Louis Pasteur pelasti maailman vesikauhulta
Rabieksen pelko istuu syvässä. Tuo parantumaton tauti on ollut ihmisten vitsauksena jo ammoisista ajoista asti, ja vasta 1800-luvulla ranskalainen kemisti pystyi antamaan toivoa taudille altistuneille.
Louis Pasteur ei ollut varma, tehoaisiko hänen valmisteensa rabiesta vastaan. Jos ei, 9-vuotias Joseph Meister olisi kuoleman oma.
9-vuotias Joseph Meister lähti aamulla 4. heinäkuuta 1885 tapansa mukaan iloisena kouluun Maisonsgouttessa Alsacessa Itä-Ranskassa. Koulumatka kuitenkin keskeytyi dramaattisesti, kun Josephin kimppuun kävi raivokas koira suu vaahdossa.
Joseph kaatui ja yritti epätoivoisesti suojata kasvojaan käsillään koiran teräviltä hampailta. Onneksi lähistöllä ollut muurari näki tapauksen, juoksi paikalle ja iski koiraa rautatangolla, jolloin se irrotti otteensa pojasta.
Joseph juoksi verta valuen kotiin. Hänen äitinsä Marie-Angelique Meister pelkäsi pahinta ja vei pojan nopeasti lääkäriin. Lääkäri desinfioi vetyperoksidilla kaikki Josephin käsissä ja jaloissa olleet 14 haavaa, mutta sekä hän että äiti tiesivät, ettei se pelastaisi poikaa karmealta kohtalolta.
Koira sairasti aivan epäilemättä raivotautia, jonka aiheuttava rabiesvirus tarttuu myös ihmiseen. Ihmisessä sen aiheuttamaa tautia kutsutaan vesikauhuksi, sillä muun muassa kuumeen ja kipujen lisäsi se aiheuttaa nielussa kouristuksia, joiden vuoksi uhri ei pysty juomaan. Tila pahenee, kunnes lopulta kuolema vapauttaa uhrin kärsimyksistään.
Lääkäri kertoi, että vain yksi mies voisi ehkä pelastaa Josephin. Tämä olisi välittömästi vietävä Pariisiin maailmankuulun kemistin Louis Pasteurin luo.
Kipujen ja kuumeen lisäksi tauti aiheuttaa nielussa kouristuksia, kunnes kuolema vapauttaa uhrin kärsimyksistään.
Pasteur kehitti rokotteen
Kemisti Louis Pasteur oli tullut tunnetuksi hänen havaittuaan vuonna 1862, että viini säilyi paremmin, jos se lämmitettiin 60-asteiseksi.
Keksijänsä mukaan nimen pastörointi saaneella käsittelyllä voidaan pidentää elintarvikkeiden säilyvyyttä ja tuhota vaarallisia taudinaiheuttajia, esimerkiksi maidossa esiintyviä listeriaa ja salmonellaa.
Sen jälkeen Pasteur keskittyi kehittelemään rokotteita. Lääkärit olivat vuosisatoja tienneet, että joistain tartuntataudeista kerran selvinneet eivät enää sairastuneet samaan tautiin. Varsinaisten rokotteiden historia oli alkanut brittiläisen lääkärin Edward Jennerin vuonna 1796 tekemästä kokeesta.
Jenner oli tartuttanut koehenkilöön lievän lehmärokon, minkä jälkeen henkilöstä oli tullut immuuni myös isorokolle.
Rabiestartunta aiheutti kauhean kuoleman, ja siksi aggressiivisia koiria on lopetettu pienimmistäkin tautiepäilyistä.
Sairastuneet leimattiin ihmissusiksi
Vesikauhun rajut oireet kauhistuttivat ihmisiä, ja niin syntyi aikoinaan myytti ihmissusista eli ihmisistä, jotka muuttuivat täyden kuun aikaan verenhimoisiksi pedoiksi.
