Yleisö katseli huvittuneena ja epäuskoisenakin, miten kymmenen miestä hoiperteli sinne tänne ja käyttäytyi muutenkin estottomasti – aivan kuten yhdysvaltalaisen Hartfordin kaupungin paikallislehdessä olleessa ilmoituksessa oli luvattu.
Koehenkilöiksi valitut miehet olivat hengittäneet typpioksiduulia eli ilokaasua.
Näytöksen oli järjestänyt entinen lääketieteen opiskelija, jonka ilokaasuesitykset houkuttelivat yleisökseen tuhansia ihmisiä.
Hartfordissa 10. joulukuuta 1844 pidetty näytös oli kuitenkin lääketieteen kehityksen kannalta erityisen merkittävä. Yksi koehenkilöistä, Sam Cooley, iski polvensa painavaan puupenkkiin, mutta se ei näyttänyt häiritsevän häntä.
Cooley tunsi polvessaan jomottavan kivun vasta myöhemmin istuuduttuaan paikalleen, kun ilokaasun vaikutus oli jo alkanut haihtua. Hänen vieressään istunut Horace Wells huomautti hänelle, että hänen housunsa olivat veressä.
Kun Cooley vastasi, ettei ollut huomannut kipua ilokaasun ansiosta, Wells sai mullistavan idean.
Ilokaasun piti mullistaa leikkaukset
Wells oli arvostettu ja kunnianhimoinen hammaslääkäri, joka etsi jatkuvasti uusia apukeinoja työhönsä.
Suurinta ongelmaansa, joka vaivasi 1800-luvun puolivälin tienoilla lääkäreitä ja hammaslääkäreitä kaikkialla maailmassa, hän ei ollut pystynyt ratkaisemaan: tuon ajan kipua lievittävät lääkkeet olivat käytännössä hyödyttömiä.
Potilaat eivät useinkaan kestäneet hammashoidon aiheuttamaa tuskaa vaan karkasivat kesken hoidon.
Sairaaloissa ongelma oli vieläkin pahempi, ja siellä potilaita jouduttiin pitämään väkivalloin paikoillaan lääkärien leikatessa heitä ilman kunnollista kivunlievitystä.
Wells uskoi ilokaasun ratkaisevan kivunlievityksen ongelman, ja hän alkoi tehdä kaasulla kokeita.
Hän ei kuitenkaan tiennyt, että hänen entinen oppilaansa ja kumppaninsa, hammaslääkäri William Morton teki myös kokeita kipua lievittävillä aineilla.