Vuonna 1814 Bethlehem Hospitalia ­ravisutti skandaali, kun kävi ilmi, että James Norris -niminen potilas oli virunut peräti 12 vuotta kahlehdittuna seinään.

© Getty Images, London Metropolitan Archives & Shutterstock
Tiede - Lääketiede

Keppi ja kidutus olivat arkea maailman ensimmäisessä mielisairaalassa

St. Mary of Bethlehemin luostari Lontoossa ryhtyi vuonna 1377 ottamaan vastaan psyykkisesti sairaita potilaita. Potilaat joutuivat usein virumaan kahlehdittuina kammottavissa oloissa hullujenhuoneessa, josta tuli asukkeineen vähitellen suosittu nähtävyys.

Bethlehem Hospitalin pimeistä ­selleistä kuului surkeaa valitusta ja parkua. Jotkut hoidokit hakkasivat päätään seinään. Sellien sisään kurkistelevat vieraat näkivät alastomia, kaljuiksi ajeltuja ihmisraunioita, jotka lojuivat kahlehdittuina kivilattialla kuin eläimet häkeissään.

Jotkut potilaat tuijottivat uteliaita vieraita tylsistyneesti, jotkut taas väänsivät kasvonsa irvokkaaseen irvistykseen tai puhkesivat raivokkaaseen huutoon.

Jotkut onnettomat käpertyivät kauhuissaan kokoon ja ­jotkut olivat niin oopiumin turruttamia, etteivät he kiinnittäneet ympäristöönsä mitään huomiota.

”Auttakaa mielenvikaisia, lahjoittakaa lantti astiaan”, luki sisäänkäynnin luona olevassa kyltissä. Sen vieressä ­seisoi vartija vahtimassa, ettei kukaan vain päässyt livahtamaan sisään maksamatta.

Muutamalla rovolla vierailijat pääsivät tutustumaan yhteen 1700-luvun Lontoon suosituimmista huvituksista, Bethlehem Hospitalin hullujenhuoneeseen eli Bedlamiin, kuten ­laitosta puhekielessä kutsuttiin. Sana ”bedlam” tarkoittaa englannin kielessä yhä ’hullujenhuonetta’ tai ’sekasortoa’.

Mielisairaalan käytävillä kaupustelijat myivät vierailijoille pähkinöitä, hedelmiä ja juustokakkua samalla kun laitoksen hoitajat taluttivat nähtäväksi sairaalan hyväkuntoisimpia hoidokkeja. Innokkaimmat vierailijat pistelivät potilaita neuloilla, ja jos nämä eivät reagoineet, he yrittivät ärsyttää hoidokkeja solvauksilla.

Ajoittain joku potilaista puhkesi lauluun tai ryhtyi lausumaan runoa saaden palkkioksi lasillisen giniä ja raikuvat aplodit huvittuneelta yleisöltä.

Rauha laskeutui sairaalan käytäville vasta iltahämärissä viimeisten vieraiden poistuttua ja heidän rattaitaan vetävien hevosten kavionkapseen vaimennuttua.

Varasteleva johtaja

Englannin katolinen kirkko perusti vuonna 1247 Lontooseen St. Mary of Bethlehemin luostarin nykyisen Liverpool Streetin rautatieaseman tienoille.

Kirkon perinteiden mukaisesti munkit tarjosivat lähitienoon kodittomille, sairaille ja köyhille leipää ja yösijan. Vuonna 1377 luostari alkoi ottaa suojiinsa ihmisiä, jotka olivat ”menettäneet järkensä ja muistinsa”.

St. Mary of Bethlehemiä voidaan pitää maailman ensimmäisenä psykiatrisena sairaalana, vaikka se muistuttikin pikemminkin varastointilaitosta ja vankilaa.

”Potilaille” ei annettu hoitoa, vaan heidät kahlehdittiin kiinni seinään ahtaisiin selleihin, joiden ikkunassa oli kalterit ja joissa makuualustana olivat lattialle levitetyt oljet. Jos hoidokit käyttäytyivät väkivaltaisesti, heitä rangaistiin piiskaamalla ja jääkylmillä kylvyillä.