Rabies aiheutti aikoinaan valtavaa pelkoa, kun uskollinen paimen- tai pihakoira muuttui yhtäkkiä raivoisaksi pedoksi, jonka suusta pursusi vaahtoa – ja jos sairastunut koira sitten puri ihmistä, myös tämä joutui käymään läpi saman karmean muodonmuutoksen ennen varmaa kuolemaansa.
Kun viruksia tai keskushermoston toimintaa ei vielä tunnettu, ihmiset liittivät sairauksiin paljon yliluonnollisia uskomuksia.
Esimerkiksi vesikauhun ihmisessä aiheuttamien rajujen muutosten arvellaan synnyttäneen kansan keskuudessa uskomuksen ihmissusista eli ihmisistä, jotka muuttuvat täyden kuun aikaan kauhistuttaviksi pedoiksi ja käyvät raivoisasti niin ihmisten kuin eläintenkin kimppuun.
Uskomus on vanha, ja esimerkiksi jo antiikin kreikkalainen historioitsija Herodotos kertoi Balkanilla asuvasta kansasta, jonka kaikki miehet muuttuivat kerran vuodessa susiksi. Islantilaisissa saagoissa puolestaan viikinki Kveldulv otti öisin suden hahmon.
Rabieksen pelko yltyi keskiajalla, jolloin kirkko ja viranomaiset käynnistivät varsinaisen ajojahdin, ja tuhannet ihmiset joutuivat oikeuteen ja tuomittiin ihmissusina vuosina 1400–1600.
Pasteur päätti tutkia, pystyisikö hän tekemään kanoista vastustuskykyisiä koleralle. Hän onnistui kasvattamaan sairastuneista kanoista saamaansa taudinaiheuttajaa kanaliemessä, jota hän ruiskutti kanoihin.
Pasteurin suureksi iloksi kanat eivät sairastuneet pistoksesta – ja osoittautuivat lisäksi vastustuskykyisiksi niihin myöhemmin ruiskutetuille kolerabakteereille.
Pasteur päätteli, että immuniteetin voisi ilmeisesti synnyttää altistamalla elimistön heikennetyille bakteereille. Hyvien tulosten innoittamana hän päätti käydä aikansa pelätyimmän sairauden, vesikauhun, kimppuun.
Rabies pelotti ranskalaisia
Eläinten raivotauti, ihmisten vesikauhu, oli tunnettu jo vuosisatoja, mutta sitä ei ollut koskaan pelätty niin kuin 1800-luvun Ranskassa – vaikka muut tartuntataudit, kuten kurkkumätä ja lavantauti, tappoivatkin Ranskassa paljon enemmän ihmisiä kuin siellä vuosittain todetut 25 vesikauhutapausta.
Pelko istui sitkeässä, koska taudinkuva ja sen kehityskaari olivat niin kamalia. Sairastunut koki kauheita kärsimyksiä, eikä parannuskeinoa ollut. Pahinta oli, että potilas pysyi täysin tietoisena tilanteestaan odottaessaan varmaa kuolemaa.
”Hän seurasi omaa kuolemaansa täysin tajuissaan”, kirjoitti ranskalainen lääkäri G. E. Fredet eräästä potilaastaan.
1800-luvulla ihmisiä muutti teollistumisen myötä kaupunkeihin, ja vähitellen myös lemmikkeinä pidettävien eläinten määrä kasvoi.
Aiemmin vain yläluokalla oli ollut sylikoiria, mutta nyt ne yleistyivät nopeasti kasvavan keskiluokan keskuudessa. On arvioitu, että miljoonakaupunki Pariisin asukkaat omistivat 1840-luvulla kaikkiaan noin 100 000 koiraa.
Suru ja epätoivo perheen rakkaan lemmikin muuttuessa taudin myötä kuolaavaksi hirviöksi oli suuri, mutta vielä suurempi oli pelko saada itse tartunta.
Lempeässä kotikoirassakin piili vaara, sillä sairauden varhaisessa vaiheessa eläin ”hakee ylenpalttista läheisyyttä ja suhtautuu rakastavasti kaikkiin, jotka sitä lähestyvät”, kuten G. E. Fredet varoitteli.
