Käkikellosta atomikelloon
Tutustu ajan mittaamisen teemasivustoon. Mukana niin 1700-luvun käkikellot kuin nykyiset atomikellotkin.
Greenwichin observatorion ”aikamerkki” teki kaupungista kuuluisan, ja nollameridiaani sovittiin kulkevaksi sen läpi.
1730: Outo idea menestyi
Kelloseppä Franz Anton Ketterer (1676–1750) eteläsaksalaisesta Schönwaldin kylästä sai vuoden 1730 tienoilla oudon idean: hänen kellossaan kukkuva mekaaninen käki ilmoitti tasalyönnit. Käkikellosta tuli nopeasti valtava menestys, ja se kukkui Schwarzwaldin kellosepät maailmankartalle.
1833: Kuula putosi täsmällisesti
Englanti hallitsi maailman meriä, mutta tarkka navigointi vaati tarkkaa tietoa kellonajasta. Siihen keksittiin omaperäinen ratkaisu.
Merenkulussa käytetyt kronometrit olivat 1800-luvulle tultaessa jo niin tarkkoja, että merenkulkijat kaipasivat myös tarkkaa aikasignaalia satamasta lähtiessään. Lontoon itäpuolella sijaitsevan Greenwichin kuninkaallisen laboratorion tähtitieteilijä John Pond keksi ratkaisun vuonna 1833. Hän asetti observatorion huipulle 4,5 metrin korkuisen tangon, jota pitkin nahalla päällystetty puukuula saattoi liukua ylös ja alas. Joka päivä kello 12.58 kuula nostettiin ylös, ja tasan kello 13.00 se pudotettiin. Se kertoi merenkulkijoille tarkan ajan. Tätä aikaa alettiin kutsua nimellä Greenwich Mean Time, GMT.
Aluksi GMT:tä pidettiin hyödyllisenä vain merenkulkijoille laivan tarkan sijainnin määrittämiseksi: se ilmoitettiin pituusasteina ennen GMT:tä tai sen jälkeen. Lopulta päätettiin, että maapallon nollapituuspiiri kulkisi kaupungin läpi ja nimettäisiin Greenwichin meridiaaniksi. Kaupungille päätös oli merkittävä: se määritti nyt kaikki aikavyöhykkeet.
Muuallakin alettiin antaa aikamerkkejä pudotettavan kuulan avulla, ja lennättimen keksimisen jälkeen kaikki aikamerkit voitiin synkronoida Greenwichin mukaan. Ensimmäinen ”aikakuula”, joka ei ollut tarkoitettu merenkulkijoille, pystytettiin Lontoon The Strand -kadulle, jossa asui paljon kelloseppiä.
1800-luku: Sveitsi oli halpojen kopioiden maa
1800-luvun lopulle asti parhaat ja kalleimmat taskukellot valmistettiin käsityönä Lontoossa ja Coventryssä. Briteillä oli kuitenkin kovia kilpailijoita, muun muassa Sveitsissä. Siellä tuotettiin pääasiassa halpoja kopioita, joiden myyntimenetelmätkään eivät aina kestäneet päivänvaloa. Esimerkiksi vuonna 1860 sveitsiläiset veivät maasta laillisesti 350 000 kelloa ja laittomasti 150 000 kelloa. Salakuljetetut kellot vastasivat yksinään koko brittien tuotantoa. Brittiläinen kelloseppäkilta syytti sveitsiläisiä epärehellisestä kilpailusta, näillä kun muun muassa naiset osallistuivat kellotuotantoon. Osa oli sitä mieltä, että kyllä britti aina paremmat kellot tekee kuin ”nuo vuorikiipeilijät”.
Oletus osoittautui vääräksi. Sveitsiläiset tekivät kunnon kelloja ja keksivät muun muassa kellon, jossa oli sisäinen iskunvaimennus, sekä kellon, joka piti vetää vain kerran viikossa. Brittien tuotanto kuihtui, ja vuonna 1936 Sveitsistä oli tullut suurin kellontuottaja ja hyvän laadun synonyymi.
1880: Kello dollarilla
1800-luvun lopulla amerikkalaiset kellonvalmistajat ajautuivat hintasotaan, ja taskukelloja yksinkertaistettiin. Vuonna 1880 Waterbury Clock Company toi markkinoille mallin, jossa oli vain 56 osaa ja joka maksoi 3,50 dollaria. Kellon vetäminen tosin vaati 150 nupinpyöritystä. Pari vuotta myöhemmin Ingersoll toi markkinoille 1,50 dollarin kellon, ja valtava suosio postimyynnissä sai kellon hinnan laskemaan vuonna 1896 tasan dollariin.
