Kohtaus näyteltiin noin 14 000 vuotta sitten Keski-Euroopassa, ja se tapahtui luultavasti suurin piirtein näin: Pieni ryhmä metsästäjiä laski varovasti hautaan naisen ruumiin.
Noin 25-vuotiaana kuollut vainaja aseteltiin noin 40-vuotiaana kuolleen miehen ruumiin viereen. Miehen voimakkaat jalat ja lihaksikas yläruumis kertoivat viimeisen jääkauden loppupuolen ankarista elinoloista, joissa vain vahvimmat selvisivät.
Manner-Euroopan pohjoisosat olivat tuolloin tundraa, jota oli aiemmin peittänyt paksu jäätikkö. Lämpötilan kohoamisen ansiosta sinne tänne oli alkanut ilmaantua pensaikoita ja metsiköitä. Maanviljelyä ei vielä tunnettu, ja hautaan lasketut vainajat kuuluivat metsästäjä-keräilijöihin.
Lopuksi vainajat peitettiin maalla ja haudan päälle asetettiin kivi.
Kun arkeologit vuonna 1914 kaivoivat haudan esiin Saksasta Bonnin läheltä Oberkasselin kylän kivilouhoksesta, vainajien viereltä löytyi myös hautalahjoja, muun muassa hirvieläimen sarvesta tehty hirvihahmo ja karhun siitinluu. Yllättävintä oli se, että vainajien vierellä lepäsivät myös koiranpennun jäännökset.
Hauta oli ja on yhä vanhin tunnettu ihmisen ja koiran yhteishauta.
Oberkasseliin haudattiin 14 000 vuotta sitten kaksi ihmistä ja yksi koira.
Aina yhteishautauksen löytymisestä asti tutkijat ovat yrittäneet löytää selitystä historian epätodennäköisimmälle parille: ihmiselle ja koiralle.
Tähän asti on ajateltu, että jääkauden ihminen otti sudenpentuja lemmikiksi ja eläimet kesyyntyivät useiden sukupolvien aikana.
Uusi tutkimus viittaa siihen suuntaan, että pitkä yhteiselo saikin alkunsa järkiliittona kahden täysin erilaisen lajin välillä, koska ne tarvitsivat toisiaan.
Koira rinnallaan ihminen kykeni voittamaan kaikki vihollisensa. Ja kumppanuus alkoi Euroopassa.
Oberkasselin hauta on varhaisin todiste esivanhempiemme kumppanuudesta koiran kanssa.
Jääerämaa vaati yhteistyötä
Nykyihminen eli Homo sapiens lähti arvioiden mukaan liikkeelle Afrikasta noin 60 000–90 000 vuotta sitten. Varhaisimmat tunnetut merkit nykyihmisistä Länsi-Euroopassa ovat 54 000 vuoden takaa.
Lähi-idässä ja Manner-Euroopassa tulokkaat törmäsivät Eurooppaan jo satojatuhansia vuosia aiemmin saapuneeseen toiseen ihmislajiin: neandertalinihmiseen.
Nykyihmistä lyhyemmillä ja vankkatekoisemmilla neandertalilaisilla oli ollut ainakin 350 000 vuotta aikaa sopeutua hyytävään ilmastoon. Karut olot olivat tehneet heistä vahvoja, kestäviä ja kekseliäitä. He esimerkiksi valmistivat lämpimänä pysyäkseen vaatteita kaatamiensa alkuhärkien ja villasarvikuonon vuodista.
Euroopan väkivahvan muinaisihmisen ja maanosan isojen petojen kohtaaminen oli tärkeää nykyihmisen ja koiran tulevalle yhteistyölle, uskoo yhdysvaltalainen antropologian prosessori Pat Shipman.
”Nykyihmisen yhteentörmäys neandertalilaisten ja Euroopan jääkauden faunan kanssa on ensimmäinen säie tarinassa”, Shipman toteaa Our Oldest Companions -teoksessaan.
Välttyäkseen kuolemalta nälkään ja kylmyyteen tulokkaiden oli sopeuduttava nopeasti. Metsästäminen tundralla oli vaarallista puuhaa, koska jääkauden eläimet olivat paljon isompia kuin Afrikasta tutut lajit.
Euroopan mammutti kasvoi lähes viisimetriseksi, alkuhärkä kaksimetriseksi, ja puuman säkäkorkeus oli lähes 1,5 metriä.
Taistelu eloonjäämisestä karussa ympäristössä sai ihmisen solmimaan liiton toisen pelätyn pedon, harmaasuden, kanssa.