Vaikka omaiset tai viranomaiset maksoivat hoidokkien ylläpidosta ja paikal­liset kauppiaat lahjoittivat luostarille ­leipää, juustoa, olutta, lihaa ja kalaa, potilaiden elinolot olivat surkeat.

Bethle­hemin sairaalan ensimmäinen johtaja, joka tunnettiin nimellä Peter the Porter, omi sairaille annetut almut itselleen ja myi hoidokeille ruokaa, juomaa ja polttopuita kovaan hintaan.

Peter erotettiin johtajan toimesta toukokuussa 1403, kun oli käynyt ilmi, että hän oli varastanut sairaalalta muun muassa 34 huopaa, 25 lakanaa, viisi kuparipannua, kahdeksan lautasta, neljä paria käsirautoja sekä rautakettinkejä.

Lisäksi hänen katsottiin saattaneen Bethlehemin häpeään kannustamalla sen asukkaita ryypiskelyyn, uhkapeleihin ja säädyttömyyteen.

Peter the Porter oli kuitenkin vain ensimmäinen Bethlehemin monista ­julmista ja epärehellisistä johtajista. Sairaalan asukkien elinolot olivat epäinhimillisen kurjat vielä 1800-luvulla; sen hoitomenetelmät olivat parhaimmillaan puutteellisia ja pahimmillaan nykymittapuun mukaan suorastaan raakoja.

Bethlehemin mielisairaala oli 1700-luvulla lontoolaisten suosima nähtävyys, jossa ­vierailijat saivat maksua vastaan ­ihmetellä sairaalan onnettomia asukkeja.

© Polfoto/Ullstein

Hulluutta hoidettiin piiskaamalla

Vaikka mielisairauksia oli tutkittu antiikin Kreikan ajoista lähtien ja mielenvikaisuutta on esiintynyt kautta historian, psykiatria alkoi kehittyä erilliseksi lääketieteen haaraksi vasta 1700-luvun lopulla.

Siihen saakka – ja monissa tapauksissa vielä paljon myöhemminkin – psyykkisesti sairaiden hoito oli omaisten vastuulla. Jos mielenvikainen käyttäytyi rauhallisesti, hän sai liikuskella melko vapaasti, mutta väkivaltaiset tai arvaamattomat potilaat teljettiin usein ­vankeuteen omaan kotiinsa tai kahlittiin kettingillä vaivais­talon pihamaalla komeilevaan paaluun.

Muuan parlamentin alahuoneen jäsen raportoi vuonna 1817, miten Irlannin maalaisväestö huolehti mielenvikaisista: ”Kun vahva mies tai nainen menettää järkensä, hänet pannaan lattiaan kaivettuun noin puolentoista metrin syvyiseen kuoppaan.

Kuopan peitoksi vedetään painava este, jotta hoidokki ei pääse kii­peä­mään pois. Hänelle annetaan kuoppaan ruokaa, ja sinne hän useimmiten myös kuolee.”

Bethlehemin sairaalan elinolosuhteet eivät poikenneet oleellisesti muusta tarjolla olevasta ”hoidosta”. Sairaita pyrittiin parantamaan lähinnä ruumiillisten rangaistusten avulla, sillä mielisairauden uskottiin johtuvan ruumiiseen pesiytyneestä pahasta, joka voitiin häätää piiskaamalla.

Bethlehemin sairaalan lähellä asunut filosofi Thomas More kirjoitti vuonna 1533 ilmestyneessä Apology-teoksessaan eräästä Bethlehemissä hoidettavana olleesta miehestä, joka julistettiin eräänä päivänä jokapäiväisen selkäsaunan jälkeen parantuneeksi ja häädettiin hospitaalista.

Mies ei kuitenkaan ollut parantunut: hän otti tavakseen hiipiä kirkossa alttarin edessä rukoilevien naisten taakse ja nykäistä yllättäen näidet hameenhelmat korviin. Teko oli karmea häväistys aikana, jolloin kenelläkään ei ollut tapana käyttää alushousuja.

