William Henry Welch oli kokenut urallaan monenmoista, ja hänet tunnettiin kylmähermoisena miehenä. Yhdysvaltalaisen sotilastukikohdan Camp Devensin sairastupa Kansasissa syyskuussa 1918 sai kuitenkin hänetkin tolaltaan.
Hän edusti uuden ajan lääkärikuntaa ja suhtautui asioihin käytännöllisesti: hän kävi taisteluun sairauksia vastaan valkoisessa takissaan ja aseinaan koeputket, stetoskoopit ja taulukot.
Welch oli todellisena isänmaanystävänä jättänyt paikkansa arvostetussa lääketieteellisessä tiedekunnassa astuakseen asevoimien palvelukseen, kun Yhdysvallat liittyi ensimmäiseen maailmansotaan.
Nyt miehiä lojui kenttävuoteissa ja lattialla suuressa avoimessa salissa. He voihkivat, mumisivat kuumehoureissaan ja kouristelivat verisissä lakanoissaan. Monien kasvot sinersivät.
Rakennus oli mitoitettu 2 000 potilaalle – heitä oli 8 000. Welchin vierailupäivänä kuoli 63 potilasta. Päästäkseen ruumiinavaussaliin hänen oli harpottava lattialla lojuvien ruumiiden yli, jotka eivät enää mahtuneet ruumishuoneelle.
Epäiltiin jopa ruttoa
Ruumiinavauksessa Welch näki, että kuolleiden keuhkot olivat tuhoutuneet ja täynnä verta. Kollegoiden katseet kohdistuivat Welchiin.
He tiesivät hänen matkustelleen Idässä ja tutkineen eksoottisia tauteja, joten he toivoivat hänen voivan valottaa tilannetta.
Welch vain tuijotti eteensä selvästi järkyttyneenä. ”Tämän täytyy olla jokin uudentyyppinen infektio”, hän sanoi. Sitten hän jatkoi sanalla, jonka kaikki luulivat olevan jo lääketieteen historiaa: ”Tai rutto.” Mitä tauti sitten olikin, sen oireet todella muistuttivat ruttoa.
Potilaille ilmaantui kuumetta, päänsärkyä ja kovia kipuja kaikkialle kehoon. Tuntui siltä kuin jok'ikinen luu murtuisi, kertoi joku. Pienikin liike tuotti tuskaa.
Verta vuoti suusta, nenästä ja korvista, ja veriset yskänkohtaukset olivat niin voimakkaita, että vatsan lihakset ja kylkiluiden jänteet revähtivät.
Usein kuolema koitti 48 tunnin kuluessa. Sairauden viimeisessä vaiheessa keuhkot olivat niin pahoin kärsineet, että potilaiden sormet ja kasvot alkoivat sinertää hapenpuutteen vuoksi.
Sairaalat ottivat töihin jokaisen, joka oli valmis ojentamaan auttavan kätensä. Potilasluettelot punaisine rasteineen puhuivat karua kieltään.
Sodanjohto vähätteli asiaa
Yhdysvaltain armeijan lääkintäjoukot olivat huomanneet, että jokin sairaus oli vastikään iskenyt myös läheiseen Camp Funstoniin. Lisäksi ymmärrettiin, että joukkojen mukana taudinsiemenet kulkeutuisivat saman tien Eurooppaan asti. Esikunta sai tiedon asiasta, mutta siellä ei nähty vielä tarvetta ryhtyä sairauden leviämistä ehkäiseviin erityistoimiin. Oli muuta huolehdittavaa.
Keväällä 1918 maailmansota riehui yhä valtoimenaan. Pahassa pinteessä olevat britit ja ranskalaiset odottivat, että yhdysvaltalaisjoukot tulisivat heidän avukseen.
Pariisiin satoi saksalaisten kranaatteja, ja Ranskan presidentti George Clemenceau vetosi yhdysvaltalaiskollegaansa Woodrow Wilsoniin ja rukoili, että tämä lähettäisi sotilaansa pian paikalle.
Joukkojen lähettämiselle Yhdysvalloista tuli siis kiire, ja samanaikaisesti kotirintamalla oli jatkettava asetuotantoa entiseen tahtiin.
