Nuolen lävistämä haikara

Haavoittunut haikara oli avain muuttolintujen mysteeriin

Euroopassa pohdittiin vuosituhansia, minne linnut hävisivät talvisin. Vaipuivatko ne horrokseen, lensivätkö ne Kuuhun vai muuttivatko ne muotoaan? Vastauksen toi haikara vuonna 1822.

Euroopassa pohdittiin vuosituhansia, minne linnut hävisivät talvisin. Vaipuivatko ne horrokseen, lensivätkö ne Kuuhun vai muuttivatko ne muotoaan? Vastauksen toi haikara vuonna 1822.

Zoologische Sammlung der Universität Rostock & Shutterstock

Kun saksalainen valtakunnankreivi Christian Ludwig von Bothmer ampui 21. toukokuuta 1822 kattohaikaran lähellä Klützin kylää Mecklenburgissa, hän havaitsi hämmästyksekseen, että toinenkin metsästäjä oli yrittänyt saada linnun saaliikseen – linnun kaulan lävisti 80 senttiä pitkä rautakärkinen nuoli. Nuoli oli mennyt sisään kaulan alapuolelta ja tullut ulos lähellä linnun päätä.

Von Bothmer ihmetteli tovin kummaa saalistaan ja vei linnun sitten konservaattorille täytettäväksi. Kreivi ei vielä aavistanutkaan, että keväinen päivä oli sattumalta tuonut ratkaisun yhteen tieteen tuon ajan suurista arvoituksista.

”Minne muualle ne menisivät, jolleivät Kuuhun?” Brittiläinen opettaja ja tutkija Charles Morton (1627-1698)

Ihmisille oli nimittäin suuri mysteeri, missä haikarat ja muut linnut talvehtivat, kun ne syksyllä katosivat pohjoiselta pallonpuoliskolta.

Vuosituhansia pohditun arvoituksen vastaus putosi kirjaimellisesti taivaalta haavoittuneen haikaran myötä. Nykyään tiedetään, että lukuisat lintulajit lentävät syksyisin talvehtimaan lämpimille seuduille ja palaavat jälleen seuraavana keväänä. Aina 1800-luvun alkuun asti totuus lintujen talvehtimisesta oli kuitenkin hämärän peitossa.

Pääskyt lentävät unessa Kuuhun

Filosofit ja luonnontieteilijät olivat kautta aikojan yrittäneet selittää, minne muuttolinnut katosivat syksyisin palatakseen takaisin kevään koittaessa. Asiasta oli esitetty lukuisia teorioita – ja osa niistä on nykysilmin katsottuna lievästi sanoen erikoisia. Esimerkiksi vuonna 1684 englantilainen opettaja Charles Morton väitti, että pääskyset lentävät Kuuhun talvehtimaan.

”Minne muualle ne menisivät, jolleivät Kuuhun ?” Morton pohdiskeli.

Morton oli jopa nähnyt paljon vaivaa laskeakseen, miten pitkään linnuilta kestäisi lentää satojen kilometrien pituinen matka Maasta sen lähimpään taivaankappaleeseen, ja hän tuli siihen tulokseen, että keskimäärin kahdensadan kilometrin tuntinopeudella lento kestäisi 60 päivää suuntaansa.

Aristoteles oli vakaasti sitä mieltä, että jotkin linnut muuttuivat syksyisin muiksi lajeiksi. Jotkut uskoivat, että linnut viettivät talven horrostaen veden alla tai taistelivat pygmejä vastaan.

Aristoteleen patsas
© Ludovisi Collection/Jastrow & Shutterstock

ARISTOTELES – linnut muuttavat muotoaan

Antiikin Kreikan tieteilijän Aristoteleen mukaan leppälintu muuttui talvisin punarinnaksi. Harmaanruskea lehtokerttu taas muuttui hänen mukaansa talvikauden ajaksi harmaahöyheniseksi mustapääkertuksi.

Ludovisi Collection/Jastrow & Shutterstock

Lintu ja ihminen taistelevat
© Marie-Lan Nguyen & Shutterstock

HOMEROS – linnut taistelevat pygmejä vastaan

Runoilija Homeros esitti antiikin aikaan teorian, että kurjet muuttivat syksyisin Afrikkaan. Siellä ne joutuivat taistelemaan alkuasukasheimo pygmejä vastaan voidakseen vallata näiden pellot ja ryöstää sadon.

