Louis Pasteurista tuli nykylääketieteen isä

Louis Pasteur syntyi vuonna 1822 ranskalaisessa maalaiskylässä. Hänen isällään oli nahkurinliike, josta perhe sai niukan toimeentulonsa.

Tuskin kukaan arvasi, että Louis lähtisi akateemiselle uralle, mutta hän oli koulussa alusta asti harvinaisen ahkera ja lahjakas oppilas.

Opettaja taivutteli isän päästämään pojan lukioon Arboisiin sen sijaan, että tämä olisi koulun jälkeen seurannut isänsä jälkiä nahkurina.

Arboisin jälkeen Pasteur kirjoittautui maineikkaaseen École Normale Supérieure -yliopistoon, missä hän suoritti kemian tohtorin oppiarvon vuonna 1847.

Vuonna 1849 hänet nimitettiin kemian professoriksi Strasbourgin yliopistoon, ja hän avioitui rehtorin tyttären Marie Laurentin kanssa.

Tuhansia vuosia lääketiedettä olivat leimanneet taikausko ja kiistanalaiset teoriat. Uskottiin, että tarttuvat taudit ja epidemiat johtuivat höyryistä, jotka kohosivat seisovasta vedestä ja kosteasta maaperästä.

Koleran riehuessa lääkärit turvautuivat hikikylpyihin, suoneniskentään, yrttikeitoksiin, sinappihauteisiin ja vartalon pyyhkimiseen rievuilla.

Järjettömyyksiä riitti loputtomiin. Kuppapotilaille annettiin elohopeaa, ja he saivat kupan lisäksi myrkytyksen. Ihmisiä kuoli hinkuyskään, kurkkumätään ja angiinaan.

Näytti siltä, ettei taudeille mahdettu mitään.

Louis Pasteur edusti uutta tutkijatyyppiä. Hän oli järjestelmällinen, kunnianhimoinen ja täynnä ihanteita. Hänellä oli myös kyky hankkia itselleen arvostusta ja vaikutusvaltaisia tukijoita.

Jo varhain kemistinurallaan hän oli puurtanut kärsivällisesti laboratoriossa ja tehnyt tärkeitä havaintoja viinihapon kidemuodoista. Saavutustensa ansiosta hän sai kemian professorin viran Strasbourgista, jossa hän opetti ja tutki seuraavat viisi vuotta.

Pasteur nimitettiin 1844 Lillen yliopiston uuden luonnontieteellisen tiedekunnan dekaaniksi.

Tavoitteena oli etsiä käytännön sovelluksia luonnontieteen tutkimustuloksille. Pasteur vei nuoria tutkijoita yritysvierailuille ja piti iltakursseja tehdastyöläisille.

Itse hän tutki käymis- ja mätänemisprosesseja. Hänen tutkimustuloksensa osoittautuivat pian hyödyllisiksi niin viinin ja oluen valmistuksessa kuin meijeri- ja elintarviketeollisuudessakin.

Pasteurista tuli 1857 pariisilaisen huippuyliopiston École Normale Supérieuren tieteellisen opetuksen johtaja.

Pariisissa hän paneutui syvällisemmin mikrobien tutkimukseen. Tuolloin tutkijat tiesivät jo, että bakteereita oli olemassa, mutta niiden oletettiin syntyvän itsestään ja kuolleesta aineesta.

Vuoden tutkimusten jälkeen Pasteur totesi, että käyminen ja mätäneminen johtuivat mikroskooppisista eliöistä, käymissoluista tai bakteereista.

Vuonna 1860 hän lopulta kykeni todistamaan, ettei elämää voi syntyä elottomasta aineesta.

Nykyään ajatus tuntuu itsestään selvältä, mutta tuolloin se oli vallankumouksellinen. Johtavienkin tutkijoiden ajatuksenkulkua ohjailivat yhtä lailla tieteellisyys kuin mielikuvitus.

Jos tiedemies väitti pieneliöiden ja muiden olioiden syntyvän kuolleesta aineesta, häntä ei suinkaan teilattu eikä pilkattu.

Pasteur osoitti lasisiin käymisastioihin asetettujen ruokaliuosten avulla, että vanha käsitys elämän synnystä itsestään oli virheellinen.

Kun liuosta lämmitettiin niin, että mikrobit tuhoutuivat, ja pidettiin sitten suojassa ilman epäpuhtauksilta, se ei pilaantunut. Kun taas astiaan päästettiin ilmaa, liuos alkoi pilaantua.

Käytännöllisesti suuntautunut Pasteur pystyi havaintojensa pohjalta kehittämään nopean kuumennusmenetelmän, joka tuhosi tauteja aiheuttavat bakteerit elintarvikkeista ja pidensi ruuan säilyvyyttä.

Menetelmä tuli tunnetuksi nimellä pastörointi, ja sitä on pitkälti yli sata vuotta käytetty päivittäin maailman meijereissä ja panimoissa.