Harvalla oli aikaa tai intoa paneutua sairaisiin sotilaisiin. Sitä paitsi jos alettaisiin puhua epidemiasta, se olisi vain eduksi viholliselle ja heikentäisi mielialaa omien keskuudessa. Lisäksi on tunnettu tosiasia, että sairaudet ja sota kuuluivat yhteen.
Yhdysvaltojen sisällissodassa (1861–1865) sairauksiin kuoli kaksi kertaa niin paljon sotilaita kuin taisteluissa. Espanjan ja Yhdysvaltojen välisessä sodassa 1898 jokaista sotatoimissa kuollutta yhdysvaltalaissotilasta kohti kuoli kuusi sairauksiin.
Toisessa buurisodassa (1899–1902) kaatuneiden ja sairauksiin kuolleiden välinen suhde oli 1:10.
Ensimmäinen maailmansota ei ollut poikkeus. Rintamalla juoksuhautojen ankeat olot ja hautaamattomien ruumiiden röykkiöt tarjosivat tautien leviämiselle otollisen ympäristön, mutta vaara vaani myös kotiin jääneitä.
Kun Yhdysvallat huhtikuussa 1917 liittyi maailmansotaan, alkoi massiivinen liikekannallepano. Sotilaita ahdettiin valtaviin tukikohtiin, joissa oli usein lähes 50 000 miestä. Heitä tuli joka puolelta maata, niin suurkaupungeista kuin syrjäisiltä maatiloiltakin.
Leireillä he altistuivat eri puolilta maata tuleville uusille viruksille ja bakteereille, joita vastaan heillä ei ollut vastustuskykyä.
Myös kaupungeissa taudit levisivät helposti. Tuhansia ihmisiä virtasi sotateollisuuden töihin ja kerääntyi kuhiseviin kaupunkeihin, joissa ei ollut riittävästi asuntoja niin suurille ihmismäärille.
Monissa tehtaissa tuotanto jatkui kellon ympäri, jolloin eri vuoroissa työskentelevät ihmiset saattoivat jakaa niin asuntonsa kuin vuoteensakin työvuorojensa mukaan.
Tauti levisi ympäri maailmaa
Vaikka huolestuttavia merkkejä oli ollut nähtävissä, taudin äkillinen puhkeaminen kolmessa maanosassa syksyllä 1918 löi niin lääkärit kuin sotilasjohtajatkin ällikällä.
Ensimmäinen aalto havaittiin Brestissä Ranskassa. Lähes puolet kaikista Yhdysvalloista tulevista miehistönkuljetusaluksista saapui Euroopassa Brestin satamaan, joka oli riittävän suuri ja syvä.
Elokuun puolivälissä joukko juuri saapuneita yhdysvaltalaisia sairastui ja kuoli ranskalaisessa sairaalassa.
Muutaman päivän kuluttua Freetownissa Länsi-Afrikan Sierra Leonessa sairastui satamatyöläisiä – Etelä-Afrikkaan ja itään kulkevat laivat pysähtyivät Freetownissa täydentämässä alustensa hiilivarantoja.
Tauti levisi hetkessä Kansasin kasarmien paikallisesta vaivasta maailmanlaajuiseksi pandemiaksi ja levisi ihmisten mukana laivareittejä, maanteitä ja rautateitä pitkin.
Yhdysvalloissa tauti puski idästä länteen ja iski erityisesti suur-kaupunkeihin.
Philadelphiassa Pennsylvanian osavaltiossa oli vuonna 1918 noin 1,7 miljoonaa asukasta. Puolustusteollisuuden työntekijät asuivat ahtaasti slummikortteleissa.
Joka päivä 300 ihmistä kuoli, ja ”espanjantaudiksi” nimetty sairaus oli vuosina 1918–1919 miljoonakaupungin yleisin kuolinsyy. Muutamassa viikossa Yhdysvaltojen viranomaiset ymmärsivät, että tilanne oli riistäytymässä käsistä.
Japanissa oli ulkona ollessa käytettävä hengityssuojainta. Kuolleisuus jäi alhaisemmaksi kuin muualla Aasiassa, vaikka 260 000 ihmistä menehtyikin.
