Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Isorokko: Tappava tauti piinasi Eurooppaa

1700-luvulla isorokkoon kuoli jopa tuhat ihmistä päivässä. Brittilääkäri päätti kehittää suojan tappavaa tautia vastaan, mutta kehitysvaiheessa rokotetta oli testattava mm. kahdeksanvuotiaalla lapsella.

Cdc/James Hicks

Kysymys oli askarruttanut lääkäri Edward Jenneriä vuosikausia: Voisiko lehmärokko tehdä ihmisen immuuniksi sen sukulaistaudille, tappavalle isorokolle?

46-vuotias brittilääkäri päätti lopulta saada vastauksen kysymykseensä ja testasi asiaa 14. toukokuuta 1796.

Hänen koekaniininaan oli vain kahdeksanvuotias puutarhurin poika James Phipps.

Kotonaan Berkeleyn kaupungissa Edward Jenner ymppäsi Jamesin käsivarteen märkää, jota hän oli saanut lehmärokkoa sairastavan karjakon käden rakkulasta.

Jenner teki ensin varovasti pienen haavan pojan käsivarteen, ja sitten hän pani siihen neulalla rokkorakkulasta ottamaansa nestettä.

Pojalla oli pari päivää kuumetta ja pistokohta turposi hieman, mutta muuten hän voi hyvin.

Kuusi viikkoa myöhemmin Jenner ruiskutti tervehtyneen Jamesin käsivarteen nestettä paljon vaarallisemmasta isorokosta.

Jos hän osuisi oletuksessaan oikeaan, poika ei sairastuisi. Mutta entä jos hän olisikin väärässä?

Siinä tapauksessa hän todennäköisesti aiheuttaisi Jamesin kuoleman.

Pojalle nousisi parissa viikossa kova kuume, hän saisi pahoivointikohtauksia ja jomottavan päänsäryn, minkä jälkeen hänen kehonsa peittyisi kivuliaisiin, märkiviin rakkuloihin.

Kuukaudessa hän todennäköisesti menehtyisi 1700-luvun tappavimpaan tautiin, joka vaati vuosisadan loppuun mennessä vuosittain jopa 400 000 ihmisen hengen.

Edward Jenner istutti kokeissaan tappavan taudin kahdeksanvuotiaaseen poikaan.

© Sheila Terry/Science Photo Library

Isorokko iski kaikkiin yhteiskuntaluokkiin

Edward Jennerin aikaan isorokkoa vaarallisempaa tautia ei tunnettu, ja sitä kutsuttiinkin ”kuoleman enkeliksi”.

Tauti oli todennäköisesti piinannut ihmisiä jo antiikin aikana, ja 1700-luvulla se asettui tukevasti Eurooppaan.

Se johtui pitkälti siitä, että ihmiset asuivat tiiviisti lähekkäin suurissa kaupungeissa – erityisesti Lontoossa.

Vuodesta 1715 vuosisadan vaihteeseen Lontoon asukasluku kasvoi 740 000:sta 1,1 miljoonaan.

Tuolloin lääkärit eivät tienneet, että tauti levisi muun muassa yskän ja aivastusten kautta pisaratartuntana, eivätkä he pystyneet mitenkään estämään sen leviämistä.

Kun perheestä yksi sairastui, usein pian sairastuivat muutkin. Yksi ainoa ihminen pystyi tartuttamaan kokonaisen talon asukkaat.

Yhteiskunnan eliitti saattoi välttyä esimerkiksi koleralta, sillä se asui väljemmin kuin työväestö ja sillä oli käytössään puhdasta vettä, mutta isorokko ei säästänyt ketään.

Ranskalainen matemaatikko Charles Marie de la Condamine kirjoitti:”Isorokko on virta, joka meidän kaikkien on ylitettävä.” Esimerkiksi Venäjän nuori tsaari Pietari II kuoli isorokkoon hääpäivänään vuonna 1730.

Kun joku sai tartunnan, ei voinut tehdä muuta kuin toivoa parasta.

Parissa viikossa sairastuneen keho peittyi rakkuloihin, jotka olivat yhtä kivuliaita kuin kolmannen asteen palovammat, ja noin 40 prosenttia tartunnan saaneista menehtyi lopulta verenmyrkytykseen tai jonkin sisäelimen pettämiseen.

Kirjalliset lähteet ja arkeologiset löydöt kertovat isorokon olleen ihmiskunnan vitsaus iät ja ajat.