Marie-Lan Nguyen & Shutterstock

Pohjolan kartta, 1500-luku
© World History Archive/Imageselect & Shutterstock

OLAUS MAGNUS – linnut talvehtivat järvissä

Ruotsalainen arkkipiispa Olaus Magnus kuvaili 1500-luvulla suuressa Pohjolan historiasta kertovassa teoksessaan, kuinka pääskyset vaipuivat horrokseen veden alle ja lepäsivät pohjamudassa kevään ja lämpimän tuloon asti.

World History Archive/Imageselect & Shutterstock

Pääskysiä ja kuu
© Shutterstock

MORTON – linnut lentävät Kuuhun

Englantilainen oppinut Charles Morton esitti 1600-luvulla, että pääskyset viettivät talven Kuussa. Hän laski, että niiltä kuluisi matkaan sinne noin 60 vuorokautta lentovauhdin ollessa keskimäärin 200 km/h.

Shutterstock

Linnut pystyivät Mortonin mukaan saavuttamaan niin suuren nopeuden, sillä ne lensivät pitkän matkan ohuessa ilmassa, jossa ilmanvastus oli pieni. Pääosan matkasta linnut nukkuivat, ja ne heräsivät vasta aavistaessaan Kuun kylmyyden.

Pääskysten hakeutuminen Kuuhun oli tavallaan linjassa Mortonin aikana melko yleisen käsityksen kanssa, jonka mukaan kaikki aurinkokunnan planeetat ja muut taivaankappaleet – myös Aurinko – olivat asuttuja ja niissä oli vuolaita jokia ja laajoja metsiä. Tämän teorian mukaan kaikkiviisas Jumala tuskin olisi vaivautunut luomaan taivaankappaleita vain jättääkseen ne tyhjiksi ja autioiksi.

Linnut pudottivat höyhenensä

Maineikkaalla kreikkalaisella filosofilla ja tieteilijällä Aristoteleella oli jo 300-luvulla eaa. omat käsityksensä lintujen talvehtimisesta. Hän kuvaili noin 140 lintulajia kymmenosaisessa teoksessaan Historia animalium (Eläinoppi), joka oli keskiajalle asti yksi merkittävimmistä eläintiedettä käsittelevistä teoksista.

Haikaran Aristoteles totesi vaipuvan talvisin horrokseen. Pääskysistä kreikkalaisfilosofi oli kehittänyt hieman mutkikkaamman teorian: hänen mukaansa ne pudottivat syksyllä höyhenpeitteensä ja talvehtivat sitten esimerkiksi seinien tai puiden koloissa tai veden alla.

Kuollut haikara

Nykyään salametsästäjät ampuvat tuhansia suojeltuja haikaroita niiden muuttomatkalla Afrikasta Eurooppaan.

© Birdlife.org

Aristoteles oli tarkkaillut myös leppälintuja ja punarintoja ja päätellyt, että leppälintu vaihtoi talven tullen höyhenpukunsa ja muuttui kokonaan toiseksi lajiksi, nimittäin punarinnaksi. Samaan tapaan lehtokerttu muuttui hänen mukaansa mustapääkertuksi – eli toiseksi laululintuihin kuuluvaksi lajiksi, joka pystyi paremmin kestämään talven kylmyyttä.

Nykyään tiedetään, että leppälintu on pitkän matkan muuttolintu, joka talvehtii Niilin seuduilla Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Punarinta sen sijaan viettää kylmät talvikuukaudet Länsi- ja Etelä-Euroopassa, mikä saattoi johtaa Aristoteleen harhaan.

Hanhet kasvavat puissa

Käsitys lintujen kyvystä muuttaa olomuotoaan oli voimissaan useita vuosisatoja. Italialainen luonnontieteilijä Ulisse Aldrovandi kertoo teoksessaan Ornithologiae (1603) ”hanhipuusta”, jonka hedelmät ovat hanhenkauloja – pieniä äyriäisiä, jotka kiinnittyvät tiiviinä rykelminä esimerkiksi ajopuihin ja laivojen pohjiin.