Tauti levisi kaikkialle Yhdysvaltoihin
Viranomaiset yrittivät pysäyttää taudin leviämisen rajoittamalla kokoontumisvapautta. Koulut, teatterit ja kirkot suljettiin, eivätkä kokoontumiset olleet sallittuja edes hautajaisten yhteydessä.
Ulos mentäessä oli käytettävä hengityssuojainta. Aiemmin vilkkaat kadut autioituivat. Muuan philadelphialaislääkäri ajoi eräänä iltana noin 20 kilometriä sairaalasta kotiinsa kohtaamatta matkallaan ainuttakaan autoa.
Vielä muutamaa viikkoa aiemmin Philadelphia oli ollut kuhiseva suurkaupunki. Kaikkialla Yhdysvalloissa saattoi kaupunkien hiljaisilla kaduilla nähdä kummitusmaisia ilmestyksiä: poliiseja pitkissä mustissa takeissaan valkoinen suojus kasvoillaan.
Poliisit huolehtivat siitä, että sääntöjä noudatettiin: julkisiin kulkuneuvoihin ei saanut nousta ilman hengityssuojainta, ihmiset eivät saaneet kokoontua suurina joukkoina, eikä kaduille saanut sylkeä.
”Sylkeminen tietää kuolemaa”, varoittivat suuret julisteet. Joissain osin maata jopa kättely kiellettiin.
Siellä täällä viranomaiset pysähtyivät ihmisten ovilla ja kiinnittivät niihin sairastapauksista kertovia kylttejä, jotta naapurit tiesivät olla varuillaan. Ovien takana ihmiset kuolivat, ympärillään perheenjäseniä, jotka olivat itsekin sairastuneet – tai sairastuisivat pian.
Kotikäynneillä sairaanhoitajat löysivät kokonaisia perheitä sairaina tai kuolemaisillaan. Noina syys- ja lokakuun karmaisevina viikkoina ei ollut tavatonta, että perheistä kuoli tautiin kaksikin ihmistä.
Ulko-oviin kiinnitettiin kreppipaperia, joka kertoi kuolemantapauksista: valkoinen tarkoitti, että perheestä oli kuollut lapsi; musta, että menehtynyt oli keski-ikäinen; harmaa, että sairaus oli vienyt vanhuksen. Näin perheet tiedottivat kohtaloistaan ohi kulkeville tuttaville.
Kukaan ei ehtinyt tai jaksanut hoitaa ruumiita hautaan asti. Ruumishuoneet täyttyivät, ja vainajia alettiin peittää jäillä ruumishuoneen ulkopuolella. Jotkut jätettiin kotiin makaamaan talon tai asunnon muista asukkaista eristettyinä.
Hautausurakoitsijoilta loppuivat arkut, ja haudankaivajat olivat joko itse sairaita tai eivät halunneet olla missään tekemisissä espanjantautiin kuolleiden kanssa.
Philadelphiassa kaupunki antoi lopulta periksi ja järjesti kaivinkoneen kaivamaan joukkohaudan kaupungin kirkkomaalle.
Sairaita ja kuolleita oli kaikkialla maassa, mutta itäiset ja eteläiset osavaltiot kärsivät pahiten. Seattlesta New Orleansiin ovenpielet täyttyivät kreppipapereista, ja kuolema niitti satoa.
Kaikki kynnelle kykenevät töihin
Yhdysvaltojen terveydenhuoltojärjestelmä oli vaikeuksissa jo ennen espanjantautia. Sotaponnistelut olivat omineet suurimman osan kokeneista lääkäreistä ja sairaanhoitajista.
Syksyllä 1918 viranomaiset vetosivat eläkkeellä oleviin lääkäreihin ja sairaanhoitajiin, jotka eivät olleet palanneet töihin sodan vuoksi, palaamaan epidemian takia.
Kun olosuhteet pahenivat pahenemistaan, sairaanhoitajapula oli pian niin suuri, että hoitajiksi otettiin kaikki, jotka olivat suorittaneet ensiapukurssin.
Kaikkia, joilla oli ”kaksi kättä ja halu tehdä töitä”, pyydettiin auttamaan ruuanlaitossa, pyykinpesussa ja muissa käytännön töissä.
Sota työllisti Punaista Ristiä jo muutenkin riittämiin, mutta vapaaehtoiset auttoivat silti sairaita kotirintamalla.
