Kannibaalihoidoilla piti saada ihmeitä aikaan
Sairastaminen ei ollut renessanssiaikaan heikkohermoisten hommaa, sillä taudin luonteesta riippumatta riskinä oli saada tuon ajan ihmehoitoa: vainajista valmistettuja lääkkeitä. Kannibalistisissa hoidoissa käytettiin ihmisruumiista niin ihoa, hiuksia ja kynsiä kuin istukkaa ja verisiä lihakimpaleitakin.
Renessanssin aikaan sairaita hoidettiin mitä ihmeellisimmillä menetelmillä.
Paavi Innocentius VIII makasi kuolinvuoteellaan Rooman Vatikaanissa kesällä 1492.
Edes kristikunnan mahtavin mies ei voinut mitään häntä vaivaavalle sitkeälle kuumeelle, ja kaikkialta Euroopasta virtasi Vatikaaniin lääkäreitä kokeilemaan onneaan.
Heidän joukossaan oli yksi, joka väitti voivansa parantaa paavin nuorukaisten verellä.
Italialainen historioitsija Stefano Infessura kertoo, että kolme tervettä nuorta miestä sai kukin dukaatin siitä, että suostui valuttamaan vertansa paavin vuoksi.
Suoneniskentä oli toki varsin tavallista 1400-luvulla, mutta nämä nuorukaiset olikin – heidän tietämättään – tarkoitus vuodattaa kuiviin asti, jotta koko heidän elinvoimansa voitaisiin siirtää paaville.
”Paavi joi heidän tuoretta, vielä lämmintä vertaan saadakseen voimansa takaisin”, Infessura kirjoitti.
Hoito ei kuitenkaan auttanut, ja paavi kuoli pian. Ihmisten usko kannibaalihoitojen ihmeitä tekevään vaikutukseen ei silti heikentynyt.
Perusnesteiden piti olla tasapainossa
Ihmisten verta ja ruumiinosia on käytetty sairauksien hoitoon jo antiikin aikana.
Roomalainen historioitsija Plinius vanhempi esimerkiksi kuvaili, kuinka epilepsiaa sairastaneet ryntäsivät gladiaattorikamppailujen jälkeen areenalle juomaan kaatuneiden taistelijoiden verta parantuakseen.
Antiikin ajan niin sanotun humoraaliopin mukaan ihmisen terveys riippui elimistön neljän perusnesteen eli keltaisen ja mustan sapen, liman ja veren tasapainosta.
Epilepsian uskottiin johtuvan verenvähyydestä, joten ihmisten mielestä oli aivan loogista yrittää palauttaa elimistön nesteiden tasapaino gladiaattorien verellä.
Gladiaattorien veri oli haluttua siksikin, että heitä pidettiin vahvoina ja rohkeina, ja näiden ominaisuuksien uskottiin kumpuavan juuri verestä.
Useimmat antiikin lääkärit suosittelivat ihmisperäisten lääkkeiden käyttöä, mutta kuten lääkäri Galenos selitti, aina ei ollut helppoa vakuuttaa potilaita näiden lääkkeiden hyödyistä:
”Jotkut lääkärit ovat määränneet epilepsiaa ja niveltautia sairastaville poltetuista luista tehtyä juomaa. Potilaille ei kerrottu, mitä he joivat, jotta he eivät olisi alkaneet voida pahoin.”
Arabit kehittivät lääketiedettä
Antiikin lääketiede painui pitkälti unholaan Euroopassa Rooman valtakunnan murennuttua vuonna 476.
Kannibalistiset hoitokeinot nousivat uudestaan suosioon kristittyjen muslimeja vastaan tekemien ristiretkien myötä vuosituhannen jo vaihduttua.
Arabit eivät olleet unohtaneet antiikin viisauksia vaan päinvastoin kehittäneet tietojaan ja taitojaan niiden pohjalta eteenpäin.
Eurooppalaiset ottivat omikseen kaiken saamansa uuden tiedon, aina äärimmäisyyksiin asti.
Arabit esimerkiksi käyttivät monissa lääkkeissään asvalttia muistuttavaa pissaphaltum-nimistä mineraalia.
Sitä oli kuitenkin vaikea hankkia keskiajan tekniikoilla.
Lääkärit alkoivatkin käyttää sen sijasta muinaisen Egyptin muumioita, sillä niiden palsamoinnissa oli käytetty pissaphaltumia. Lääkäreiden mukaan muumiot olivat ajan myötä muuttuneet kokonaan pissaphaltumiksi ja vaikuttivat siksi samalla tavoin.
Muumioita väärennettiin myyntiin
1100- ja 1200-luvuilla muumioista valmistetuista lääkkeistä tuli yhä suositumpia Euroopassa, minkä johdosta muumioiden hinta nousi pilviin.
Esimerkiksi arabilääkäri Abd al-Latif kertoo, kuinka hän 1200-luvun alussa osti kolme yhteensä noin 12 kiloa painavaa muumion päätä naurettavan halvalla eli puolikkaalla hopearahalla, kun Kairon satamassa sai vuonna 1424 maksaa 50 kilosta muumioita jo huimat 25 kultarahaa.