Jos kukko kiekui koiran pureman ihmisen olkapäällä, tämän uskottiin olevan kuoleman oma.
Lääkärit käyttivät kukkoja ja kuumaa rautaa
Lääkärit olivat antiikin ajoista lähtien yrittäneet parantaa rabiesta monin keinoin karvatukoista hehkuvaan rautaan – tuloksetta.
Rabies tunnettiin jo parituhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua, ja siitä asti lääkärit ovat yrittäneet sitä parantaa. Antiikin aikana uskottiin, että jos koiran pureman henkilön olkapäälle asetettu kukko alkoi kiekua, henkilö oli saanut tartunnan. Sitten tautia yritettiin parantaa asettamalla puremakohtaan kiinni käyneen koiran hännästä napattu karvatukko.
Roomalaisen historioitsijan Plinius vanhemman mukaan sairautta pystyi myös torjumaan syömällä purreen koiran kanssa samaa sukupuolta olevan hukutetun koiranpennun maksan tai sitten kukon aivot.
Keskiajalla papit painoivat puremakohtaan hehkuvan raudan, ”Pyhän Hubertuksen avaimen”. Menetelmän keksijänä pidetty Hubertus oli 700-luvulla Belgian Liègessä elänyt piispa, josta tuli muun muassa rabiespotilaiden suojeluspyhimys.
Rabieksen puhkeamista yritettiin estää myös leikkaamalla tartunnan saaneen otsaan haava, johon pantiin lanka Hubertuksen piispanviitasta. Sitten pää kiedottiin mustaan siteeseen, ja yhdeksän päivän kuluttua potilaan piti olla terve.
Sekä hehkuvaa rautaa että otsahaavaa käytettiin aina 1900-luvulle asti.
Jokainen koiran näykkäisy tai rakastava nuolaisu saattoi siis osoittautua kohtalokkaaksi, ja niin pelko johti etenkin kodittomien koirien joukkolopetuksiin. Koiria ammuttiin, ja poliisi asetti Pariisin kaduille niitä varten myrkkysyöttejä.
Pariisin kaupungin arkistojen mukaan vuonna 1879 koiratappajaisissa lopetettiin peräti 9 479 koiraa.
Pasteurilla oli toinenkin hyvä syy valita rokotetutkimuksensa kohteeksi juuri rabies. Bakteriologia oli vielä uusi tieteenala, ja monet suhtautuivat epäillen Pasteurin väitteisiin siitä, että mikrobit voisivat sekä aiheuttaa sairauksia että auttaa torjumaan niitä.
”Hän uskoi, että rabiesongelman ratkaisu olisi siunaus ihmiskunnalle ja suuri voitto hänen opeilleen”, kirjoitti Pasteurin uskollinen avustaja Émile Roux myöhemmin.
Laboratoriotyö oli hengenvaarallista
Pasteur valmisti rokotetta rabieksella tartutettujen kaniinien selkäytimestä. Hän yritti säädellä valmisteen voimakkuutta kuivattamalla käyttämäänsä selkäydintä lyhemmän tai pidemmän aikaa.
Toisessa versiossa Pasteur käytti tartunnan saaneiden elävien koirien kidasta otettua eritettä. Koiria toimitti laboratorioon muun muassa Maison-Alfortin kansallinen eläinlääkärikoulu.
”Koira oli tikahtua raivoonsa, kun he sitoivat sen pöytään. Sen silmät verestivät, ja sen lihakset olivat kouristuksista pinkeinä.” Pasteurin vävy René Vallery-Radot rabieskokeista
Kuukausi toisensa jälkeen Pasteur avustajineen uurasti laboratoriossaan
tartuntavaarallisten valmisteiden ja sairastuneiden eläinten parissa.