1916: Rannekelloa pidettiin naisellisena
Siitä lähtien, kun Huygens keksi taskukellon 1600-luvulla, taskukello liivintaskussa oli pitkään modernin miehen vakiovaruste. 1700-luvun lopulla sveitsiläinen Jaquet-Droz et Leschot -niminen yritys alkoi valmistaa kokeiluluontoisesti kelloa, jota pidettiin hihnassa ranteessa. Napoleon Bonaparten vaimo keisarinna Josephine otti uuden muotivekottimen omakseen, minkä ansiosta rannekello levisi ylhäisönaisten keskuuteen.
Rannekello oli naisellinen koriste pitkälle 1800-luvulle, kunnes saksalaiset laivastoupseerit ottivat sen käyttöön 1880-luvulla. Vasta kun Saksan tykistöupseerit ensimmäisessä maailmansodassa 1914–1918 valittivat taskukellon hankaluutta taistelun melskeissä, koko Saksan upseeristo alkoi käyttää kätevää rannekelloa.
Historioitsijoiden mukaan rannekello lisäsi sotilaiden taistelutehokkuutta merkittävästi, vaikka Saksa lopulta hävisikin sodan. Lopputuloksena armeijan päätös muutti muotia niin, että rannekelloa ei enää pidetty naisellisena hömpötyksenä vaan muotitietoiset miehetkin alkoivat pitää kelloa ranteessaan.
Taskun syvyyksiin kätkeytyvä taskukello osoittautui liian hankalaksi ensimmäisen maailmansodan taistelutilanteissa.
1920: Nobelin palkinto
Metallin taipumus laajeta lämmetessään asetti kellonvalmistajille haasteen, sillä lämpötila vaikutti kellon tarkkuuteen. Sveitsiläinen Charles Edouard Guillaume ratkaisi ongelman vuonna 1895 kehittämällä metalliseoksen, jossa teräkseen oli sekoitettu 35,6 prosenttia nikkeliä ja joka ei reagoinut lämpötilan vaihteluun. Guillaume kehitti myös taskukellon kierrejousessa käytettävän metalliseoksen, joka säilyttää joustavuutensa eri lämpötiloissa. Vuonna 1920 Guillaume sai metalliseostensa ansiosta Nobelin fysiikanpalkinnon.
1929: Kvartsikide paransi kellojen tarkkuutta
Vuonna 1929 kanadalainen W. A. Marrison pani kelloon pienen kvartsikiteen. Hän oli havainnut sähkön johtamista koskevissa kokeissaan, että kristallikide värähtelee taajasti, kun siihen liitetään sähköjännite. Kvartsikiteellä voitiin korvata kellon heiluri tai kierrejousi, ja koska se värähteli noin 2 000 kertaa nopeammin kuin heiluri, kellosta tuli entistä huomattavasti tarkempi. Kvartsikellon virhe on vain sekunti 30 vuodessa.
1955: Kellojen kello
Kaikkien aikojen aikarauta, atomikello, valmistui vuonna 1955, eli kolme neljännesvuosisataa sen jälkeen, kun brittiläinen matemaatikko lordi Kelvin oli ehdottanut atomien muuttumatonta värähtelytaajuutta ajanmittauksen perustaksi.
Ensimmäisessä atomikellossa käytettiin ajanmittaukseen cesiumatomia: sekunnin pituuden määritelmä perustuu cesiumin värähtelytaajuuteen 192 631 770 kertaa sekunnissa. Atomikello jätättää enintään sekunnin 3 000 vuodessa.
Yhdysvaltalainen Nobel-palkittu Charles Townes esittelee atomikelloa.
Kesäaika pidensi golfinpeluuaikaa
Ajatus säätää kelloa valoisan ajan hyödyntämiseksi levisi himogolfaajien parissa.
Uusiseelantilainen George Hudson ehdotti jo vuonna 1895 kellon siirtämistä kahdella tunnilla kesäajaksi. Hyönteisiä harrastavaa Hudsonia harmitti, että työpäivän jälkeen jäi liian vähän valoisaa aikaa hyönteisten tutkimiseen.
Britti William Willett hautoi vuonna 1905 samanlaisia ajatuksia, hän kun olisi mieluusti pelannut golfia iltapäivällä hieman pidempään.
Vuonna 1916 Saksassa otettiin käyttöön kesäaika hiilen säästämiseksi sodan aikana. Britanniassa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa seurattiin pian perässä. Sodan jälkeen kesäaika lakkautettiin Yhdysvalloissa, vaikka presidentti Wilson puhui sen puolesta. Hän määräsi kuitenkin työntekijänsä tulemaan kesällä töihin tuntia aiemmin ja sai näin aikaa omalle golfinpeluulleen.