Sattuma toi 1865 ratkaisevan käänteen Pasteurin tutkijanuraan ja johdatti hänet toden teolla pohtimaan mikrobien roolia sairauksien synnyssä.

Modernista mikrobi- ja bakteeriteoriasta voi pitkälti kiittää ranskalaista Louis Pasteuria. Ennen häntä hänen maamiehensä Archimède Pouchet oli väittänyt, että mikro-organismit syntyivät spontaanisti, ja tuo teoria hyväksyttiin tuolloin yleisesti.

Pasteur, joka oli käymisprosessin asiantuntija, tiesi kuitenkin, että spontaanilla elämän syntymisellä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, mitä hän oli nähnyt käymistä tutkiessaan. Pasteur ryhtyi siksi todistamaan spontaanin elämän syntymisen teoriaa vastaan omalla käymistä koskevalla teoriallaan.

Tässä Pasteur käytti lasipulloa, jonka hän oli itse kehittänyt. Pullo oli suunniteltu niin, että se pyysi steriilinä, kunnes sen ”joutsenkaula” rikottiin.

Pasteur pani pullon pohjalle ravintoliuosta ja antoi sen olla olosuhteissa, jotka Pouchetin teorian mukaan olivat optimaaliset mikrobien syntymiseen spontaanisti pullossa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut moneen kuukauteen. Sitten Pasteur rikkoi pullon kapean kaulan niin, että sinne pääsi ilmaa – sekä bakteereja.

Pari päivää myöhemmin pullossa oli elämää, ja Pasteurin teoria käymisestä oli korvannut vanhan teorian.

Vuosien 1859 ja 1866 välillä Louis Pasteur ja hänen vaimonsa Marie menettivät kolme viidestä lapsestaan. Yksi tyttäristä kuoli aivokasvaimeen, kaksi lavantautiin.

Pasteur itse halvaantui osin vuonna 1868, mutta ei suostunut luopumaan työstään. Tyttärien kuolemat vain lisäsivät hänen intoaan. Hän halusi nujertaa sairaudet ja lapsikuolleisuuden.

Kun Saksa vuonna 1870 hyökkäsi Ranskaan, Pasteurin poika Jean-Baptiste palveli armeijassa.

Monien sotilaiden tapaan hänkin sairastui lavantautiin.

Hän kuitenkin toipui, ja isä vieraili hänen luonaan sotilassairaalassa. Siellä Pasteur järkyttyi siivottomista olosuhteista ja sotilaiden avohaavojen mädäntyneestä löyhkästä.

Pasteur marssi sairaalan johdon puheille ja yritti selittää, että epäsiisteys tarjosi bakteereille suotuisat kasvuolosuhteet, mikä aiheutti lukuisia täysin turhia kuolemia.

Lääkärit eivät kuitenkaan kallistaneet korvaansa moisille pötypuheille. Herra Pasteur ei selvästikään ymmärtänyt mitään lääketieteestä.

Pasteur raivostui, kun häntä ei kuunneltu. Hän ryhtyi ankaraan kampanjaan kirurgien käsienpesun, puhtaiden työtakkien, kirurgisten välineiden steriloinnin ja siistimpien leikkaussalien puolesta.

Toisin kuin syrjitty Semmelweis, Pasteur kykeni esittämään vankkoja tieteellisiä perusteita väitteilleen.

Hänen kansainvälinen maineensa antoi lisää painoarvoa hygieniakampanjalle.

Pasteurin sinnikkyydellä oli kauaskantoiset seuraukset, kun brittikirurgi Joseph Lister kiinnostui hänen ajatuksistaan.

Kuultuaan Pasteurin rokotuskokeiluista monet tutkijat ottivat häneen yhteyttä. Eräs lääkäri ehdotti, että Pasteur yrittäisi kehittää parannuskeinon vesikauhua vastaan.

Vesikauhu oli pelätty sairaus, joka johti vuorenvarmasti kuolemaan.

Pasteur tiesi, että vesikauhu vaikutti aivoihin. Hän oletti, että kyseessä voisi olla bakteerihyökkäys.

Pasteur ei ollut vielä valmis kokeilemaan rokotettaan ihmisiin, sillä riskejä oli liikaa.

Erään lääkärin suostuttelemana hän kuitenkin yritti auttaa vesikauhuun sairastunutta tyttöä. Rokote oli tytön ainoa mahdollisuus. Vastahakoisesti Pasteur ruiskutti rokotetta lapseen.

Tyttö ei selviytynyt, ja vaikka Pasteur oli kuolemasta kovin pahoillaan, hän hillitsi tunteensa, leikkasi kudosta tytön aivoista ja ruiskutti sitä kaniineihin.

Koe-eläimet kuolivat nopeasti. Mahdollisesti sairaus oli edennyt niin pitkälle, ettei tyttöä voinut enää pelastaa.

Pasteurin vielä pohtiessa tapausta rouva Meister tuli poikansa Josephin kanssa hänen luokseen kesällä vuonna 1885 pyytämään apua.