Rikollisen luuranko käynnisti anatomian vallankumouksen
Flandern, 1536: Ilta oli jo hämärtymässä, kun Andreas Vesalius lähestyi Leuvenin kaupungin muureja. Hän oli opiskellut lääketiedettä kolme vuotta Pariisissa ja oli hiljattain muuttanut Leuveniin päättämään opintonsa.
Yhtäkkiä Vesaliuksen huomio kiinnittyi tien vierellä näkyvään varjoon. Se osoittautui hirressä roikkuvan rikollisen ruumiiksi.
Vesalius ei voinut jättää tilaisuutta hyödyntämättä. Ruumis oli jo alkanut mädäntyä, eikä Vesaliuksen tarvinnut kuin hieman nykäistä toisesta jalasta, kun se jo irtosi ruumiista. Samalla konstilla irtosivat myös ruumiin toinen jalka ja käsivarret. Vesalius kääri raajat viittaansa ja kiiruhti kotiinsa.
Nuorukainen purki lastin keittiönpöydälle ja kiiruhti hakemaan hirtetyn rosvon pään ja keskiruumiin. Hän uurasti koko yön; ensin hän kaapi luut puhtaaksi veitsellä ja heitti lihanrippeet katuojaan.
Sitten hän keitti luita hyvän aikaa suuressa kattilassa. Aamunkoitteessa keittiön lattialla oli kasa valkeana hohtavia puhtaita ihmisluita. Vesalius kokosi ne luurangoksi ja tarkasteli ylpeänä aikaansaannostaan, jolta tosin puuttuivat molemmat polvilumpiot ja toinen jalkaterä.
Vesaliuksen teos vuodelta 1543 on täynnä piirroksia ihmisruumiista.
Ruumiskauppa kukoisti
Opiskeluaikanaan Vesalius oli ajan tavan mukaisesti päntännyt päähänsä roomalaisen lääkärin Galenoksen anatomiaa käsitteleviä tekstejä.
Hän oli kuitenkin alkanut epäillä, että kaikki Galenoksen 1 400-vuotta vanhat kirjoitukset, jotka kuuluivat kaikkien Euroopan yliopistojen lääketieteen opetusohjelmaan, perustuivat itse asiassa eläimiä leikkelemällä saatuihin havaintoihin.
Keittiöön koottu luuranko vahvisti nuoren anatomin epäilyksiä, ja tulevina vuosina hän pyrkikin tutkimaan mahdollisimman monia ruumiita. Hän matkusti usein Pariisiin, missä hänestä tuli hautausmaiden vakiovieras.
Hän lahjoi haudankaivajat toimittamaan hänelle ruumiita. Vuonna 1537 Vesalius nimitettiin kirurgian professoriksi Padovan yliopistoon Hän jatkoi tutkimuksiaan, ja ihmisruumiita leikkelemällä keräämänsä tiedot hän kokosi seitsenosaiseen teokseen De Humani Corporis Fabrica, ”Ihmisruumiin rakenteesta”, joka ilmestyi vuonna 1543.
Vesalius oikaisi teoksessaan yli kaksisataa Galenoksen oppeihin sisältyvää virhettä ja todisti, että Galenoksen havainnot perustuivat eläimiin. Teos myös sisälsi kuvauksen kaikista ihmisruumiin 206 luusta sekä tarkkoja piirroksia sisäelimistä.
Anatomian tutkimuksen lisäksi Vesalius uudisti myös kirurgian opetuksen: kirurgiaa opetettiin yleensä siten, että professori kävi läpi Galenoksen teorioita avustajan havainnollistaessa opetusta leikkaamalla eläimiä. Vesalius tarttui kuitenkin itse veitseen ja antoi opiskelijoidensakin osallistua ruumiinavauksiin. Siitä lähtien kirurgiaa on opiskeltu ”kädet veressä”.
Galenos hoiti työkseen gladiaattoreita, mikä edellytti vankkaa anatomian tuntemusta.
Valtimon sitominen tyrehdytti voimakkaan verenvuodon ja esti siten potilasta vuotamasta kuiviin amputaation aikana.
Verisuonten sitominen pelasti sotilaiden hengen
Torino, 1537: Kirurgi Ambroise Parén eteen aukeni lohduton näky, kun hän saapui Torinon lähistöllä sijaitsevalle taistelukentälle.
Kaikkialla makasi ruumiita sekä haavoittuneita ja vertavuotavia sotilaita henkitoreissaan. Jotkut anelivat apua, jotkut vain huusivat tuskissaan. Paré tajusi heti, ettei hän mitenkään pystyisi auttamaan kaikkia apua tarvitsevia sotilaita.