© Patrick Landmann/Science Photo Library/Scanpix

Isorokon jäljet johtavat kauas menneisyyteen

Isorokko oli suuri vitsaus etenkin 1700-luvulla, mutta tauti on todennäköisesti paljon vanhempi.

Sen varhaisin tunnettu uhri on ilmeisesti Egyptin farao Ramesses V, joka kuoli vuonna 1157 eaa.

Noin tuhat vuotta myöhemmin isorokon kaltaisesta taudista kirjoitettiin Intiassa.

Kahdessa lääketieteellisessä kirjoituksessa kuvaillaan tautia nimeltä Masurika, joka aiheutti keltaisia, märkiviä rakkuloita potilaan kehoon – mikä on myös tyypilllinen isorokon oire.

Vanhojen kirjoitusten perusteella tautia tiedetään esiintyneen myös Kiinassa, Koreassa ja Japanissa.

Ensimmäinen tarkka kuvaus taudista on persialaisen lääkärin Al-Razin kirjoitus ”Kuvaus isorokosta ja tuhkarokosta” vuodelta 854.

700 vuotta myöhemmin isorokko kulkeutui eurooppalaisten mukana Amerikkaan, jossa se tappoi noin puolet alkuperäisväestöstä.

Vaikka elimistöllä olisi ollut riittävästi vastustuskykyä niin, että potilas toipui, joka 10. sairastunut menetti näkönsä, sillä tauti aiheutti silmiin sisäisiä verenvuotoja.

Monille kehittyi myös niveltulehdus tai he menettivät kuulonsa sairastettuaan isorokon.

Ne onnekkaat, jotka välttivät reuman, sokeuden ja kuurouden, joutuivat koko loppuelämänsä katsomaan peilistä taudin turmelemia kasvojaan.

Suurlähettilään puoliso etsi suojaa isorokkoa vastaan

Yksi tartunnan saaneista oli lontoolainen aatelisrouva, lady Mary Wortley Montagu.

Kun hän oli toipunut rankasta taudista vuonna 1716, aiemmin niin viehättävää naista ei ollut tuntea.

Hän katseli kotonaan Lontoossa peilistä rokon pahasti runtelemia kasvojaan ja suri muutama kuukausi aiemmin tautiin menehtynyttä veljeään Williamia.

Edward Jenner piirsi kuvia rokon vaikutuksista ihmiseen.

© Science SourCe/ImageSelect

Lady Mary ei kuitenkaan vaipunut itsesääliin. Sen sijaan hän päätti omistaa elämänsä löytääkseen sairaudelle hoidon.

Hän ei ollut ensimmäinen, joka sitä oli yrittänyt. 1600- ja 1700-luvulla monet lääkärit olivat yrittäneet taltuttaa isorokon esimerkiksi kylmä- ja kuumahoidoilla tai suoneniskennällä.

Aluksi lady Marykin oli neuvoton.

Kesällä 1716 hänen miehensä nimitettiin Britannian suurlähettilääksi Ottomaanien valtakunnan pääkaupunkiin Konstantinopoliin.

Pariskunta pakkasi laukkunsa ja lähti matkaan.

Isorokkoa vastaan isorokolla

Konstantinopolissa lady Maryn taistelu isorokkoa vastaan edistyi yllättävällä tavalla.

Hän tutustui paikallisiin naisiin ja pääsi sitä kautta isorokon mahdollisen ehkäisykeinon jäljille.

Suureksi hämmästyksekseen hän näki, miten lapsiin istutettiin rokkopotilaan rakkulanestettä.

Lapsille nousi pariksi päivää kuume ja kasvoihin pari rakkoa, minkä jälkeen he olivat täysin terveitä. Nähtävästi hoito, jota kutsuttiin nimellä variolaatio eli rokonistutus, teki lapset vastustuskykyisiksi isorokolle.

Lapsille teini-iässä tehdyllä toisella variolaatiolla varmistettiin, etteivät he sairastuneet myöhemminkään elämässään.

Mary Wortley Montagu tai muut aikalaiset eivät ymmärtäneet, mihin variolaation teho perustui.

Sen periaate selvisi vasta 1800-luvulla, kun mikroskoopit kehittyivät ja bakteereja, viruksia ja elimistön puolustusjärjestelmää päästiin tutkimaan kunnolla.