Muumiokaupasta tuli houkuttelevaa liiketoimintaa, ja 1500-luvun alussa neuvokkaat arabikauppiaat alkoivat myydä myös autiomaassa kuolleiden aikalaistensa ruumiita.
Auringonpaahtamat kuivat ruumiit muistuttivat muinaisia muumioita, ja niitä oli helposti saatavilla, sillä karavaanit ja matkalaiset eksyivät usein aavikoilla ja nääntyivät hengiltä.
Ranskalainen hovilääkäri Guy de la Fontaine huomasi vuonna 1564, että Eurooppaan päätyvät muumiot eivät aina olleet sitä mitä luvattiin.
Vieraillessaan erään juutalaiskauppiaan varastossa Egyptin Aleksandriassa hän kysyi, mistä muumiot olivat peräisin ja miten ne oli käsitelty.
Kauppias nauroi kysymykselle ja vastasi ottavansa vastaan kaikki hänelle tarjotut ruumiit riippumatta siitä, olivatko ihmiset kuolleet johonkin tartuntatautiin vai muusta syystä, ja kuivattavansa ne itse uunissa.
De la Fontaine kauhisteli kauppiaan huoletonta suhtautumista asiaan.
Kauppias puolestaan päivitteli de la Fontainelle sitä, kuinka niin kaunopuheiset kristityt saattoivat syödä kuolleiden ihmisten ruumiita.
Egyptiläisiä muumioita myytiin ja jalostettiin lääkkeiksi aina 1800-luvulle asti.
Ruumislääkkeet olivat Jumalan lahja
Keskiajan Euroopassa lääkkeisiin käytettiin pääasiassa kuivattuja muumioita, mutta 1500-luvulla sveitsiläinen lääkäri Paracelsus alkoi kuitenkin esittää, että myös tuoreita ruumiinosia voitaisiin hyödyntää lääkinnällisissä tarkoituksissa.
Paracelsuksen teorioissa yhdistyivät alkemia ja uskonto. Niiden mukaan elimistö koostui metalleista, joiden piti olla tasapainossa, ja sielusta, jossa oli ihmisen elinvoima.
Paracelsus uskoi, että sielu ei kaikonnut elimistöstä heti kuoleman jälkeen vaan tuoreet ruumiit päinvastoin sisälsivät runsaasti elinvoimaa, joka vain odotti pääsevänsä sitä kaipaavien potilaiden avuksi.
”Jos lääkärimme tai muut ymmärtäisivät, miten käyttää ruumiita oikein ja mitä hyötyä niistä on, ei yksikään rikollinen roikkuisi hirressä kolmea päivää kauempaa ”, Paracelsus kirjoitti.
Flaamilainen lääkäri Jan Baptista van Helmont oli asiasta täysin samaa mieltä. Hän kirjoitti, että ihminen oli luojan luomista uljainta ja että ihmisen ruumiinosista valmistettu lääke oli ”itse Jumalan antama lahja”.
Lääkäreillä oli salaisia reseptejä
Useimmille lääkäreille ihminen olikin ihmelääkkeiden aarreaitta. Hiuksia, aivoja, sydäntä, ihoa, virtsaa, kuukautisverta, istukkaa, rintamaitoa, korvavaikkua, sylkeä ja ulosteita – kaikkea voitiin käyttää rajattomasti.
Sulatettua ihmisrasvaa käytettiin voiteena nivelvaivoihin, ja kalloluista valmistettu jauhe auttoi päänsärkyyn.
Veren ajateltiin parantavan useimmat sairaudet, ja sitä kutsuttiinkin nimityksellä elixir vitae, elämän eliksiiri. Sen uskottiin voivan jopa lykätä vanhenemista ja kuolemaa.
Myös lääkäri Marsilio Ficino vannoi veren nimeen. 1400-luvulla hän kirjoitti esimerkiksi, että ”nuoruuden neste” voisi palauttaa nuoruuden jo vanhaksi ehtineille ihmisille.
”Juo verta nuorukaiselta, joka on puhdas, iloinen ja hyväluontoinen ja jolla on erinomaista verta paljon, ehkä hieman liikaakin”, oli yksi Marsilio Ficinon neuvo. Toinen puolestaan kuului:
”Valitse puhdas, kaunis, iloinen ja tyyni tyttö. Juo kuun noustessa hänen maitoaan, kun olet nälissäsi.”
Jokaisella lääkärillä oli omat, usein salaiset mikstuuransa. Sveitsiläinen Conrad Gesner esimerkiksi väitti 1500-luvun puolivälissä, että hänen lääkkeensä, joka oli valmistettu nuoren miehen tislatusta verestä, olisi kaikkeen pätevä ihme:
”Se parantaa voiteena kaikki elimistön ulkoiset sairaudet ja juomana sisäiset. Jo pienikin määrä sitä voi palauttaa kadonneet voimat, karkottaa lihasheikkouden ja suojata elimistöä sairauksilta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan veri parantaa kaikki sairaudet.”