Koirasta tuli elävä ase
Siitä, milloin koiran ja ihmisen yhteistyö alkoi, on kiistelty paljon. Pat Shipmanilla on kuitenkin siitä näkemys, koska nykyihmisen saavuttua Eurooppaan merkit neandertalilaisista alkavat vähentyä, kunnes ne loppuvat tyystin noin 28 000 vuotta sitten.
Hallittuaan Eurooppaa yli 350 000 vuotta sitkeä muinaisihminen kuoli lopulta sukupuuttoon – Homo sapiensin ja sen uuden kumppanin kukistamana.
”Luulen, että avain menestykseemme valloittajana perustuu kumppanuuteemme heiluvahäntäisen aseen eli kesyn koiran kanssa”, Shipman toteaa.
”Kuka haluaisi niin vaarallisen ja pelottavan pedon liittolaiseksi ja kumppaniksi?” Professori Pat Shipman
Leikkisä nykylemmikki ei muistuta vähääkään jääkauden sutta, josta esihistorialliset koirat ja myöhemmät kesykoirat polveutuvat. Vuonna 2018 Siperiasta löydettiin 40 000 vuotta vanha suden pää, jossa oli tallella aivot ja turkki. Pää oli kaulasta kuonon päähän 40-senttinen, mistä päätellen tuon ajan sudet olivat puolitoista kertaa niin suuria kuin nykyiset.
”Kuka haluaisi niin vaarallisen ja pelottavan pedon liittolaiseksi ja kumppaniksi?” Shipman kysyy retorisesti.
Hänen mukaansa ravinnosta oli kova kilpailu, mikä pakotti lajit lähentymään. Hänen teoriansa mukaan susi oppi oleskelemaan ihmisen asuinpaikkojen läheisyydessä ruuantähteiden toivossa.
Toisin kuin useimmat muut pedot, susi elää ja metsästää laumoissa kuten ihminenkin tuolloin. Laumasta karkotetuilla susilla ei ollut juurikaan toivoa selvitä hengissä yksin. Jos ne uskaltautuivat lähelle muiden susien reviiriä, ne ajettiin pois tai tapettiin.
Shipmanin mukaan ihminen löysi kumppanin juuri erakkosusista. Ajan mittaan lajien välille kehittyi tiivis yhteistyö.
Vuonna 2018 Siperian ikiroudasta löytyi 40 000 vuotta vanha suden pää.
Varhainen koira ei ollut puhdas susi eikä kesykoira vaan jotain siltä väliltä. Sillä oli herkkä hajuaisti, ja se oli sekä nopea että kestävä. Se pystyi jäljittämään ja juoksemaan minkä tahansa saaliin kiinni.
Isollekin susilaumalle mammutin tai neljä metriä leveillä sarvilla varustetun jättiläishirven kaltainen saalis saattoi olla hengenvaarallinen. Esihistoriallinen koira tarvitsi siksi ihmistä, joka pystyi kaatamaan saaliin etäältä keihäillä ja nuolilla.
Yhteistyö oli käytännöllistä ja tehokasta. Pat Shipman uskoo, että kumppanuuden ansiosta Homo sapiens onnistui kukistamaan kilpailijansa.
Raivokkaasta pedosta kumppaniksi
Uudet dna-analyysit antavat yllättäviä vastauksia koiran ja suden biologisesta sukulaisuudesta ja siitä, miten harmaasusi muuttui raivokkaasta pedosta uskolliseksi kumppaniksi.
Vuonna 2015 Tukholman luonnontieteellisen museon paleontologit tutkivat Siperiasta löydettyjä noin 35 000 vuotta vanhoja suden luita. Jääkauden suden dna:sta ja geenien mutaatiovauhdista he pystyivät laskemaan, että suden ja koiran kehityslinjat erkanivat toisistaan noin 27 000–40 000 vuotta sitten – vähintään 10 000 vuotta aikaisemmin kuin siihen asti oli oletettu.
Varhainen koira oli sekoitus sutta ja koiraa, ja se muistutti todennäköisesti paljon nykysutta.
Koiran superaistit tekivät ihmisestä voittamattoman
Varhaisen koiran ja ihmisen yhteistyöllä oli valtavia etuja. Ihmisen ei tarvinnut kehittää omia aistejaan, kun se oppi hyödyntämään koiran ylivoimaisia metsästäjäntaitoja.
