Epidemiat, jotka tappoivat miljoonia

Epidemiat olivat kohtalokkaita intiaaneille

Mikään epidemia ei ole suuruudeltaan ja historiallisilta vaikutuksiltaan verrattavissa niihin, jotka pääsivät valloilleen Amerikassa 1500-luvulla.

Espanjalaiset konkistadorit eivät kukistaneet asteekkeja, inkoja ja muita alkuperäiskansoja suurilla armeijoilla ja ylivertaisilla taistelutaktiikolla.

Heillä oli yleensä vanhat keskiaikaiset aseet ja suhteellisen vähän joukkoja.

Ajan mittaan espanjalaisten olisi ollut vaikea hallita suuria valloituksiaan, jollei heillä olisi ollut biologisia liittolaisia, sairauksia, joita Amerikassa ei ollut ennen tavattu.

Intiaanit eivät olleet aiemmin sairastaneet isorokkoa tai tuhkarokkoa.

Ne ja muut tartuntataudit, joille monet aikuiset eurooppalaiset, aasialaiset ja afrikkalaiset olivat kehittäneet vastustuskyvyn, iskivät intiaaneihin tuhoisalla voimalla. Aivan tarkkoja uhrilukuja ei tunneta, sillä ei tiedetä, paljonko ihmisiä koko Amerikassa eli ennen katastrofia.

Joiltakin alueilta arvioita on kuitenkin voitu tehdä. Yksi niistä on Meksiko, jossa vuonna 1519 oli ilmeisesti 25–26 miljoonaa asukasta.

Jo vuonna 1523 espanjalaisten valloitettua asteekkien valtakunnan luku oli pudonnut 16,8 miljoonaan.

Vuonna 1548 alkuperäisväestöä oli enää 6,3 miljoonaa, 1568 2,6 miljoonaa ja 1605 miljoona. Pelkkä valloittajan armeijoiden, plantaasinomistajien tai kaivostenomistajien aiheuttamat kuolemat ja väkivalta eivät voi selittää niin suurta väkiluvun romahdusta.

Useimmat intiaaneista kuolivat, koska he sairastuivat.

Joillakin alueilla alkuperäisväestö hävisi käytännössä kokonaan: esimerkiksi Kuubassa, Hispaniolassa ja monilla muilla Karibianmeren saarilla.

Epidemiat Amerikassa 1500- ja 1600-luvuilla johtivat siihen, että Uusi maailma joutui täysin Vanhan maailman valtapiiriin.

Länsieurooppalaiset valtasivat intiaanien maat, ja heidän kielensä, vaatemuotinsa ja poliittiset perinteensä syrjäyttivät alkuperäisväestön kielet ja tavat.

Historian pahimpien yhteiskuntakatastrofien listalla nämä epidemiat lyövät kaikki muut ihmisen tuntemat katastrofit selvästi.

Rutto riehui aaltoina

Selvänä kakkosena tulevat ruttoepidemiat. Historian saatossa ”rutolla” on voitu viitata moniin suuriin epidemioihin, mikä saattaa hämmentää, kun tutustuu historiaan.

Tosiasiassa ei siis ole todisteita siitä, että kaikilla entisaikojen epidemioilla, joita on kutsuttu ”rutoksi”, olisi ollut mitään tekemistä ruttobakteeri Yersinia pestiksen kanssa.

Ensimmäinen kerta, kun tiedetään, että kyse oli varmasti rutosta, oli 500-luvulla, jolloin hyvin dokumentoitu paiseruttoepidemia levisi Egyptistä Konstantinopoliin ja sieltä kaikkialle Välimeren alueelle.

Koska Justinianus I oli Itä-Rooman keisari epidemian alkaessa, sitä kutsutaan Justinianuksen rutoksi.

Joidenkin historiantutkijoiden mukaan epidemia laajeni maailmalaajuiseksi (niin sanottuun vanhaan maailmaan), eli sitä voidaan kutsua pandemiaksi.

Toiset historiantutkijat uskovat ruton leviämisen rajoittuneen maantieteellisesti Syyriaan idässä ja Etelä-Italiaan lännessä.

Joskus tauti ylitti nämä rajat, mutta ei niin suuressa laajuudessa, että epidemioilla olisi ollut vakavia seurauksia pitkällä aikavälillä. Väestönkasvu ei pysähtynyt.

Seuraavien parin vuosisadan kuluessa rutto koetteli ajoittain esimerkiksi Kreikkaa, Egyptiä ja Syyriaa, mutta vähäisten liikenneyhteyksien vuoksi läheskään kaikki epidemiat eivät levinneet Länsi-Eurooppaan. Pohjois-Eurooppa näyttää välttyneen täysin rutolta tässä historian vaiheessa.