Lady kuitenkin uskoi hoitoon ja käski lähetystön lääkärin tekemään variolaation pojalleen, ja palattuaan Lontooseen hänestä tuli menetelmän innokas puolestapuhuja.

Walesin prinsessa Caroline kuuli menetelmästä ja teetti itselleen variolaation vuonna 1722.

Sen jälkeen menetelmä levisi nopeasti Britanniassa ja sieltä muualle Eurooppaan.

Noin 80 prosenttia tartunnan saaneista lapsista kuoli isorokkoon.

© Cdc/James Hicks

Isorokkovirus tappaa nopeasti

Tauti leviää pääosin pisaratartuntana hengitystie-eritteiden kautta. Tartunnan saanut on 12 päivää oireeton, mutta sen jälkeen alkavat voimakkaat oireet, jotka kestävät useita viikkoja. Taudin kulku:

  • Päivät 1–12

    Virus kulkee ilmateitä pitkin keuhkoihin ja kiinnittyy sinne. Siellä se muuntuu ja siirtyy keuhkorakkuloiden kautta verenkiertoon.

  • Päivät 12–14

    Noin kahden viikon kuluttua potilas saa voimakasta päänsärkyä, korkean kuumeen ja selkäkipuja. Myös oksentelua ja ripulia voi esiintyä.

  • Päivät 14–16

    Potilaan kehoon ilmestyy näppyläistä ihottumaa, jota esiintyy etenkin käsissä, jaloissa ja kasvoissa. Tässä vaiheessa kuume laskee hieman.

  • Päivät 16–30

    Kuume palaa entistä voimakkaampana, ja ihottuma muuttuu nesteiden täyttämiksi rakkuloiksi. Neste on aluksi kirkasta mutta muuttuu vähitellen keltaiseksi.

  • Päivät 30–37

    Noin kuukauden sairastettuaan potilas kuolee verenmyrkytykseen tai sisäelinten pettämiseen.

  • Kaksi kolmesta sairastuneesta selviää hengissä

    Rakkulat kuivuvat ja jättävät syvät arvet. Jälki-seurauksina voi olla myös niveltulehdus, näön tai kuulon menetys sekä sisäisten verenvuotojen aiheuttamia aivovammoja.

Suojakeino johti katastrofiin

Seuraavina vuosikymmeninä lääkärit tekivät runsaasti rokonistutuksia eri puolilla Eurooppaa, mutta ongelmiakin ilmeni.

Vaikka istutus suojasi sen ottajaa vakavalta sairastumiselta, se saattoi myös levittää tautia.

Variolaation seurauksenahan henkilö sai isorokkotartunnan, joten tavatessaan terveitä henkilöitä hän saattoi levittää tartuntaa sen alkuperäisessä, aggressiivisessa ja usein tappavassa muodossa.

Vaaratekijöistä piittaamattomien lääkärien huolimattomuus sai taudin leviämään ehkä jopa entistäkin nopeammin, ja 1700-luvun puolivälissä tartuntojen määrä kasvoi räjähdysmäisesti.

Noin 200 000 ihmistä kuoli isorokkoon vuosittain, ja luku kasvoi 400 000:een vuosisadan loppuun mennessä.

Erityisen vaarallinen tauti oli alle 10-vuotiaille lapsille, joita suurin osa isorokkoon kuolleista Britanniassa oli.

Maan köyhimmille, joilla ei ollut varaa hankkia variolaatiota, isorokosta tuli osa elämää.

Kuten brittiläinen historioitsija lordi Thomas Babington Macaulay kirjoitti 1800-luvulla:

”Isorokko oli pahin kaikista sairauksista. Musta surma [rutto] vieraili rannoillamme vain kahdesti elinaikanani, mutta isorokko tuntui olevan aina läsnä ja se täytti hautausmaat ruumiilla.”

Sisäoppilaitoksen oppilas sai taudin

Estääkseen koululaisia päätymästä vainajiksi kirkkomaalle Etelä-Englannissa sijainneen Wottonin sisäoppilaitoksen rehtori päätti vuonna 1756 teettää kaikille oppilaille rokonistutuksen.

Yksi oppilaista oli kahdeksanvuotias orpopoika. Tauti iski häneen rajusti ja aiheutti kovaa kuumetta, ripulia ja lihaskipuja.

Öisin poika valitti täkkinsä alla rokkorakkuloiden puhjetessa yksi toisensa jälkeen. Seitsemän viikkoa rokonistutuksesta oireet olivat hävinneet, mutta tapahtuma jäi elävästi pojan mieleen.