Oli vuosi 1537, ja Ranskan kuningas Frans I oli jälleen kerran lähtenyt sotaretkelle Saksalais-roomalaista keisarikuntaa vastaan. 27-vuotias Paré palveli Ranskan armeijan kenttäkirurgina, ja Torinon piiritys oli hänen ensikosketuksensa sotaan.
Taistelut Torinossa, kuten kaikialla siihen aikaan, olivat hyvin verisiä. Yksi syy siihen oli musketin yleistyminen.
Aikaisemmin sotilaiden haavat olivat olleet pääasiassa veitsien ja miekkojen aiheuttamia siistejä pisto- ja viiltohaavoja, joihin verrattuna musketinkuulan osuma sai aikaan pahaa jälkeä: kuula repi kudoksia, katkoi verisuonia ja pysähtyi usein vasta luuhun osuttuaan.
Lisäksi kuulan mukana haavaan kulkeutui usein kankaanriekaleita ja ruutia. Yleensä musketinkuulan osuma aiheutti myös voimakasta verenvuotoa.
1500-luvulle tultaessa kirurgia oli jäänyt jälkeen aseiden nopeasta kehityksestä. Kirurgeja pidettiin yhä pelkkinä käsityöläisinä, ja Parén tavoin useimmat kirurgit eivät olleet saaneet lääketieteellistä koulutusta.
Paré oli aloittanut uransa parturina pariisilaisessa sairaalassa. Siellä varsinainen lääketiede oli koulutuksen saaneiden lääkäreiden alaa, mutta kun hoito vaati leikkausta, paikalle kutsuttiin parturi. Paré oli hankkinut kaiken kirurgisen osaamisensa työssään.
Ambroise Parén kirjoissa esitellään monenlaisia tapoja hoitaa haavoja.
Rauta tyrehdytti vuodon
Ennen Torinon taistelua Paré ei ollut koskaan amputoinut raajaa, mutta jo taistelun ensi päivinä hän joutui sahaamaan poikki lukuisia jalkoja ja käsiä. Ajan vallitsevan käytännön mukaan amputaatiota seurannut verenvuoto yritettiin tyrehdyttää polttamalla vuotokohtaa hehkuvalla raudalla.
Amputaatiopotilaat olivat yleensä jo kuolemaisillaan verenhukkaan, ja viimeistään haavan polttaminen vei heiltä hengen. Ampumahaavojen verenvuotoa puolestaan yritettiin tyrehdyttää kaatamalla haavaan kuumaa öljyä.
Paré järkyttyi näkemästään. Sotilaat vuosivat kuiviin hänen silmiensä alla, eikä hän voinut tehdä asialle mitään. Taistelujen laannuttua yöksi Paré vetäytyi telttaansa pohtimaan inhimillisempää tapaa hoitaa haavoja.
Hänen keksimänsä ratkaisu oli yksinkertainen: suuret suonet puristettiin kiinni pihdeillä. Vaikka hiussuonet vuosivatkin yhä, rajun vuodon tyrehdyttäminen antoi kirurgille kipeästi kaivattua lisäaikaa.
Myöhemmin Paré keksi, että vuodon saattoi tyrehdyttää myös sitomalla suonen umpeen silkkilangalla. Lanka jätettiin toimenpiteen jälkeen paikoilleen haavaan, kunnes haava parantui ja kuivunut suonenpätkä irtosi.
Käytännön ongelmat
Parén menetelmä oli kuitenkin hankala toteuttaa käytännössä. Esimerkiksi reisiamputaatiossa sidottavia suonia oli yli puolensataa, mutta kenttäolosuhteissa lääkäri ehti sitoa vain noin kymmenen, ennen kuin potilas yleensä vuosi kuiviin.
Lisäksi puristimen kiinnittäminen niljaiseen sykkivään verisuoneen oli hyvin vaikeaa. Rajun verenvuodon tyrehdyttäminen kenttäolosuhteissa helpottui vasta, kun ranskalainen Jean Louis Petit kehitti nykyaikaiset suonipihdit vuonna 1718.
Parén oivallukset tekivät hänestä silti kirurgian uranuurtajan ja kuninkaiden henkilääkärin.
Al-Qasim uskoi potilaiden paranevan nopeammin, jos he luottivat lääkäriinsä.
Simpson oli oma koehenkilönsä. Hän menetti tajuntansa heti hengitettyään kloroformia.
Kloroformi haihdutti tuskat
Edinburgh, 1847: Skotlantilainen synnytyslääkäri James Young Simpson oli 16-vuotiaana joutunut näkemään amputaation. Toimenpide oli suoritettu ilman nukutusta, ja se oli ollut hyvin tuskallinen potilaalle, joka oli myöhemmin kuollut verenhukkaan.