Myöhemmistä ruttoepidemioista tiedämme, että kuolleisuus tautiin voi olla hyvin suurta.

Mustan surman aikaan 1300-luvun puolivälissä, jolloin oli ruton toinen pandeminen aalto, uskottavien tietolähteiden perusteella 60–70 prosenttia ruton pahimmin koetelleiden kaupunkien asukkaista kuoli. Koska kuolleisuus vaihteli alueittain, voimme arvioida, että 30–40 prosenttia Euroopan väestöstä kuoli. Yleisten arvioiden mukaan 30–40 miljoonaa ihmistä kuoli Euroopassa; jotkut tutkijat ovat esittäneet suurempiakin lukuja.

Rutto aiheutti paniikkia ja johti karanteeneihin

Kyseessä oli siis yhteiskunnallinen katastrofi, joka vaikutti kaikilla elämän alueilla. Talous heilahteli jyrkästi, maaomaisuuden arvo romahti, palkat nousivat kiivaasti sitä mukaa kuin työläisiä kuoli.

Hirvittävä tarve löytää syyllinen katastrofiin johti joukkopsykoottiseen paniikkiin ja vainoihin. Suuressa osassa Länsi-Eurooppaa juutalaisia poltettiin, sillä moni uskoi, että juutalaiset olivat aiheuttaneet ruton myrkyttämällä kaivoja.

Viranomaiset vastasivat ruton uhkaan 1400–1500-luvuilla kehittämällä karanteenijärjestelmiä ja sairaaloita.

1700-luvulla ei koettu suuria ruttoepidemioita vuosisadan alkua lukuun ottamatta, mutta kolmas pandemia alkoi 1800-luvun lopulla.

Pandemia alkoi Yunnanin maakunnasta Etelä-Kiinasta, ja vuonna 1894 se oli levinnyt rannikolle Honkongiin ja Kantoniin (Guangzhou), mistä se levisi nopeasti höyrylaivojen ja junien mukana muualle maailmaan.

Kuten aiemmin, rutto hiipui välillä mutta palasi sitten takaisin entistä suuremmalla voimalla noin vuosikymmen myöhemmin.

Vuonna 1935 Intiasta hävinnyt tauti palasi uusina aaltoina vuosina 1948–49 ja 1952. Yhteensä se tappoi yli 12,7 miljoonaa intialaista 1890-luvulta 1950-luvulle asti.

Eurooppa selvisi vähällä kolmannesta ruttopandemiasta. Esimerkiksi Pariisissa ruttoon kuoli vain noin sata ihmistä vuosina 1918–20.

Rutto ei ole enää tappava uhka

Ruton globaali pandemiauhka hävisi 1900-luvulla antibioottien kehittymisen myötä. Paiserutto ei yleensä enää tapa, jos sairastunut saa lääkettä ajoissa.

Edelleen maailmalla puhkeaa silloin tällöin ruttoepidemioita, mutta ne eivät kehity pandemioiksi ja kuolleisuus niihin on melko alhaista.

Verrattuna Amerikan katastrofiin 1500-luvulla ja entisaikojen ruttoepidemioihin useimmat pandemiat kalpenevat laajuudessa ja merkityksessä, lukuun ottamatta espanjantautia.

Isorokko – 1700-luvun pelätyin epidemioita aiheuttanut tauti – ja kolera – 1800-luvun merkittävin tartuntatauti – surmasivat monia, mutta eivät samassa laajuudessa.

Monet ihmiset sairastuivat vanhassa maailmassa syfilikseen Kolumbuksen miehistön tuotua taudin Eurooppaan ensimmäiseltä löytöretkeltä Amerikasta, mutta koska tauti kehittyy hitaasti pitkän ajan kuluessa, se ei aiheuttanut samanlaista joukkopsykoosia ja paniikkia kuin musta surma.

Syfilis asettui esimoderniin kulttuuriin: vaikka se saattoi olla tappava, siihen opittiin suhtautumaan pysyvänä ilmiönä pikemminkin kuin epidemiana.

On syytä ottaa esille näiden eriasteisesti tappavien epidemioiden yhteydessä se vaikutus, mikä niillä oli lääketieteen kehitykseen.

Taudit saivat aikansa taitavimmat lääkärit ja tutkijat etsimään kiivaasti parannuskeinoja. 1700-luvun lopulta lähtien väestöä on rokotettu tauteja vastaan sen ansiosta, että innokas tutkija etsi keinoa kukistaa isorokko.

Köyhälistöalueiden olojen parantaminen ja vesi- ja viemäriverkoston kehittäminen 1800-luvun alussa olivat usein seurausta yrityksistä estää koleran leviäminen.

Haastattelun teki toimittaja Jacob Wiberg.
Artikkeli Dick Harrisonista on vuodelta 2006.