Hänen nimensä oli Edward Jenner.

Parannusta rukoiltiin. Intialaiset rukoilivat Mariamman-jumalaa rajun isorokkoepidemian aikana 900-luvulla. Hänen patsastaan kuljetettiin läpi kaupungin, jotta se kukistaisi taudin.

© Age/Imageselect

Kuusilapsisen perheen nuorimmainen Edward oli syntynyt 17. toukokuuta 1749 Englannissa Berkeleyn pitäjässä, jossa hänen isänsä toimi pappina.

Edward oli hyväntuulinen ja utelias poika, joka oli kiinnostunut linnuista ja keräsi kiviä ja fossiileita.

Pian Edwardin kuusivuotispäivän jälkeen perhettä koetteli suuri tragedia, kun äiti kuoli vaikeaan synnytykseen, ja pian isäkin sairastui ja kuoli.

Vanhemmat jättivät kuitenkin pojilleen huomattavan perinnön, jonka turvin Edwardin 22-vuotias isoveli ja holhooja, Stephen, lähetti pikkuveljensä Wottoniin sisäoppilaitokseen.

Isorokkoepisodin jälkeen Edward päätti ryhtyä lääkäriksi.

Isoveli Stephen suostutteli ystävänsä, lääkäri John Ludlowin, ottamaan Edwardin oppiin, ja seuraavat kuusi vuotta tämä opiskeli kirurgiaa.

Karjakko auttoi rokotteen kehityksessä

Edward Jenneristä olisi varmasti tullut loistava, mutta suurelle yleisölle tuntematon kirurgi, jollei hän olisi tavannut sattumalta erästä karjakkoa vuonna 1768.

Nuori neito kertoi 19-vuotiaalle Jennerille, että hän ei sairastuisi koskaan isorokkoon, sillä hän oli sairastanut lehmärokon.

Taudit ovat samankaltaisia, mutta lehmärokko on paljon isorokkoa vaarattomampi.

Väite herätti Jennerin kiinnostuksen, mutta hänen opintonsa olivat kesken, joten hänellä ei ollut aikaa perehtyä asiaan. Ajatus jäi kuitenkin muhimaan jonnekin hänen mielensä sopukoihin.

Opiskeluvuosinaan Jenner tutustui myös lääkäri John Hunteriin, jonka merkitys historian suurimman lääketieteellisen läpimurron syntymiseen oli suuri.

Lääkärit varoittelivat Jennerin rokotteesta väittäen sen muuttavan ihmiset lehmän kaltaisiksi ammujiksi.

© Science Photo Library

Rokote valmistaa taisteluun

Kun Edward Jenner keksi rokotteensa, hän ei tiennyt tarkasti, miksi se toimi.

Vasta Louis Pasteurin työn myötä 1880-luvulla alettiin ymmärtää, miten rokotukset toimivat ja vahvistivat immuunipuolustusta.

Immuunijärjestelmä on kuin elimistön vartija, joka etsii koko ajan haitallisia bakteereita ja viruksia nujertaakseen ne.

Jos sairaus on liian voimakas, elimistön valkosolut eivät pysty kukistamaan sitä, ja sairastunut saattaa kuolla.

Monilta sairauksilta voidaan suojautua rokotteella. Rokote sisältää heikennettyä taudinaiheuttajaa, ja kun sitä joutuu elimistöön, immuunijärjestelmä saa mahdollisuuden tutustua viholliseen.

Rokotteen saaja ei sairastu, mutta elimistön niin sanotut T-solut muistavat käytetyn ”strategian” seuraavalla kerralla taudin uhatessa.

Edward Jennerin rokote sisälsi vaaratonta lehmärokkovirusta, joka muistuttaa niin paljon tappavaa isorokkovirusta, että rokote ikään kuin valmistelee puolustusjärjestelmää sitä varten.

Viruksessa on samankaltaisia proteiineja, joiden perusteella immuunipuolustus tunnistaa myös isorokon ja voi tuhota sen.

Jenner ja Hunter tapasivat vuonna 1770, kun Jenner vuokrasi asunnon 20 vuotta vanhemmalta kollegaltaan Jermyn Streetiltä Lontoosta.

Ikäerosta huolimatta miehistä tuli pian hyvät ystävät, jotka keskustelivat usein ja vaihtoivat keskenään ammatillisia kokemuksiaan ja ajatuksiaan.