Simpson ei koskaan unohtanut karmivaa kokemusta. Työskennellessään myöhemmin Edinburghin yliopistosairaalassa hän pyrki keksimään keinon lievittää potilaiden tuskia.
1840-luvun puolivälissä synnyttäminen oli edelleen hengenvaarallista puuhaa. Synnyttäjien kipuja oli alettu lievittää eetterillä vuosikymmenen alussa, mutta eetteri on hyvin helposti syttyvää, ja koska sairaaloissa käytetiin kaasulamppuja, eetterihöyryt aiheuttivat räjähdysriskin.
Lisäksi väärä annostelu saattoi aiheuttaa potilaan äkillisen kuoleman, eikä eetterin vaikutuksista vauvaan ollut tietoa. Simpson halusi löytää eetterille paremman vaihtoehdon.
Ihmiskokeita itsellä
Ensi alkuun Simpson käytti koekaniinina itseään. Hän sekoitteli erilaisia kemikaaleja keskenään ja nuuhki tai joi aikaansaamiaan seoksia.
Eräänä päivänä vuonna 1847 hän löysi liverpoolilaisesta apteekista kirkasta nestettä sisältävän pullon, jonka etiketissä luki ”kloroformi”. Apteekkari kertoi, että aine oli kehitetty 16 vuotta aiemmin astmalääkkeeksi. Kotiin päästyään Simpson nuuhkaisi pullosta syvään ja sammui kuin saunalyhty.
Pari päivää myöhemmin hän pyysi illallisvieraitaan testaamaan ihmeainetta. Pian keskustelu muuttui kloroformin vaikutuksesta sekavaksi, ja monet vieraista valahtivat lattialle makaamaan.
Simpson uskoi löytäneensä aineen, joka mullistaisi kirurgian. Kloroformi oli eetteriä tehokkaampi nukutusaine, ja sen aiheuttama tiedottomuuden tila oli syvempi ja helpompi hallita. Kloroformia ”voidaan kaataa sieneen tai kankaanpalaan, jota pidetään potilaan suun ja nenän edessä.
Toivottu vaikutus saadaan aikaan hengittämällä ainetta syvään minuutin tai kahden ajan”, Simpson kirjoitti.
Kloroformin suuri suosio vauhditti nukutuslaitteiden kehitystä. Kuvassa nukutusmaski vuodelta 1862.
Menestystä ja takaiskuja
Simpson ahkeroi tehdäkseen kloroformia tunnetuksi, ja pian lääkärit eri puolilla Eurooppaa alkoivat kokeilla sitä potilailleen.
Tavallinen kansa suhtautui kloroformiin yhä epäillen, mutta epäilykset kaikkosivat, kun kuningatar Viktoria turvautui aineeseen prinssi Leopoldin synnytyksessä vuonna 1853.
Sitten alkoi kuulua uutisia kloroformin aiheuttamista kuolemista. Yllättävää kyllä, kuolleisuus oli suurinta nuorten ja hyväkuntoisten ihmisten keskuudessa. Simpson ei keksinyt syytä kuolemiin.
Sen sijaan hänen kollegansa John Snow havaitsi, että kloroformi vaikutti hengitykseen ja sydämeen ja että raja tiedottomuuden ja kuoleman välillä oli häilyvä.
Kolmasosa teelusikallinen kloroformia riitti nukuttamaan potilaan, mutta jo puolikas saattoi tappaa. Nuoret tarvitsivat suuremman annoksen ja olivat siksi suuremmassa vaarassa.
Takaiskuista huolimatta Simpson sai ansaitsemaansa tunnustusta keksinnöstään. Hänet lyötiin ritariksi, ja hänen hautajaisissaan vuonna 1870 yli 30 000 ihmistä seurasi hänen arkkunsa viimeistä matkaa pitkin Edinburghin katuja.
Hua Tuo tuli tunnetuksi nukuttavista rohdoistaan.
Joseph Listerin keksintö auttoi laskemaan amputaatiokuolleisuutta 50 prosentista 15 prosenttiin.
”Eiväthän pienet ilman eliöt pysty tappamaan ihmistä!”
Glasgow, 1865: Lääkärit tiesivät 1860-luvulla, että esimerkiksi sääriluun avomurtuma tulehtui lähes poikkeuksetta parissa päivässä. Tulehdusta seurasi kuolio, jolloin amputaatio oli käytännössä ainoa keino yrittää pelastaa potilaan henki.