Aldrovandin mukaan hanhenkaulat olivat valkoposki- ja sepelhanhien poikasia, joista tuli kesän ja syksyn kuluessa aikuisia hanhia. Valkoposki- ja sepelhanhet ovat muuttolintuja, jotka pesivät tuohon aikaan tuntemattomilla arktisilla alueilla, ja sen vuoksi niiden munia tai poikasia ei koskaan nähty.

Jos hanhenkaula oli hedelmä, loogisesti myös hanhi oli silloin hedelmä. Katolisille sillä oli tuohon aikaan suuri merkitys, sillä paaston aikaan he eivät saaneet syödä lihaa, mutta hanhea sai siis popsia surutta.

Haikarapari rakentaa pesää katolle

Kansanuskomuksen mukaan haikaran pesä talon katolla ehkäisee salamaniskuja.

© Shutterstock

Haikarat tuovat vauvat

Eurooppalaisten kansanuskomusten mukaan haikarat tuovat hyvää onnea ja vauvoja. Joissakin maissa lapsille kerrottiin haikaratarinaa aina 1900-luvulle asti.

Esimerkiksi 1400-luvulla Ranskassa kerrottiin, että haikara toi vauvan ja pudotti sen kotiin savupiipun kautta kuin joulupukki konsanaan lahjat myöhemmin.

Tanskassa Kööpenhamina oli vuonna 1907 ensimmäinen kunta, joka kielsi väittämästä koulukirjoissa lapsille, että haikara tuo vauvat, ja vaati opettajia kertomaan oppilaille totuuden siitä, miten lapset saivat alkunsa ja syntyivät.

Vaatimus oli monelle kova paikka, sillä haikaratarinalla oli vuosisatoja peitelty hedelmöitymisen tosiasioita ja säästetty häveliäät vanhemmat paljastamasta totuutta lasten alulle saattamisesta viattomalle jälkikasvulleen.

Uskomus haikarasta vastasyntyneen tuojana juontuu mahdollisesti Edda-runosta ”Näkijättären ennustus” myöhäiseltä viikinkiajalta. Sen mukaan mies syntyi saarnesta ja nainen lepästä, ja sielun toi puolestaan haikara.

Haikara on kuvattu niin uskonnoissa, kansanuskomuksissa kuin seikkailutaruissakin usein onnea tuovana lintuna, ja se on yhdistetty muun muassa kevään tuloon ja pitkään ikään.

Pääskyt lepäävät järvessä

Erityisesti Aristoteleen teoria vedessä horrostavista pääskysistä piti pintansa pitkään. Teoksessaan Historia de gentibus septentrionalibus (Pohjoisten kansojen historia) vuodelta 1555 arkkipiispa Olaus Magnus totesi, että pääskysparvet kerääntyivät syksyisin jokien ja järvien ylle. Siellä ne painuivat tiiviisti yhteen ja sukelsivat sitten veden alle yhtenä suurena kasana.

Linnut viettivät talven horroksessa pohjamutaan hautautuneena aina kevään saapumiseen asti. Arkkipiispan mukaan kalastajat tiesivät tämän, sillä he saivat usein pääskysiä saaliiksi verkkojaan kokiessaan. Nuoret kalastajat saattoivat vetää linnut maihin toivoen niiden pian virkoavan, mutta kokeneemmat kalastajat jättivät Olaus Magnuksen mukaan pääskyset veteen tietäen, etteivät ne muuten pysy hengissä.

Tutkija oli väärässä

Myös arkkipiispan maanmies, ruotsalainen luonnontieteilijä Carl von Linné, uskoi pääskysten talvehtivan vesistöjen pohjassa. Linné oli jo nuorena 1730-luvulla saavuttanut kansainvälistä mainetta uraa uurtavalla kasvien, eläinten ja mineraalien luokittelujärjestelmällään.

Linnéllä oli tapana kertoa luennoillaan tarinaa siitä, miten hän oli itse kerran syksyllä nähnyt haarapääskyjä järviruokojen seassa. Mustat pitkäpyrstöiset ja teräväsiipiset linnut olivat istuneet ruo’oilla, mistä ne olivat sitten kadonneet vedenpinnan alle.