Ajatus isorokon hoito- tai ehkäisykeinosta ei kuitenkaan tullut heti esille. Hunter oli työnarkomaani, joka teki usein 18-tuntisia päiviä, kun taas Jennerillä oli rennompi asenne työntekoon.

Kun hän palasi vastavalmistuneena lääkärinä Berkeleyyn vuonna 1772 avatakseen siellä oman vastaanoton, hän viihtyi mieluummin perheensä ja ystäviensä seurassa kuin lääketieteellisen tutkimuksen parissa.

Hunter piti edelleen yhteyttä Jenneriin ja yritti jatkuvasti saada tätä kiinnostumaan tutkimustyöstä.

Kuultuaan tarinan karjakosta Hunter kehotti ystäväänsä tutkimaan asiaa tarkemmin.

Lopulta Hunterin sinnikäs kannustus sai Jennerin taipumaan, ja vuonna 1796 hän ryhtyi testaamaan karjakon väitettä.

Tuolloin John Hunter oli tosin ollut jo kolme vuotta haudassa, mutta ilman häntä Jenner ei todennäköisesti olisi koskaan aloittanut tutkimuksiaan ja rokotuskokeitaan.

Lehmärokkokokeita ihmisillä

Jenner päätteli, että hänen pitäisi ensin tartuttaa ihmiseen lehmärokko ja sen jälkeen isorokko.

Jos karjakon kertoma piti paikkansa, lehmärokko tekisi sen sairastaneesta vastustuskykyisen isorokolle.

Koehenkilön osa lankesi Jennerin puutarhurin pojalle, kahdeksanvuotiaalle James Phippsille.

  1. toukokuuta 1796 Jenner sitten tiputteli Jamesin käsivarteen tekemäänsä haavaan nestettä, jota hän oli ottanut läheisellä tilalla työskentelevän karjakon Sarah Nelmesin lehmärokkorakkuloista.

Kuusi viikkoa myöhemmin hän toisti saman isorokkoaineella.

Kun Jenner 18 päivää myöhemmin kävi tarkastuskäynnillä koekaniininsa luona, Jamesin iho oli sileä ja pehmeä: menetelmä oli toiminut, ja sairastettu lehmärokko suojasi poikaa isorokolta! Historian ensimmäinen rokote oli syntynyt.

”Uppoudun nyt tutkimuksiini kaksinkertaisella innolla”, Jenner kertoi riemuissaan ystävilleen.

Hän antoi lehmärokkorokotteelle nimen vaccination lehmää tarkoittavan latinankielen sanan vacca mukaan.

Vuoteen 1798 mennessä Jenner toisti kokeen 23 terveellä naisella, miehellä ja lapsella, joista yksi oli hänen oma poikansa Robert.

Tulos oli sama joka kerta: lehmärokko selvästi lisäsi elimistön vastustuskykyä huomattavasti vaarallisempaa isorokkoa vastaan.

  1. syyskuuta 1798 Edward Jenner julkaisi uraa uurtavan tutkimuksensa Inquiry-aikakauslehdessä otsikolla ”Tutkimus Variolae vaccinaen [lehmärokon] syistä ja vaikutuksista”.

Koko maailma sai nyt lukea uudesta, fantastisesta keinosta ehkäistä isorokkoa.

WHO:n rokotusohjelma hävitti isorokon maailmasta 14 vuodessa.

© Cdc/Science Photo Library

Kampanja isorokkoa vastaan

Vuonna 1966 Maailman terveysjärjestö WHO käynnisti ohjelman isorokon hävittämiseksi.

Epidemioita esiintyi esimerkiksi Intiassa, Brasiliassa ja Indonesiassa, ja maailmanlaajuisesti oli rokotettava noin 200 miljoonaa ihmistä 50:ssä eri maassa.

Ennen rokotusohjelmaa noin kaksi miljoonaa ihmistä kuoli isorokkoon vuosittain. Jo 12 vuoden päästä ohjelman aloittamisesta vuonna 1978 tauti vaati viimeisen rekisteröidyn uhrinsa.

Uhri oli brittiläinen lääketieteellinen valokuvaaja Janet Parker, joka altistui isorokkovirukselle Birminghamin yliopiston tutkimuslaboratoriossa.

Kaksi vuotta Parkerin kuoleman jälkeen WHO ilmoitti, että rokotusohjelman ansiosta isorokko oli hävitetty maailmasta.