Parhaat kirurgit pystyivät amputoimaan nukutuksessa olevan potilaan jalan alle puolessa minuutissa ja tyrehdyttämään verenvuodon, mutta siitä huolimatta potilas kuoli usein myöhemmin tulehdukseen. Glasgow’n yliopistosairaalan kirurgian professori Joseph Lister halusi selvittää, mikä oli syynä kohtalokkaisiin tulehduksiin.
Jotkut Glasgow'n sairaalan lääkäreistä uskoivat, että tulehdukset johtuivat tehtaiden saastuttamasta epäpuhtaasta ilmasta. Jotkut taas pitivät syynä sitä, että sairaala oli rakennettu koleraepidemian uhrien hautausmaan päälle. Listerillä oli oma teoriansa.
Hän oli poikasena leikellyt sammakoita ja tutkinut niiden tulehtuneita haavoja isänsä mikroskoopilla. Hän oli tuolloin nähnyt pienen pieniä eliöitä, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä ne olivat tai mistä ne olivat peräisin – kunnes hän sai kuulla Louis Pasteurista.
Ranskalainen Pasteur oli havainnut, että pullossa oleva steriili neste pysyi steriilinä, vaikka pullon suulla olisi ollut pelkkä vanutuppo. Vanu läpäisi ilmaa, mutta ei hiukkasia; näin Pasteur todisti, että steriiliä nestettä ei saastuttanut ilma sinänsä, vaan sen mukana kulkeutuneet mikro-organismit.
Fenoli tappoi bakteereja
Lister päätteli, että samaiset mikro-organismit olivat syynä potilaiden tulehduskuolemiin. Päätelmää tuki se, että kuolleisuus oli lisääntynyt sen jälkeen, kun kirurgit olivat alkaneet nukuttaa potilaitaan. Nukutuksen ansiosta kirurgeilla oli enemmän aikaa leikata, jolloin potilaat olivat kauemmin alttiina haitallisille mikro-organismeille.
Lister ryhtyi tarmokkaasti etsimään keinoa nitistää mikro-organismeja. Pasteur oli steriloinut liuoksensa keittämällä, mutta koska keittämistä ei voinut soveltaa ihmisiin, Listerin oli turvauduttava kemiaan.
Ratkaisu löytyi Carlislen kaupungista, jonka jätevedenpuhdistamossa käytettiin hajujen poistoon fenolia. Lister päätteli, että fenoli poisti hajuja tappamalla niitä aiheuttavia mikro-organismeja.
Lister ei haaskannut aikaa laboratoriokokeisiin vaan ryhtyi testaamaan teoriaansa käytännössä. Elokuussa 1865 hänelle tuotiin leikattavaksi 11-vuotias poika, joka oli jäänyt hevoskärryjen alle ja saanut sääreensä avomurtuman.
Hajuton haava
Lister asetti luun päät vastakkain, peitti haavan fenolilla kostutetulla sideharsolla ja kääri jalan tiiviisti, jotta fenoli ei pääsisi haihtumaan. Kun kääre neljän päivän kuluttua avattiin, Lister oli varautunut haavasta nousevaan mädän hajuun.
Haavassa ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään tulehduksesta. Kuuden viikon kuluttua poika lähti sairaalasta omin jaloin, ja Lister saattoi todeta keksineensä keinon torjua tulehduksia tehokkaasti.
”Tulos oli erittäin rohkaiseva”, Lister kirjoitti, kun hän vuotta myöhemmin julkaisi havaintonsa. Hän oli suorittanut vuoden aikana 11 leikkausta ja menettänyt vain yhden potilaan, jonka kuolinsyy ei liittynyt leikkaukseen.
Onnistumisista huolimatta Listerin menetelmä kohtasi vastustusta. Hän kehitti laitteen, joka hajotti fenolin sumuksi niin, että leikkaus suoritettiin ohuessa fenolipilvessä.
Monet kirurgit kieltäytyivät leikkaamasta fenolisumussa, ja esimerkiksi New Yorkin Bellevue Hospital -sairaalan kirurgi joutui leikkaamaan ulkosalla teltassa, koska sairaalan muu henkilökunta ei halunnut haista fenolilta.
Vanhemmat kollegat pitivät Listeriä valehtelijana. Eiväthän Listerin mielikuvituksen tuottamat pienet ilman eliöt mitenkään pystyneet tappamaan ihmisiä!
Vähitellen Listerin teoria saavutti yleisen hyväksynnän. Leikkaussalien puupöydät korvattiin metallisilla, ja kirurgit alkoivat käyttää puhtaita kaapuja ja kumikäsineitä. Näin oli otettu viimeinenkin askel kohti nykyaikaista, tieteellistä kirurgiaa.
Semmelweis määräsi lääkärit pesemään kätensä huolellisesti klooriliuoksessa.