Yleisö katseli huvittuneena ja epäuskoisenakin, miten kymmenen miestä hoiperteli sinne tänne ja käyttäytyi muutenkin estottomasti – aivan kuten yhdysvaltalaisen Hartfordin kaupungin paikallislehdessä olleessa ilmoituksessa oli luvattu.
Koehenkilöiksi valitut miehet olivat hengittäneet typpioksiduulia eli ilokaasua.
Näytöksen oli järjestänyt entinen lääketieteen opiskelija, jonka ilokaasuesitykset houkuttelivat yleisökseen tuhansia ihmisiä.
Hartfordissa 10. joulukuuta 1844 pidetty näytös oli kuitenkin lääketieteen kehityksen kannalta erityisen merkittävä. Yksi koehenkilöistä, Sam Cooley, iski polvensa painavaan puupenkkiin, mutta se ei näyttänyt häiritsevän häntä.
Cooley tunsi polvessaan jomottavan kivun vasta myöhemmin istuuduttuaan paikalleen, kun ilokaasun vaikutus oli jo alkanut haihtua. Hänen vieressään istunut Horace Wells huomautti hänelle, että hänen housunsa olivat veressä.
Kun Cooley vastasi, ettei ollut huomannut kipua ilokaasun ansiosta, Wells sai mullistavan idean.
Ilokaasun piti mullistaa leikkaukset
Wells oli arvostettu ja kunnianhimoinen hammaslääkäri, joka etsi jatkuvasti uusia apukeinoja työhönsä.
Suurinta ongelmaansa, joka vaivasi 1800-luvun puolivälin tienoilla lääkäreitä ja hammaslääkäreitä kaikkialla maailmassa, hän ei ollut pystynyt ratkaisemaan: tuon ajan kipua lievittävät lääkkeet olivat käytännössä hyödyttömiä.
Potilaat eivät useinkaan kestäneet hammashoidon aiheuttamaa tuskaa vaan karkasivat kesken hoidon.
Sairaaloissa ongelma oli vieläkin pahempi, ja siellä potilaita jouduttiin pitämään väkivalloin paikoillaan lääkärien leikatessa heitä ilman kunnollista kivunlievitystä.
Wells uskoi ilokaasun ratkaisevan kivunlievityksen ongelman, ja hän alkoi tehdä kaasulla kokeita.
Hän ei kuitenkaan tiennyt, että hänen entinen oppilaansa ja kumppaninsa, hammaslääkäri William Morton teki myös kokeita kipua lievittävillä aineilla.
Horace Wells surmasi itsensä, koska ei saanut kipeästi kaipaamaansa tunnustusta.
Ilokaasukokeet epäonnistuivat
Wells teki ensimmäiset ilokaasukokeensa itsellään. Alkajaisiksi hän halusi selvittää, saattoiko ilokaasu liian suurina annoksina tappaa, kuten lääketieteen oppikirjoissa väitettiin.
Wells hengitti niin paljon ilokaasua, että hänen ruumiinsa valahti veltoksi, ja sitten hänen kollegansa kiskoi tulehtuneen viisaudenhampaan hänen suustaan.
”Tämä on kaikkien aikojen suurin keksintö! En tuntenut neulanpiston vertaa kipua”, Wells kirjoitti kokeen jälkeen riemuissaan.
Tammikuuhun 1845 mennessä Wells oli kokeillut ilokaasua hyvällä menestyksellä jo 13 potilaaseensa.
Tieto hänen kokeistaan oli kantautunut myös Harvardin yliopistoon, ja Wells kutsuttiin esittelemään uutta kivunlievitysmenetelmäänsä yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan henkilökunnalle ja opiskelijoille.
Koehenkilönä toimivalle nuorukaiselle annettiin ilokaasua, kunnes hän vaipui tokkuraan. Sitten Wells alkoi kiskoa mätää hammasta hänen suustaan.
Kaikki sujui hyvin, kunnes potilas alkoi äännellä. Osa katsojista luonnehti ääntelyä myöhemmin valitukseksi, mutta eräs lääkäri kertoi potilaan huutaneen.
Yleisö alkoi pilkata Wellsiä, eikä kukaan kiinnittänyt huomiota potilaaseen, joka oli tullut tajuihinsa ja vakuutti, ettei ollut tuntenut toimenpiteen aikana juuri lainkaan kipua.
Wells joutui lähtemään Harvardista pettyneenä ja nöyryytettynä.
”Tuon kokemuksen synnyttämä järkytys aiheutti sairauden, joka vaivasi minua kuukausia”, Wells kirjoitti myöhemmin.
Harvardin katastrofin jälkeen lääkärit menettivät uskonsa ilokaasuun. Wells itse päätteli vain poistaneensa kaasumaskin liian aikaisin, jolloin annos oli jäänyt liian pieneksi eikä ollut riittänyt turruttamaan kipua.
Eetteri peittosi ilokaasun
Lokakuussa 1846 oli William Mortonin vuoro astua Harvardin yliopiston asiantuntijoiden eteen esittelemään uutta nukutusainetta: eetteriä.
Morton nukutti potilaaksi valitun nuoren miehen, ja kirurgi poisti tämän kaulasta paiseen potilaan tuntematta mitään. Yleisö oli haltioissaan.
Wells pettyi karvaasti kuultuaan Mortonin menestyksestä. Pian miehet ajautuivat julkiseen väittelyyn siitä, kuka itse asiassa oli ensimmäisenä keksinyt keinon nukuttaa potilaita.
Wells piti omia ilokaasukokeitaan Mortonin eetterikokeiden perustana ja oli vakaasti sitä mieltä, että kunnia nukutusaineen keksimisestä kuului hänelle eikä Mortonille.
Ilokaasun käyttö levisi vasta Wellsin kuoleman jälkeen
Wells ei koskaan saanut kaipaamaansa julkista tunnustusta keksinnölleen, ja hän vajosi syvään masennukseen.
Hän sulki hammaslääkärin praktiikkansa ja hankki jonkin aikaa elantonsa kaupparatsuna.
Hän jatkoi kuitenkin yhä kivunlievitysaineiden tutkimista ja alkoi tehdä kokeita kloroformilla, jota skotlantilainen lääkäri James Young Simpson oli käyttänyt onnistuneesti synnytyksissä aiemmin samana vuonna 1847.
33-vuotias Wells tuli kuitenkin pian riippuvaiseksi kloroformista, joka teki hänestä harhaisen ja aggressiivisen.
Kerran kloroformipilvessä ollessaan hän ryntäsi kadulle ja heitti voimakkaasti syövyttävää rikkihappoa kahden prostituoidun vaatteille. Wells tuomittiin vankeuteen, ja lehdet alkoivat retostella tapauksen yksityiskohdilla.
Wells ei kestänyt tekonsa aiheuttamaa syyllisyyttä ja häpeää. Vankilassa ollessaan hän pyysi saada parranajovälineensä kotoaan, kostutti nenäliinansa kloroformilla ja peitti sillä kasvonsa.
Sitten hän viilsi ranteensa auki partaveitsellään. Seuraavana aamuna vartijat löysivät hänet kuolleena sellistään.
Hammaslääkärit alkoivat yleisesti käyttää ilokaasua kivunlievitykseen vuonna 1863 eli noin 15 vuotta Horace Wellsin kuoleman jälkeen.