Lehdistö ei erotellut espanjantaudin uhreja muistokirjoituksissaan, ja toimittajat yrittivät muutenkin kirjoittaa asiasta rauhoittavaan sävyyn, jotta sotaa käyvä kansakunta ei pelästyisi ja menettäisi taistelutahtoaan.
Vaarallinen merimatka
Miehistönkuljetukset jatkuivat vääjäämättä. Alukset lastattiin ääriään myöten täyteen sotilaita, joita laivattiin jatkuvana virtana Ranskaan. Nuorukaiset olivat matkalla sotaan, mutta heidän henkiinjäämistaistelunsa alkoi jo huonosti ilmastoiduissa miehistötiloissa kannen alla.
- syyskuuta 1918 USS Leviathan lähti kohti Eurooppaa. Alus oli rakennettu 6 800 miehelle, mutta nyt sen kannelle nousi 11 000 sotilasta.
Useat tuupertuivat jo ilmoittautumisjonossa, ja heidät kuljetettiin pois ambulanssilla. Ennen laivan lähtöä pois vietiin vielä sata miestä. Ensimmäisen matkapäivän jälkeen yli 700 sotilasta oli sairastunut.
Eversti E. W. Gibson kertoi myöhemmin:
”Kukaan, joka ei ollut paikan päällä, ei voi kuvitella olosuhteita. Potilaiden rajuista nenäverenvuodoista syntyneet verilammikot lainehtivat hyteissä. Kansi oli märkä ja liukas... Voihke ja pelästyneiden miesten huudot lisäsivät apua tarvitsevien epätoivoa. Laivalla vallitsi todellinen helvetti.”
Tavallisesti merellä kuolleiden vainajien ruumiinnesteet korvattiin säilöntäaineella, jotta ruumiiden mätäneminen ei alkanut ennen maihin tuloa.
Tuolla matkalla lokikirjaan merkittiin ”harvat palsamointitaitoiset eivät pysy kuolleiden määrän perässä – ruumiita ei pystytä palsamoimaan riittävän nopeasti – osassa on havaittavissa alkavan mätä-nemisen merkkejä”.
Brestiin saavuttaessa aluksella oli 2 000 sairastunutta ja 70 kuollutta. 14 oli liian sairaita jättääkseen laivan ja kuoli myöhemmin. Osa kuljetettiin pikaisesti kyhätyillä paareilla yhdysvaltalaisten kenttäsairaaloihin, joissa kuoli satoja ihmisiä.
Sotilaille, jotka purjehtivat kohti Ranskaa syyskuussa 1918, todennäköisyys kuolla matkalla oli yhtä suuri kuin todennäköisyys kuolla taistelussa. Silti kuljetuksia jatkettiin entiseen tapaan.
Presidentti Wilsonin sotilasesikunnan johtaja Peyton March tyrmäsi tyystin ehdotukset rajoittaa kuljetuksia ja määrätä karanteeneja ennen matkaa.
Joukkojenkuljetuksia ei voinut vähentää, saati pysäyttää, ja jokainen merimatkalla kuollut sotilas ”on tehnyt oman osansa sodassa siinä missä hänen Ranskassa kuollut aseveljensäkin”, ilmoitti esikuntapäällikkö. Tauti levisi Eurooppaan.
Ranskalaiset kampanjoivat kaduilla hengityssuojaimien käytön puolesta. Lääkärien epätoivoiset puoskarointiyritykset antoivat aihetta hirtehisiin pilapiirroksiin.
Saksalaiset eivät jaksaneet vihata
Konrad Adenauer, myöhemmin Länsi-Saksan liittokansleri, sanoi lokakuussa 1918 – kuukausi ennen sodan päättymistä – sairauden tekevän ihmiset ”liian väsyneiksi vihaamaan”. Frankfurtissa kuoli useampi kuin joka neljäs sairastunut.
Englannissa espanjantauti iski ”kuin varas yöllä”, kirjoitti maan johtava sotilaslääkäri George Newman epidemiaa käsittelevässä virallisessa raportissaan.
Sairaus oli hänen mukaansa ”yksi historian suurimmista vitsauksista, rutto... joka vaati yli 150 000 henkeä yksin Englannissa ja Walesissa.”