Nuolen lävistämä haikara

Kaulaansa nuolen saanut haikara auttoi selvittämään, minne linnut menivät talvisin.

© Zoologische Sammlung der Universität Rostock & Shutterstock

Linné kuitenkin luopui harhakäsityksestään lukemattomien ihmisten yritettyä turhaan löytää pääskysiä järvistä. Teoria sai lopullisen kuoliniskunsa skottilaisen tutkijan John Hunterin 1700-luvulla tekemän kokeen myötä. Hän sulki syksyllä parikymmentä pääskystä kylmään huoneeseen, jossa oli ruokaa ja vesiallas ruokoineen lintujen talvehtimista varten. Vähitellen kaikki pääskyset kuitenkin heittivät henkensä lukuun ottamatta yhtä, jonka Hunter päästi vapaaksi.

Ei tiedetä, mistä Linnén – ja aiemmin Aristoteleen – käsitys pääskysten talvehtimisesta veden alla oli saanut alkunsa. Ehkäpä ajatus oli syntynyt siitä, että kevään ensimmäiset pääskyset nähdään usein lentelemässä matalalla järvien ja vesien yllä pyydystämässä hyönteisiä.

Todiste tuli Saksasta

Talveksi jäljettömiin katoavien lintujen arvoitus alkoi vähitellen ratketa vuonna 1797. Brittiläinen luonnontieteilijä Thomas Bewick kertoi teoksessaan A History of British Birds (Britannian linnuista) kuulleensa eräältä merikapteenilta, että tämä oli nähnyt keväällä laivaltaan Espanjalle kuuluvien Menorcan ja Mallorcan välissä suuren parven pääskysiä matkalla kohti pohjoista.

Tämän havainnon ja vastaavien silminnäkijäkertomusten perusteella Bewick päätteli, että linnut ”jättävät meidät talvisin, kun tämä maa ei enää pysty tarjoamaan niille niiden oikeaa, luonnollista ravintoa”.

Yhä useampi tutkija alkoi Bewickin lailla esittää, että tietyt lintulajit lensivät talvehtimaan etelään lämpimään Afrikkaan, jossa niille oli tarjolla runsaasti ravintoa. Keväällä ne sitten palasivat takaisin pohjoiseen. Teoria oli hyvä, mutta sen tueksi ei ollut riittävästi kiistattomia todisteita.

A History of British Birds

Luonnontieteilijä Thomas Bewick selitti Britannian lintuja käsittelevässä kirjassaan joidenkin lajien lentävän talveksi etelään.

© Thomas Bewick & Shutterstock

Toukokuussa 1822 todisteet lopulta putosivat Saksan taivaalta valtakunnankreivi Christian Ludwig von Bothmerin syliin, kun tämä ampui kattohaikaran, jonka kaulan lävisti pitkä nuoli. Rostockin yliopistossa tehdyissä tutkimuksissa nuolen todettiin olevan peräisin Afrikan keskiosista.

Epäonninen lintu oli lentänyt 80 sentin pituinen nuoli kaulassaan yli 5 000 kilometrin matkan Afrikasta Pohjois-Eurooppaan ja suoraan tieteen historiaan. Haavoittunut haikara, jolle saksalaiset antoivat nimen Pfeilstorch (nuolihaikara), toimitti näin itse tutkijoille todisteet lintujen vuosittaisista muutoista. Elokuussa 1822 lintu liitettiin Rostockin yliopiston eläintieteellisiin kokoemiin täytettynä ja edelleen nuoli kaulassaan.

1800-luvulla Saksassa havaittiin vielä 24 ”nuolihaikaraa”, ja vähitellen kaikki puheet horrostamisesta, muodonmuutoksesta ja kuulennoista katosivat kuin muuttolinnut syksyisin.

LUE LISÄÄ ORNITOLOGIAN HISTORIASTA

Peter Bircham, A History of Ornithology, William Collins, 2014

Tim Birkhead, The Wisdom of Birds: An Illustrated History of Ornithology, Walker Books, 2008