Eräänä päivänä lainvalvojat saivat miehen kiinni itse teossa. Hänet sidottiin kiinni kadun varrella kasvavaan puuhun ja piiskattiin perusteellisesti. Moren mukaan käsittely oli niin tehokas, että mies parantui sairaudestaan täysin.

Potilaat elivät kurjuudessa

Vuonna 1547 Bethlehemin mielisairaalan hallintovastuu siirtyi Lontoon Cityn kaupunginhallinnolle, jolla oli kuitenkin parempaakin käyttöä rahoilleen kuin mielen­vikaisista huolehtiminen.

St. Mary of Bethlehemin luostari ei ollut koskaan ollut mikään palatsi, mutta vuoteen 1598 mennessä rakennus oli rapistunut jo niin pahoin, että viranomaiset julistivat sen olevan ihmisasumukseksi sopimaton.

Rakennuksesta levisi sietämätön ulosteiden löyhkä, katto vuosi, hoidokkien sellit ­olivat saastaisia ja nämä itse ruokkoamattomia ja likaisia.

Lausunto ei kuitenkin johtanut parannuksiin, ja kun lääkäri Helkiah Crooke vuonna 1619 nimitettiin Bethlehemin uudeksi johtajaksi, sairaala oli kuin suuri sikolätti, jossa potilaat viruivat kahleissa omissa jätöksissään.

Bethlehem oli jo tuolloin jo suosittu nähtävyys: vierailijat olivat vuodesta 1610 saakka päässeet pienestä maksusta ihmettelemään sairaalan irvokasta menoa.

Vuonna 1619 Bethlehemin sairaalan johtajaksi nimitettiin lääkäri Helkiah Crooke, joka oli anatomian asiantuntija mutta ei tuntenut kiinnostusta mielisairauksiin.

© Cambridge University

Hyväksikäyttöä ja väkivaltaa

Peter the Porterin tavoin Crookekin piti sairaalaa henkilökohtaisena rahasamponaan. Hän keskittyi yksityis­praktiikkansa hoitoon, eikä häntä juurikaan nähty ­johtamassaan Bethlehemissä. Hän ei koskaan tehnyt pienintäkään elettä tarjotakseen potilaille hoitoa tai edes kunnollista huolenpitoa.

Vuonna 1620 erään naispotilaan isä valitti tyttärensä jalan mätänevän hoidon puutteen vuoksi, ja vuonna 1631 tehty yllätystarkastus paljasti potilaiden olevan nälkäkuoleman partaalla. Heidän viimeisestä ateriastaan oli kulunut yli viikko, ja viimeinen ateria oli koostunut kahdesta kilosta juustoa, jonka 30 potilasta oli joutunut jakamaan keskenään.

Tarkastajat panivat myös merkille, että potilaat kärsivät kylmästä. Sairaalan ainoa tulisija oli keittiössä, jota hallitsi portinvartijan vaimo ja jonne potilailla ei ollut mitään asiaa.

Vuonna 1634 Crooke, joka oli 15 vuoden ajan mättänyt taskuihinsa potilaiden ylläpitoon tarkoitettuja rahoja, joutui eroamaan johtajan toimesta. Jos Bethlehemin potilaat kuvittelivat olojensa kohenevan Crooken mentyä, he kokivat karvaan pettymyksen.

Sairaalan johtoon nimitettiin Richard Langley, ja hoidokkien olot huononivat entisestään. Omaisten lahjoittama ruoka ja juoma katosivat parempiin suihin, ja potilaat kuihtuivat eläviksi luurangoiksi. Herra ja rouva Langley viettivät päivät yleensä tukevassa humalassa, ja naapurien kertoman mukaan pariskunta juhli joka ilta ensin läheisessä kievarissa ja ­jatkoi sitten rellestystä sairaalassa.

Tehdäkseen lopun Bethlehemin potilaiden huonosta kohtelusta tai edes kohentaakseen hoidon laatua viranomaiset alkoivat tehdä sairaalaan yllätys­tarkastuksia, ja vuonna 1646 potilaiden solvaaminen ja lyöminen kiellettiin.