Nenä jäljitti saaliin
Koiran hajuaisti on 100–10 000 kertaa niin herkkä kuin ihmisen. Jos saalis pääsi pakoon, metsästäjät pystyivät jäljittämään sen koiran avulla. Ei haitannut, vaikka saalis olisi ollut ihmistä nopeampi.
Korva kuin tutka
Koira rekisteröi jopa 80 000 hertsin ääniä eli neljä kertaa niin korkeita kuin ihminen. Eläin voi paikantaa tarkkaan, mistä ääni tulee. Jäljittäessään se kuulee saaliseläimen pienimmätkin liikahdukset. Lisäksi se voi havaita vihollisen kaukaa.
Saalis kiinni juoksemalla
Ihminen jaksaa juosta pitkään, koska liikalämpö haihtuu hikoilemalla, mutta pitkillä matkoilla nopeus on vain noin 10 km/h. Saksanpaimenkoira voi pinkaista 48 km/h. Yhdessä ne väsyttävät kaikki saaliit.
Hampaat suojaavat laumaa
Susilla on arvojärjestys, ja ne metsästävät yhdessä ja puolustavat toisiaan kilpailijoita vastaan. Varhaisella koiralla oli samat vaistot, joten se oli pelottava vastus, joka oli valmis uhrautumaan isäntänsä puolesta.
Tulos on samansuuntainen susien luita koskevien belgialaisten tutkimusten kanssa. Luut oli löydetty läheltä muun muassa Itä-Euroopassa vaikuttaneen Gravetten kulttuurin aikaista asuinpaikkaa. Osa luista osoittautui olevan suden sijaan peräisin varhaiselta koiralta, ja ne olivat noin 36 000 vuotta vanhoja.
Samasta paikasta on löydetty suuria määriä muun muassa mammutin luita. Pat Shipmanin teorian mukaan Gravetten kulttuurin metsästäjät kaatoivat mammutit yhdessä varhaisten koirien kanssa.
Vuosituhansien aikana susimaisista koirista kehittyi kesykoiria ja suhde ihmiseen läheni. Kun on vertailtu jääkauden suden ja koiran kalloja toisiinsa, on havaittu, että koiralla kuono ja leuat olivat lyhyemmät ja hampaita oli vähemmän. Yhteiselo ihmisen kanssa ei edellyttänyt koiralta yhtä vahvoja leukoja, koska saalista ei tarvinnut tappaa itse.
Koira on eurooppalaista perua
Tähän asti useimmat tutkijat ovat olleet sitä mieltä, että kesykoira kehittyi joko Afrikassa tai Aasiassa, mutta Pat Shipman arvelee, että juuri jääkauden eurooppalaiset olivat ensimmäisiä, jotka ottivat koiran metsästyskumppanikseen.
Shipman huomauttaa, että Afrikan alkukansat söivät lähinnä kalaa, marjoja ja juuria, eivätkä ne tarvinneet nopsajalkaista metsästyskumppania. Tutkijat eivät myöskään ole löytäneet Afrikasta varhaisen koiran ja ihmisen yhteishautauksia.
”Selkeä hauta-asetelma on vankka todiste siitä, että eläin oli kesy”, Shipman toteaa viitaten 14 000 vuotta vanhaan yhteishautaan Saksan Oberkasselissa, missä naisen ja miehen vieressä lepäsi koira.
”Koiran kehittymispaikan määrittäminen on osoittautunut melko vaikeaksi.” Bioarkeologi Greger Larson, Oxfordin yliopisto
Kaikki eivät ole samaa mieltä. ”Käyttäytymistä on hankalaa johtaa arkeologisista tai geneettisistä löydöistä”, kritisoi Oxfordin yliopiston bioarkeologi Greger Larson:
”Susia on elänyt kaikkialla Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa kymmeniätuhansia vuosia, joten koiran kehittymispaikan määrittäminen on osoittautunut melko vaikeaksi.”
Shipmanin mukaan jääkauden aikaisia yhteishautoja on löydetty Euroopan ulkopuolelta vähän. Toiseksi vanhin koiran ja ihmisen hautaus on Israelissa lähellä 12 000-vuotiasta asuinpaikkaa.
Hauta on siis noin 2 000 vuotta nuorempi kun Oberkasselin hauta.
Australialaiset metsästivät yksin
Kun yhteistyö jääkauden koiran kanssa osoittautui niin menestyksekkääksi, tutkijat ihmettelevät, miksi sama ei tapahtunut muualla maailmassa. Pat Shipmanin mukaan tälle on selitys. Euroopassa ja Siperiassa liitto oli välttämätön kylmän ilmaston sekä muiden ihmislajien ja tuon ajan eläimistön, megafaunan, vuoksi.
