Portugalilainen neurologi António Egas Moniz kehitti lobotomian 1930-luvulla mielenterveyspotilaiden hoitoon.
Moniz uskoi, että mielenterveysongelmissa oli kyse otsalohkojen hermoratojen poikkeavuuksista ja että tilanteen voisi korjata katkaisemalla otsalohkojen ja muiden aivojen osien välisen yhteyden.
Hän perusteli näkemystään muun muassa sillä, että sodassa otsalohkoon vammautuneiden sotilaiden persoonallisuus oli muuttunut.
Ensimmäinen lobotomialeikkaus tehtiin 63-vuotiaalle naiselle vuonna 1935, ja sen sanottiin rauhoittaneen naista ja tehneen hänestä mukautuvamman. Noin 40 leikkauksen jälkeen Moniz väitti operaationsa olevan ”aina turvallinen” ja ”tehokas kirurginen hoito”.
Moniz porasi potilaan kalloon reikiä ja ruiskutti otsalohkoihin puhdasta alkoholia, mutta muut kirurgit kehittelivät menetelmää edelleen.
Tunnetuin heistä oli Walter Freeman, jonka keksimässä tekniikassa lyötiin ”jääpiikki” silmän kyynelkanavan kautta otsalohkoon.
Moniz sai työstään Nobelin palkinnon vuonna 1949. Menetelmän suosio kuitenkin hiipui, kun moni potilas vammautui tai kuoli, ja 1970-luvulla lobotomia kiellettiin useimmissa maissa.
Siihen mennessä se oli tehty pelkästään Yhdysvalloissa noin 40 000 potilaalle, Skandinaviassa yli 10 000 ihmiselle ja Suomessa noin 1 700 ihmiselle.