Määräyksistä huolimatta potilaat joutuivat yhä kestämään hoitajien sopimatonta ja suorastaan rikollista käytöstä. Jos potilas kieltäytyi syömästä, häntä syötettiin väkipakolla.

Pakkosyöttöä varten potilaan etuhampaat poistettiin sekä ylä- että alaleuasta, jotta hoitajat pystyivät työntämään hammasrivissä olevasta aukosta pakkosyöttöletkun potilaan suuhun. Myös pahoinpitely ja seksuaalinen väkivalta olivat sairaalassa arkipäivää.

Esimerkiksi Bethlehemin työntekijä nimeltä Anthony Dadsworth sai vuonna 1652 potkut ”säädyttömän käytöksen” vuoksi, ja vuonna 1675 Roland Wollyn erottamista perusteltiin tämän ilkeydellä ja valehtelulla.

1680-luvulla lähtövuorossa oli Edward Langden, joka oli saattanut erään naispotilaan raskaaksi. Pian tämän jälkeen miehille ja naisille perustettiin erilliset osastot.

Mielenvikaisten Versailles

Heinäkuussa 1676 sairaala potilaineen muutti vanhoista ja pahoin rapistuneista tiloista uuteen avaraan rakennukseen Moorfieldsiin Lontoon laitamille. Uusi Bethlehem oli barokkiarkkitehtuurin helmi, ja se muistutti hieman Versaillesin palatsia.

Rakennus saikin lisänimen ”Palace Beautiful”, ’kaunis palatsi’. Vain kuukausi rakennuksen käyttönoton jälkeen Lontoossa alkoi kuitenkin kiertää nimettömän kirjoittajan pisteliäs pilkkaruno, jossa uuden Bethlehemin todettiin suistavan kenet tahansa hulluuteen.

Vallitsevan käsityksen mukaan mielenvikaiset eivät piitanneet ympäristöstään – eivätkä siis kärsineet kylmästäkään. Niinpä uudenkin sairaalan potilashuoneet muistuttivat vankilan sellejä ja niissä kävi jatkuva läpiveto.

Käsiraudat ja kettingit oli tuotu vanhasta Bethlehemistä uuteen sairaalaan, samoin kuin yksi sairaalan julmimmista hoitokeinoista: potilaan pää ajeltiin kaljuksi, ja hänen ­päänahkaansa hierottiin murskatuista espanjankärpäsistä ja sinapista tehtyä tahnaa, joka aiheutti ihoon kivuliaita haavaumia.

Hoito perustui ajatukseen siitä, että mielisairautta aiheuttavat nesteet pääsivät tihkumaan pää­nahan haavojen kautta ulos, jolloin potilas parani.

Samasta syystä potilaita hoidettiin myös iilimadoilla, joiden uskottiin lievittävän ruumiinnesteiden epätasapainoa, sekä ulostus- ja oksennuslääkkeillä, ­joiden uskottiin puhdistavan kehoa haitallisista nesteistä.

Vanhaan sairaalaan oli mahtunut 30 potilasta, mutta uudessa Bethlehemissä oli tilaa peräti 140 hoidokille ja entistä useammille maksaville vierailijoille. Pian muuton jälkeen uudesta Bethlehemistä oli tullut yksi Lontoon suosituimmista nähtävyyksistä, jossa vieraili joka vuosi noin sata­tuhatta uteliasta kävijää.

Pyörä: Mielisairaiden ”hoidossa” käytettiin mielikuvitusta. 1700-luvulla muuan lääkäri kehitti puisen ­pyörän, jossa potilaita pyöritettiin, kunnes nämä rauhoittuivat.

© Bridgeman

Inhimillistä mielisairaanhoitoa

Englanti ei ollut ainoa maa, jossa psyykkisesti sairaita kohdeltiin kaltoin. Mielisairaat kaikkialla Euroopassa joutuivat kärsimään ala-arvoista kohtelua.