Brittitoimittaja Robert Peston on kuvaillut saavutusta ”yhdeksi hienoimmista teoista, joita olemme lajina saaneet aikaan”.

Isorokkorokotetta kritisoitiin

Edward Jennerin menetelmä ei kuitenkaan saanut hänen kollegoitaan pelkästään taputtamaan käsiään ihastuksesta, vaan tutkimus otettiin aluksi vastaan ristiriitaisesti.

Monet brittiläiset lääkärit, jotka olivat ansainneet paljon rahaa isorokkoistutuksilla, torjuivat Jennerin tutkimukset ykskantaan.

Kovaäänisimmät kriitikot olivat lääkärit William Rowley ja John Gale Jones.

Yrittäessään suojella liiketoimintaansa he kehittivät mitä mielikuvituksellisimpia tarinoita, joiden tarkoitus oli saattaa Jenner ja tämän keksimä menetelmä epäilyttävään valoon.

Rowley esimerkiksi väitti, että erään hänen potilaansa kasvot olivat alkaneet muistuttaa lehmää tämän annettua rokottaa itsensä lehmärokolla, ja toinen oli kuulemma rokotuksen jälkeen alkanut kulkea nelinkontin ja ammua.

Gale Jones kertoi rokotuksen aiheuttavan potilaille risatautia, joka sai kaularauhaset turpoamaan niin, että pahimmassa tapauksessa potilas saattoi tukehtua.

Muutaman kuukauden kuluttua, kun tarpeeksi moni oli ehtinyt perehtyä Jennerin menetelmään, alkoi kuitenkin kuulua asiallisempiakin kommentteja, ja ennen pitkää tieto rokotteen uskomattomista vaikutuksista levisi, kun alan auktoriteetit antoivat sille hyväksyntänsä.

Esimerkiksi Lontoon St. George’sin sairaalan arvostettu lääkäri, tohtori Matthew Baillie, kuvaili rokotetta ”mullistavimmaksi keksinnöksi lääketieteen historiassa”.

Espanjalaisretkikunta pelasti miljoonia isorokolta

1800-luvun alkuun mennessä Jennerin keksimä rokotus oli vähentänyt isorokon aiheuttamia kuolemia merkittävästi.

Ennen rokotteen keksimistä Britanniassa isorokkoon kuoli vuosittain 3 000 ihmistä miljoonasta, vuonna 1803 luku oli vähentynyt 1 173:een, ja seuraavana vuonna se oli enää 622.

Uutinen kulkeutui nopeasti muualle Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin sekä suureen osaan Aasiaa.

Espanjassa kuningas Kaarle IV oli lukenut suurella mielenkiinnolla Jennerin tutkimuksesta, ja 20. marraskuuta 1803 hän lähetti kolmen fregatin retkikunnan Etelä- ja Keski-Amerikkaan rokottamaan siirtokuntiensa asukkaita.

Hanke onnistui loistavasti.

Pelkästään Perussa lääkärit rokottivat yli 200 000 ihmistä, ja kaikkiin Etelä-Amerikan suurimpiin kaupunkeihin perustettiin rokotuskeskuksia.

Kun laivat palasivat Espanjaan, miljoonat ihmiset olivat saaneet rokotuksen.

Rokotuksilla on saatu kuriin monia vaarallisia tartuntatauteja.

© Cdc/Science Photo Library & Shutterstock

Neljä tautia, jotka rokotukset ovat taltuttaneet

Kun lääkäri Edward Jenner kehitti ensimmäisen rokotteen, oli vain ajan kysymys, milloin ihmisiä voitaisiin rokottaa muitakin sairauksia vastaan. Nykyään rokotukset suojaavat monilta aiemmin yleisiltä tartuntataudeilta.

  • Kurkkumätä

    Kurkkumätä eli difteria on hengitystieinfektio, jonka aiheuttaa Corynebacterium diphtheriae -bakteeri.

    Se asettuu nielun limakalvoille, jossa se erittää toksiinia.

    Myrkky muodostaa peitteitä ja aiheuttaa turvotusta, jotka voivat vaikeuttaa hengittämistä ja jopa aiheuttaa tukehtumiskuoleman.

    Varhaisin tunnettu kurkkumätäepidemia koettiin vuonna 1613 Espanjassa, ja sen jälkeen epidemioista raportoitiin ympäri maailmaa.