”Koira oli tikahtua raivoonsa, kun he sitoivat sen pöytään. Sen silmät verestivät, ja sen lihakset olivat kouristuksista pinkeinä. Monsieur Pasteur kumartui sen puoleen ja otti vain sormenmitan etäisyydeltä koiran vaahtoavasta suusta ohuella putkella näytteen sen kuolasta”, kertoi Pasteurin vävy René Vallery-Radot.
Aiemmissa kokeissaan Pasteur oli voinut arvioida rokotteiden vahvuutta mikroskoopin avulla, mutta rabies ei ole bakteeri vaan virus.
Virukset ovat huomattavasti bakteereita pienempiä, joten niitä ei voinut nähdä silloisilla mikroskoopeilla eikä niitä siksi vielä tunnettu. Pasteurin oli pakko kokeilla rokotteen vahvuutta ruiskuttamalla koe-eläiminä käyttämiinsä koiriin aina vain tuoreempia ja vahvempia rabiesviljelmiä. Vuonna 1885 hän oli lopulta tyytyväinen tuloksiinsa.
Virusta on muun muassa syljessä, jota rabieksessa erittyy runsaasti.
Parannuskeinoa ei ole
Kivuliaita kouristuksia, pohjatonta janoa ja ahdistavia hallusinaatioita – rabiestartunnan saaneita uhkaa kauhea kohtalo. Lääkärit eivät vieläkään pysty parantamaan puhkeamaan päässyttä vesikauhua.
Koe-eläimille muodostui vastustuskyky rabiesta vastaan, ja rokote osoittautui tehokkaaksi sekä ennen puremaa että riittävän nopeasti pureman jälkeenkin annettuna.
”En ole vielä uskaltanut hoitaa rabiestartunnan saaneen koiran puremia ihmisiä, mutta sen aika koittaa pian. Olen taipuvainen aloittamaan kokeet itsestäni”, Pasteur kirjoitti 28. maaliskuuta 1885.
”Olen nimittäin varsin rohkaistunut saamistani tuloksista”, hän perusteli rohkeaa ajatusta.
Instituutti rabiesta vastaan
Pasteur ei ehtinyt kokeilla rokotetta itseensä, sillä jo muutaman kuukauden kuluttua, 6. heinäkuuta 1885, hänen Pariisissa Rue d’Ulmilla sijaitsevan laboratorionsa ovelle saapui Joseph Meister äiteineen.
Heillä oli takanaan 48 tunnin raskas junamatka – ja edessään tuntematon tulevaisuus. Pasteur ryhtyi kiireesti toimeen.
Jo samana iltana kello kahdeksan hän ruiskutti pojan vatsan ihopoimuun heikon rokoteannoksen, jossa oli raivotautiin pari viikkoa aiemmin kuolleen kaniinin selkäydintä.
Seuraavina päivinä Joseph sai yhä vahvempia rokoteannoksia, ja lopuksi Pasteur pisti häneen aivan tuoretta ja siten erittäin tartuntavaarallista virusta.
Se olisi sairastuttanut kenet tahansa hoitamattoman ihmisen heti, mutta Joseph Meister selvisi tartunnasta terveenä ja ilman minkäänlaisia oireita.
”Hydrofobia (vesikauhu), tämä pelätty sairaus, jota vastaan mikään keino ei ole tähän mennessä vielä koskaan tehonnut, on lopulta kohdannut voittajansa”, julisti lääkäri Alfred Vulpian, kun Pasteur muutamaa kuukautta myöhemmin esitteli tutkimustensa tuloksia Ranskan tiedeakatemialle.
Vuonna 1887 Pasteur perusti instituutin, joka jatkoi rokotteiden kehittämistä ja jakelua. Vesikauhua ei vieläkään voida parantaa, jos sairaus on ehtinyt puhjeta, mutta instituutin työn ansiosta se on lähes kokonaan kadonnut länsimaista.
Omalta osaltaan tätä työtä edisti myös Joseph Meister, joka työskenteli aikuistuttuaan instituutin talonmiehenä kuolemaansa asti vuonna 1940.