Vuonna 1793 ranskalainen lääkäri Philippe Pinel keksi kuitenkin aivan uuden tavan hoitaa mielenvikaisia.

Hän työskenteli lääkärinä eräässä Pariisin suurimmista mielisairaaloista ja paheksui potilaiden kurjia oloja. Hän määräsi kaikki potilaansa vapautettavaksi kahleista ja alkoi tarjota näille ”moraalista” hoitoa, joka perustui lempeään mutta määrätietoiseen hoivaan.

Potilaita ei enää suljettu kosteisiin ja pimeisiin kellarikopperoihin, vaan he pääsivät joka päivä ulkoilemaan raittiiseen ilmaan.

Pinelin periaatteet levisivät vähitellen myös muualle, mukaan lukien Englantiin, jossa niitä alettiin noudattaa York ­Retreat -mielisairaalassa vuonna 1796.

12 vuotta kahleissa

Uudessa Bethlehemissä potilaiden huono hoito kuitenkin jatkui entiseen malliin. Toukokuussa 1814 sairaalassa vieraillut hyväntekijä Edward Wakefield järkyttyi näkemästään syvästi.

Naisten osastolla kuhunkin potilashuoneeseen oli ahdettu kymmenen naista; he olivat kaikki alas­tomia ja kytkettyinä seinään niin lyhyellä kettingillä, että he pysyivät hädin tuskin asettumaan makuulle. Miesten olot eivät olleen sen paremmat: kussakin huoneessa oli kuusi potilasta, kaikki kahleissa ja käsiraudoissa.

Yhden potilaan kohtalo järkytti Wakefieldiä erityisesti: 55-vuotias yhdysvaltalainen sotilas James Norris oli virunut Bethlehemissä 14 vuotta, joista viimeiset 12 vuotta kahlehdittuna lähes paikoilleen. Hänen kaulansa ja vyötärönsä ympärillä oli metallivanteet, jotka oli kiinnitetty seinään 40 senttimetrin pituisella kettingillä.

Wakefieldin kauhukertomukset synnyttivät suuren äläkän. Kun Norris vuotta myöhemmin kuoli suolitukokseen, joka ruumiinavauspöytäkirjan mukaan johtui muun muassa vuosikausia jatkuneesta liikkumattomuudesta, Bethlehemin sairaalan maine koki jälleen kolauksen. Lääkärit kieltäytyivät kuitenkin ottamasta vastuuta potilaiden epäinhimillisestä kohtelusta.

Lisää kohupaljastuksia oli luvassa. Vuonna 1818 Bethlehemin entinen poti­las Urbane Metcalf julkaisi kirjoituksen, jossa hän kuvasi kokemuksiaan ­sairaalassa.

Metcalf kirjoitti, että pidätyskyvyttömät potilaat piilotettiin kellariin, missä he joutuivat nukkumaan pelkillä oljilla ja kärsimään sadististen hoitajien kidutusta. Metcalfin mukaan useimmat hoitajat olivat ”pahantahtoisia juoppoja”, jotka huvittelivat tuon tuostakin piinaamalla hoidettaviaan.

Metcalfin järkyttävimpiin esimerkki­tapauksiin lukeutui herra Popplestone, jonka kahleiden haavauttama jalka mätäni ja irtosi lopulta kokonaan.

Vähintään yhtä kova kohtalo oli 86-vuotiaalla herra Baccuksella: kun Baccus oli kaatunut, hoitajat olivat määränneet muut potilaat potkimaan häntä.

Vuonna 1815 Bethlehemin sairaala muutti St. George's Fieldiin, mutta sen huono maine säilyi ennallaan.

© Mary Evans

Skandaalit jatkuivat

Kolme vuotta ennen kuin Urbane Metcalf julkaisi kohukirjoituksensa, Bethlehemin sairaala oli jälleen muuttanut, tällä kertaa St. George’s Fieldiin Kaakkois-Lontooseen. Uusi sairaalarakennus oli vähintään yhtä vaikuttava kuin edellinenkin, mutta potilaiden piina jatkui entisellään.

