähetti kaikille laivoille kirjalliset ohjeet, joissa kehotettiin parantamaan hygieniaa, tuulettamaan, kylpemään ja pesemään vaatteet säännöllisesti. Lisäksi jokaisen miehen tulisi päivittäin nauttia annos sitruunamehua ja mallaskeitettä.

Jokaisen laivan lääkärin piti laatia kuukaisittain raportti, joiden perusteella Blane saattoi laatia tilastoja sairauksista ja ohjeidensa vaikutuksista.

Tulokset olivat hämmästyttäviä. Ennen sodan loppua vuonna 1783 kuolleisuus laivoilla oli vähentynyt merkittävästi. 

Blane kirjoitti amiraliteetille ja ehdotti sitruunamehun lisäämistä laivojen vakiomuonaan. Lisäksi hän totesi maltaan olevan hyödytöntä. Amiraalien päitä ei kuitenkaan niin vain käännetty.

Rauhan aikana kiinnostus keripukkia ja sen hoitoa kohtaan laantui. Vasta Ranskan vallankumoussotien aikana (1792–1803) sairaus alkoi taas kiinnostaa. 

Gilbert Blane esitti jälleen ehdotuksensa, joiden tukena hänellä oli vakuuttavia tuloksia Länsi-Intian matkoiltaan. Vihdoin vuonna 1795 tapahtui läpimurto kamppailussa keripukkia vastaan. 

Sir Pringle oli kuollut, joten mallasvierteestä voitiin luopua astumatta hänen varpailleen, ja Blanen ehdotus päivittäisistä sitruunamehuannoksista kaikille laivaston miehille hyväksyttiin nyt ylimmissä päättävissä elimissä ja otettiin käyttöön.

James Lind ei päässyt nauttimaan voitostaan. Hän kuoli 78-vuotiaana tietämättä, että hänen työnsä oli lopulta kantanut hedelmää ja tulisi osoittautumaan yhdeksi aikansa suurimmista lääketieteellisistä saavutuksista. 

Britannian laivasto teki kuitenkin vielä yhden virheen 1800-luvun puolivälissä päättämällä korvata tuontisitruunat siirtomaissaan kasvavalla limetillä. Limetti sisältää huomattavasti sitruunaa vähemmän C-vitamiinia, ja hetken keripukki ehti taas tehdä tuhojaan brittilaivastossa. 

Keripukki saatiin melkein häviämään 1800-luvun loppuun mennessä, mutta sinun lukemisesi ei suinkaan tarvitse päättyä tähän.

Voit jatkaa lukumatkaasi esimerkiksi jännittävässä verkkomaailmassamme tai hankkia HISTORIA-lehden suoraan kotiisi.

Lisäbonuksena saat valita tilaajalahjan - tartu tarjoukseen nyt! 

Lue lisää

David I. Harvie: Limeys – The Conquest of Scurvy, Sutton Publishing, 2002. Stephen R. Bown: Scurvy – How a Surgeon, a Mariner and a Gentleman Solved the Greatest Medical Mystery of the Age of Sail, Summersdale, 2003.

Ehkä sinua kiinnostaa...