Kaikkialla Euroopassa kouluja suljettiin, väenkokoukset kiellettiin ja kievareita ja kauppoja muutettiin hätäsairaaloiksi. Espanjantauti riehui laajalti ja vaikutti kaikkiin yhteiskunnan osiin. Länsi-Euroopassa kuolleisuus pysyi kuitenkin keskimäärin alle yhdessä prosentissa.
Muualla tilanne oli pahempi; kaukaisten alueiden asukkaat eivät aiemmin olleet juurikaan altistuneet viruksille, joten heillä ei ollut lainkaan vastustuskykyä.
Heille espanjantauti oli katastrofi. Yhdysvaltojen alkuperäisväestön, eskimoiden ja monien afrikkalaisten heimojen keskuudessa tautiin kuoli kokonaisia pieniä yhteisöjä. Eräs Gambiassa käynyt britti kertoi, että kokonaisia 300–400 perheen kyliä oli kadonnut.
Talot olivat romahtaneet, ja viidakko oli jo valloittamassa asumuksia. Sisällissodan runtelemassa Suomessakin esimerkiksi Inarin pitäjässä kuoli joka 10. asukas.
Intian ihmismassoissa espanjantauti levisi kulovalkean tavoin. Perinteisesti ruumiit piti polttaa ja tuhka heittää jokeen, mutta nyt vainajat heitettiin suoraan veteen – ja tauti levisi edelleen. Afrikassa ja Kaukoidässä kuoli monin paikoin joka kymmenes.
Victor Vaughan, jonka vastuulla oli seurata tartuntatautien leviämistä Yhdysvaltojen armeijassa, vastaanotti raportteja taudin leviämisestä pelonsekaisin tuntein:
”Mikäli epidemia jatkaa kiihtymistään samalla vauhdilla, ihmiskunta saattaa hävitä maan päältä muutamassa viikossa”, hän totesi.
Lääkkeeksi tärpättiä ja strykniiniä
Lääkärit olivat ymmällään espanjantaudin edessä. He ihmettelivät, miksi se aiemmista epidemioista poiketen iski pahiten nuorimpiin ja vahvimpiin.
Tavallisesti tauteihin kuolivat pääasiassa lapset ja vanhukset, mutta nyt kuolleisuus oli huomattavaa 15–45-vuotiaiden keskuudessa. Kaikkialla maailmassa lääkärit pyrkivät selvittämään taudin syitä – ja siten parannuskeinoja.
Useimmat olivat sitä mieltä, että kyseessä oli influenssa B -virus. Kävi ilmi, että osalla sairastuneista ei kuitenkaan ollut tätä virusta. Toisista tutkijat löysivät monia muita viruksia ja bakteereita, jotka olisivat yhtä hyvin voineet olla taudinaiheuttajia.
Tiede oli tuntenut virukset 1800-luvun lopulta alkaen, mutta vielä 1910-luvulla ei ollut kehitetty riittävän tehokasta mikroskooppia, jolla viruksia olisi voinut varmuudella tunnistaa.
Ajatus virusten tartuttamisesta vapaaehtoisiin tutkimusmielessä ei johtanut toteutettavissa oleviin malleihin. Yrittäessään hoitaa sairaita lääkärit turvautuivat epätoivoisiin keinoihin.
Kreikassa eräs lääkäri asetti potilailleen sinappilaastareita, puhkaisi sitten syntyneet rakot ja ruiskutti tilalle nestettä, johon oli sekoitettu morfiinia, strykniiniä ja kofeiinia.
Italiassa lukuisat potilaat saivat kahdentoista tunnin välein peräruiskeita, joissa maitoon oli sekoitettu tippa kreosoottia (kivihiilitervaan perustuva aine, jota käytetään mm. puunsuoja-aineena).
Kaikkialla vanhat konstit, kuten kuppaus ja suoneniskentä, kaivettiin lääketieteen keinojen ullakolta. Eräs perhe uskoi pysyneensä terveenä, koska perheen äiti tarjoili jokaisella aterialla sipulia.
Tuhannet lapset joutuivat nuuskaamaan suolaa, ja Albertassa Kanadassa eräs nainen oli varma, että hän oli parantunut rintakehän ympärille käärityn tärpättisiteen ansiosta.