Uuden sairaalan 200 potilasta joutuivat yhä alistumaan pakottamiseen ja ruumiillisiin rangaistuksiin, ja sairaalassa koettiin tuon tuostakin uusia skandaaleja lehtikirjoituksista ja negatiivisesta julkisuudesta huolimatta.

Joulukuussa 1850 erääseen yksityiseen hoitolaitokseen tuotiin Bethlehemistä Ann Morley -niminen potilas.

Hänellä oli musta silmä, ja hän oli niin laiha ja heikko, ettei jaksanut edes istua omin voimin. Hän kertoi, että Bethle­hemin vartija oli lyönyt häntä kasvoihin, ruiskuttanut hänen päälleen jääkylmää vettä ja jättänyt hänet nukkumaan kellariin pelkkien olkien päällä.

Bethlehemin johtaja ja ylilääkäri myönsivät virallisessa kuulemistilaisuudessa heitteillejätön ja kaltoinkohtelun, mutta he puolustautuivat väittämällä olleensa tietämättömiä tapauksesta.

Skandaalien seurauksena sairaalassa toteutettiin vihdoin kaivattuja uudistuksia, mutta syksyllä 1888 Bethlehemistä kohistiin jälleen, kun The Times kirjoitti artikkelissaan sairaalan potilaiden poikkeuksellisen korkeasta kuolleisuudesta.

Vuonna 1887 sairaalassa hoidetuista 264 potilaasta 38 oli kuollut saman vuoden aikana. Luku vastasi 14,4 prosentin vuosikuolleisuutta ja oli lähes kaksinkertainen valtakunnan keskikuolleisuuteen verrattuna.

Lehti kertoi myös, että pakkokeinot ja ruumiilliset rangaistukset olivat Bethlehemissä huomattavasti yleisempiä kuin muualla. Sairaalan ylilääkäri George Savage kuitenkin torjui arvostelun.

”Oma käsitykseni on, että mielen­vikaisten piiskaaminen on ajoittain johtanut parantumiseen”, Savage totesi nimensä mukaisesti (englannin kielen sana ”savage” tarkoittaa ’raakaa’).

Uudistuksia Bethlehemissä

1900-luvun alussa Bethlehemin sairaalassa toteutettiin perusteellisia uudistuksia.

Psykiatristen sairauksien tieteellinen tutkimus oli vauhdittunut 1800-luvun lopulla, ja sen myötä lääkärit ­olivat alkaneet pitää mielisairauksia sairauksina muiden joukossa. Kuritus ja pakottaminen oli korvattu hoidoilla ja tera­pialla, ja vartijoiden sijasta potilaista huolehtivat koulutetut sairaanhoitajat.

Vuonna 1914 Bethlehemiä oli vaikea tunnistaa entisekseen: sairaalan ulkopuolella levittäytyi vehmas puisto istutuksineen, ja sisältä rakennus muistutti pikemminkin peribrittiläistä herrainklubia kuin mielisairaalaa.

Seiniä koristivat maalaukset, pöydillä oli kukkia maljakoissa, kirjahyllyissä oli kirjoja ja lehtiä, ja siellä täällä oli viihtyisiä sohvaryhmiä. Ainoa muistutus siitä, että kyseessä oli mielisairaala, olivat kapeat ikkunat, joista ei mahtunut karkaamaan.

Entisestä kidutuslaitoksesta oli tullut mielisairaanhoidon malliesimerkki. Vuon­na 1914 puolet potilaista parantui, kun aiemmin valtaosa oli päättänyt päivänsä kahlittuna saastaisessa sellissä.

Lue myös:

Arkielämä

Arkeologit kaivavat kuuluisan mielisairaalan 20 000 potilaan hautoja

2 minuuttia
Yhteiskunta

Toimittaja soluttautui mielisairaalan potilaaksi

21 minuuttia
Lääketiede

4 keksintöä, jotka tasoittivat tietä modernille kirurgialle

16 minuuttia
Suosituimmat

Kirjaudu sisään

Virhe: Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
NäytäPiilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!