Erityisen hyvä resepti saattoi tehdä kehittäjästään rikkaan. Jonathan Goddard, Lontoon Gresham Collegen lääketieteen professori, myi 1600-luvun lopussa salaisen lääkevalmisteensa reseptin Englannin kuningas Kaarle II:lle mahtavasta 6 000 punnan hinnasta.
Seoksen nimi oli ”Spirit of Skull” eli ”kallon henki”, ja se sisälsikin jauhettua pääkalloa. Vaikka kuningas otti väitetysti elämän antavaa mikstuuraa päivittäin, hän kuoli munuaistautiin vuonna 1685.
Pyövelit tekivät kauppaa ruumiilla
Lääkärikunta uskoi lääkevalmisteiden tehoavan parhaiten, jos ne olivat peräisin parikymppisiltä terveiltä nuorukaisilta, jotka olivat kuolleet nopeasti.
Terveiden nuorten ruumiita oli muuten vaikea hankkia, mutta lääkäreiden avuksi riensivät pyövelit, jotka olivat huomanneet tilaisuutensa lisätienesteihin.
Niin lääkäreiden kuin pyöveleidenkin onneksi 1600-luvulla kuolemaantuomitut pääasiassa hirtettiin.
Pyövelit saivat parhaan hinnan juuri hirtettyjen ruumiista, koska niissä veri oli yhä tallella toisin kuin ruumiissa, joilta oli katkaistu pää.
Lääkäreiden lisäksi pyöveleiden luona asioi sairastuneita, joilla ei ollut varaa lääkäreiden ja apteekkareiden kalliisiin lääkkeisiin. Julkisissa teloituksissa he saattoivat ostaa pyöveliltä pienen palan ruumista omaan käyttöönsä.
Jopa täysin varattomilla oli joskus mahdollisuus saada osansa teloitetuista. Jos oli nopea ja onnekas, saattoi ehtiä eturiviin kastamaan nenäliinansa tuoreen ruumiin vereen ja viemään sitä näin mukanaan.
Verisillä räteillä ei voinut parantaa vakavia sairauksia, mutta niitä pidettiin tehokkaina onnenamuletteina ja haavasidoksina.
Englantilainen lääkäri Edward Browne matkusti talvella 1668 Wieniin, missä hän näki julkisessa teloituksessa yleisön joukossa epilepsiaa sairastavan miehen.
Kun kirves oli irrottanut pään vartalosta, mies juoksi täyttä päätä suoraan ruumiin luo ja täytti astiansa verellä, jota yhä suihkusi tuomitun kaulasta. Mies kumosi veren välittömästi kurkkuunsa ja juoksi sitten pois.
Brownen mukaan miehen kannattikin juosta nopeasti, koska silloin tuore veri kulkeutui tehokkaasti kaikkialle elimistöön levittäen parantavaa elinvoimaansa kaikkialle.
Valistus vei karmeat lääkkeet
Parantavia ruumiinosia ei saatu vain pyöveleiltä, vaan niitä alettiin hankkia myös hautausmailta.
Englannissa toimi järjestäytyneitä ruumiinryöstäjäjoukkioita, jotka rikkoivat etiikkaa, moraalia ja hautarauhaa päästäkseen houkutteleville ruumismarkkinoille.
Pelkästään yhden ihmiskallon hinta Lontoossa vuonna 1678 oli jopa puolisen puntaa eli vastasi kouluttamattoman työläisen kolmen kuukauden palkkaa.
Ruumiinosien hinta lähti kuitenkin laskuun 1700-luvulla, kun niiden käyttö
alkoi vähentyä valistuksen myötä. Yhtäkkiä käsitykset luonnontieteistä ja sairauksien hoidosta muuttuivat täysin ympäri Eurooppaa.
Tutkijat alkoivat korostaa järkeä ja tutkittuja todisteita sekä kyseenalaistaa aiempia käytäntöjä. Uskonnolle ja perinteille perustuneilta hoitokeinoilta alkoi pudota pohja pois.
Vaikka jotkut kuvittelivatkin saavansa kannibalistisista hoidoista toivotun vaikutuksen, sitä ei voitu todistaa tieteellisesti, ja niinpä yhä useammat luopuivat niiden käytöstä.
Kalmanhajuiset lääkkeet eivät silti kadonneet hetkessä, vaan vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1792 eräs brittiläinen lääkäri suositteli ihmisen pääkallosta tehtyä jauhetta punatautia vastaan, ”varsinkin, jos kallo on peräisin hirtetyltä ja teilatulta”.
Lääketiede siirtyi lopullisesti uudelle aikakaudelle vasta kun britti Edward Jenner keksi isorokkorokotuksen vuonna 1798.
Murskatut luut, kuukautisveri ja sulatettu ihmisrasva hiipuivat hoitokeinoina unholaan, kun lääketieteessä alettiin ymmärtää taudinaiheuttajien ja vasta-aineiden toimintaa.