Afrikasta itään vaeltaneet eivät kohdanneet samoja haasteita. Kaakkois-Aasian ilmasto oli lämmin ja kilpailua vähän. Kun vaeltajat saavuttivat Australian ja Tasmanian 70 000–55 000 vuotta sitten, heillä ei ollut mukanaan koiria.
Australiasta ja Tasmaniasta ei tunneta lajien yhteishautoja eikä koiran luita näin varhaiselta ajalta. Tulokkaat metsästivät saaliinsa keihäillä ja verkoilla. Ainoat isot pedot ja kilpailijat olivat pussihukka ja pussileijona.
Noin 5 000 vuotta sitten Australian luonto koki pysyvän mullistuksen, kun rannikolle saapui polynesialaisia kalastajia. Heillä oli mukanaan villikoiria eli dingoja. Kalastajien noustua maihin osa dingoista ilmeisesti pääsi karkuun.
Vaikka dingo kesyyntyy helposti, Australian alkuperäisasukkaat eivät ryhtyneet kesytykseen.
Muutamassa tuhannessa vuodessa dingo lisääntyi ja hävitti muun muassa pussihukan, mutta aboriginaalit eivät jostain syystä ryhtyneet kesyttämään dingoa, vaikka sitä arvostettiin suuresti. Shipmanin mukaan tämä johtui siitä, että aboriginaalit eivät tarvinneet metsästyskumppania.
Dingon tiedetään kuuluvan koirien sukuun. Dna-analyysit paljastavat, että dingolla on yhteiset juuret Aasiassa noin 5 000–10 000 kehittyneen kesykoiran kanssa.
Vuonna 2020 eri puolilta maailmaa kerätyistä, jopa 11 000 vuotta vanhoista koiran luista saaduista dna-näytteistä selvisi, että kesykoiralla on serkkuja ympäri maailmaa. Koira on siis seurannut ihmistä Euroopasta Siperiaan ja Pohjois-Amerikkaan.
Koira seurasi ihmistä ympäri maailman
Uudet luulöydöt ja dna-analyysit laajentavat jatkuvasti tutkijoiden tietämystä. Arkeologisten kaivausten ansiosta on pystytty kartoittamaan myös ihmisen ja koiran yhteiselon vaiheita.
Yhteistyö alkaa
Noin 50 000 vuotta sitten ihminen ja susi lyöttäytyivät yhteen käytännön syistä Euroopassa. Tuhansien vuosien aikana kehittyi kesykoira, joka seurasi ihmistä maanosan eri kolkkiin.
Vaellus kohti itää
Kun nykyihminen vaelsi kohti koillista, koira seurasi sitä. Esimerkiksi Siperian Altaivuorilta luolasta on löydetty 33 000 vuotta vanhoja koiran luita.
Uuden mantereen valloitus
Varhaiset nykyihmiset koirineen saavuttivat Pohjois-Amerikan noin 15 000 vuotta sitten Siperian kautta. Maanosia yhdisti tuohon aikaan maakannas.
Koira kelpasi ruoaksi
Noin 9 000 vuotta sitten koirasta tuli Aasiassa monikäyttöinen kotieläin. Muun muassa kiinalaisille koira oli metsästyskumppani, vartija ja ravinnon lähde.
Noin 5 500 vuotta sitten ensimmäisissä korkeakulttuureissa lajienvälinen kumppanuus tiivistyi ja koirasta alettiin jalostaa vaikkapa syli- tai paimenkoiriksi sopivia rotuja.
14 000 vuotta vanhan Oberkasselin haudan luiden tarkastelu osoittaa, että ihmiselle ja koiralle kehittyi jo jääkaudella läheinen suhde. Vain 28 viikkoa vanha pentu oli eläessään sairastanut vaarallisen virustaudin. Se oli ilmeisesti selvinnyt taudista vain, koska ihminen oli pitänyt siitä huolta.
Havainto osoittaa, että Oberkasselin koira ei ollut ollut vain hyödyllinen väline.
Käytännön sanelemasta järkiliitosta varhaisen koiran ja ihmisen välillä kehittyi maailman vanhin lajienvälinen ystävyys.
Koira ja ihmisen kumppanuus on ikivanha. Assyrialainen kivireliefi metsästyskoirineen on noin vuodelta 645 eaa.