Brittien sotaministeriö julkaisi ohjeen alkoholin käyttämisestä ehkäisevänä keinona.
Yhdysvaltalaiset viranomaiset eivät antaneet niin tarkkoja ohjeita: Washingtonista käskettiin kansalaisten pitää kättä suun edessä yskittäessä, pitää huolta yleisestä puhtaudesta ja välttää tiukkoja vaatteita.
Varsinkin Punainen Risti pyrki tarmokkaasti rekrytoimaan tarvittavaa työvoimaa sairaaloihin. St. Louisissa Yhdysvalloissa ambulanssit ajoivat pitkin autioita katuja lähes yötä päivää.
Mielikuvitus alkoi laukata
Kun tiede ei pystynyt antamaan vastauksia, ihmiset alkoivat keksiä niitä itse. Sodan melskeissä monet uskoivat, että sairaus oli saksalaisten tekosia. Jo kesäkuussa 1918 New York Times kutsui uutta kulkutautia ”saksalaistaudiksi”.
Loppukesästä lähti liikkeelle huhu siitä, että saksalaiset olisivat salakuljettaneet influenssaviruksen Yhdysvaltoihin ja päästäneet sen valloilleen teattereissa ja muissa kokoontumispaikoissa.
Toiset arvelivat, että epidemian olivat laukaisseet sodan uudet aseet, myrkkykaasut, toiset puolestaan olivat sitä mieltä, että sairastumisen takana oli räjähtävien kranaattien savu yhdistettynä juoksuhaudoissa lojuvista mätänevistä ruumiista nouseviin höyryihin.
Useimmat tarjosivat kuitenkin maanläheisempiä selityksiä, joiden mukaan tauti levisi esimerkiksi kirppujen tai likaisen pesuveden mukana.
Yritteliäille espanjantauti tarjosi uusia mahdollisuuksia.
”Pidä jalat kuivana ja tauti kaukana”, houkutteli eräs kenkäkauppa, ja eräs puoskari lupasi, että ”kun otat Isä Johnin lääkettä, olet turvassa”.
Vick’sin Vapo-Rub, kaulalle, selkään ja rintaan hierottava voide, auttoi valmistajan mukaan siksi, että voiteesta erittyvät höyryt kulkeutuisivat ilmateitä ”suoraan altistuneisiin osiin”.
Epidemia katosi itsestään
Mikään ei tuntunut voivan pysäyttää espanjantautia. Mutta yhtä nopeasti, kuin se oli maailmaan ilmaantunutkin, se myös katosi itsestään.
Kun kellot soivat aselevon merkiksi 11.11.1918, epidemia alkoi vähitellen hiipua. Yhdysvalloissa suurkaupungeissa soitettiin sireenejä merkkinä siitä, että kansalaiset saattoivat ottaa hengityssuojat pois ja yhteiskunta voisi vähitellen palata normaaliin tilaan.
Talven ja kevään aikana tauti yritti vielä iskeä uusina aaltoina, mutta maailmanlaajuisesti esiintymät olivat pienimuotoisempia ja heikompia. Epidemia hiipui pois ilman, että tiede oli keksinyt sille sen enempää syytä kuin parannuskeinoakaan.
Maailmanlaajuisesti espanjantautiin arvellaan kuolleen jopa noin 50 miljoonaa ihmistä. Se tappoi vuodessa enemmän ihmisiä kuin rutto, keskiajan musta surma, oli tappanut vuosisadassa ja yli viisi kertaa enemmän ihmisiä kuin koko ensimmäinen maailmansota.
Kun niin monet nuoret ja vahvat olivat poissa, sodan jälkeinen jälleenrakennus oli vaikeaa. Sairaus jätti ihmisten mieliin alakuloisen pohjavireen. Usko tieteeseen ja ihmisen kykyyn hallita elämää ja kuolemaa oli kokenut valtavan kolauksen.
Yhdistettynä maailmansodan synkkiin muistoihin se ruokki lannistunutta asennetta maailmaan, jossa F. Scott Fitzgeraldin sanoin ”kaikki Jumalat olivat kuolleet, kaikki sodat sodittu, kaikki luottamus ihmiseen horjunut...”