    Saksalainen bakteriologi Emil von Behring testasi kehittämäänsä difteriarokotetta eläimillä, ja vuonna 1913 hän valmisti toimivan rokotteen ihmisille.

    Kuolleisuus ennen rokotetta: 260 000/vuosi

    Rokotteen jälkeen (2015): 37 000

  • Tuhkarokko

    Tuhkarokko eli morbilli on yksi vaarallisimmista lastentaudeista.

    Taudin aiheuttaa tuhkarokkovirus, ja sen oireita ovat muun muassa punainen ihottuma, silmätulehdus ja korkea kuume.

    Tuhkarokko voidaan jäljittää jo 800-luvulle, jolloin persialainen lääkäri Al-Razi kuvaili tautia.

    Ennen kuin yhdysvaltalainen lääkäri John Enders löysi taudille rokotteen vuonna 1963, tuhkarokkoa esiintyi kaikkialla maailmassa ja se tappoi paljon pikkulapsia.

    Vaikka tuhkarokkoa on saatu vähennettyä rokotuksilla, yhä yli 100 000 lasta kuolee siihen vuosittain.

    Kuolleisuus ennen rokotetta: 2,7 miljoonaa/vuosi

    Rokotteen jälkeen (2015): 134 200

  • Jäykkäkouristus

    Jäykkäkouristusta aiheuttaa bakteeri Clostridium tetani.

    Bakteeri muodostaa myrkkyä, joka kulkeutuu veren mukana hermostoon ja aiheuttaa jopa hengenvaarallisia lihaskouristuksia.

    Tautia kuvaili jo lääketieteen isänä pidetty kreikkalainen Hippokrates noin vuonna 400 eaa.

    Kuitenkin vasta vuonna 1884 saksalainen lääkäri Arthur Nicolaier löysi bakteerin mikroskoopilla ja tutkimus alkoi edistyä.

    Vuonna 1923 ranskalainen biologi Gaston Ramon kehitti lopulta rokotteen taudille, jota nykyään esiintyy pääasiassa köyhissä Afrikan maissa.

    Kuolleisuus ennen rokotetta: 1,2 miljoonaa/vuosi

    Rokotteen jälkeen (2015): 59 000

  • Hinkuyskä

    Hinkuyskän aiheuttaja on Bordetella pertussis -bakteeri.

    Se asettuu hengitysteihin ja aiheuttaa rajuja yskänkohtauksia, joihin liittyy hinkuva hengitys ja mahdollisesti pahoinvointi.

    Tauti on yleisin lapsilla, ja se tarttuu helposti pisaratartuntana.

    Jos tartunnan saanut yskii tai aivastaa, tilastollisesti yhdeksän kymmenestä samassa huoneessa olijasta sairastuu, jolleivät he ole sairastaneet tautia ennen tai heitä ole rokotettu sitä vastaan.

    Bakteerin löysi vuonna 1906 belgialainen lääkäri Jules Bordet, joka kehitti sitä vastaan myös rokotteen.

    Hän sai myöhemmin Nobelin lääketieteen palkinnon.

    Kuolleisuus ennen rokotetta: 990 000/vuosi

    Rokotteen jälkeen (2008): 89 000

”Historia ei tunne toista näin jaloa ja suurta esimerkkiä ihmisrakkaudesta”, Edward Jenner kirjoitti liikuttuneena tohtori Francisco Javier de Balmikselle, joka oli johtanut rokotuslaivastoa.

Jenner keräsi toki itsekin ylistystä ja tunnustusta. Kuolemaansa asti vuonna 1823 hän sai tuhansia kiitoskirjeitä eri puolilta maailmaa. Yksi kiittäjistä oli Yhdysvaltojen presidentti Thomas Jefferson.

Kun hän vuonna 1801 kuuli Jennerin keksinnöstä, hän päätti rokotuttaa koko perheensä ja orjansa.

Viisi vuotta myöhemmin kukaan heistä ei ollut sairastunut isorokkoon, ja Jefferson kirjoitti miehelle, joka oli pelastanut hänen perheensä tuolta hirvittävältä taudilta:

”Olette tuhonnut yhden ihmiskunnan historian pahimmista vitsauksista. Teidän ansiostanne tulevaisuuden kansakunnat tulevat tuntemaan isorokon vain historiankirjoista.”

Thomas Jeffersonin ennustus toteutui.

Vuonna 1980 Maailman terveysjärjestö WHO julisti virallisesti isorokon hävitetyksi maailmasta.

Lue myös:

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota