Haavoittunut haikara oli avain muuttolintujen mysteeriin

Ihmisille oli nimittäin suuri mysteeri, missä haikarat ja muut linnut talvehtivat, kun ne syksyllä katosivat pohjoiselta pallonpuoliskolta.

Vuosituhansia pohditun arvoituksen vastaus putosi kirjaimellisesti taivaalta haavoittuneen haikaran myötä. Nykyään tiedetään, että lukuisat lintulajit lentävät syksyisin talvehtimaan lämpimille seuduille ja palaavat jälleen seuraavana keväänä. Aina 1800-luvun alkuun asti totuus lintujen talvehtimisesta oli kuitenkin hämärän peitossa.

Pääskyt lentävät unessa Kuuhun

Filosofit ja luonnontieteilijät olivat kautta aikojan yrittäneet selittää, minne muuttolinnut katosivat syksyisin palatakseen takaisin kevään koittaessa. Asiasta oli esitetty lukuisia teorioita – ja osa niistä on nykysilmin katsottuna lievästi sanoen erikoisia. Esimerkiksi vuonna 1684 englantilainen opettaja Charles Morton väitti, että pääskyset lentävät Kuuhun talvehtimaan.

”Minne muualle ne menisivät, jolleivät Kuuhun ?” Morton pohdiskeli.

Morton oli jopa nähnyt paljon vaivaa laskeakseen, miten pitkään linnuilta kestäisi lentää satojen kilometrien pituinen matka Maasta sen lähimpään taivaankappaleeseen, ja hän tuli siihen tulokseen, että keskimäärin kahdensadan kilometrin tuntinopeudella lento kestäisi 60 päivää suuntaansa.

Linnut pystyivät Mortonin mukaan saavuttamaan niin suuren nopeuden, sillä ne lensivät pitkän matkan ohuessa ilmassa, jossa ilmanvastus oli pieni. Pääosan matkasta linnut nukkuivat, ja ne heräsivät vasta aavistaessaan Kuun kylmyyden.

Pääskysten hakeutuminen Kuuhun oli tavallaan linjassa Mortonin aikana melko yleisen käsityksen kanssa, jonka mukaan kaikki aurinkokunnan planeetat ja muut taivaankappaleet – myös Aurinko – olivat asuttuja ja niissä oli vuolaita jokia ja laajoja metsiä. Tämän teorian mukaan kaikkiviisas Jumala tuskin olisi vaivautunut luomaan taivaankappaleita vain jättääkseen ne tyhjiksi ja autioiksi.

Linnut pudottivat höyhenensä

Maineikkaalla kreikkalaisella filosofilla ja tieteilijällä Aristoteleella oli jo 300-luvulla eaa. omat käsityksensä lintujen talvehtimisesta. Hän kuvaili noin 140 lintulajia kymmenosaisessa teoksessaan Historia animalium (Eläinoppi), joka oli keskiajalle asti yksi merkittävimmistä eläintiedettä käsittelevistä teoksista.

Haikaran Aristoteles totesi vaipuvan talvisin horrokseen. Pääskysistä kreikkalaisfilosofi oli kehittänyt hieman mutkikkaamman teorian: hänen mukaansa ne pudottivat syksyllä höyhenpeitteensä ja talvehtivat sitten esimerkiksi seinien tai puiden koloissa tai veden alla.

Aristoteles oli tarkkaillut myös leppälintuja ja punarintoja ja päätellyt, että leppälintu vaihtoi talven tullen höyhenpukunsa ja muuttui kokonaan toiseksi lajiksi, nimittäin punarinnaksi. Samaan tapaan lehtokerttu muuttui hänen mukaansa mustapääkertuksi – eli toiseksi laululintuihin kuuluvaksi lajiksi, joka pystyi paremmin kestämään talven kylmyyttä.

Nykyään tiedetään, että leppälintu on pitkän matkan muuttolintu, joka talvehtii Niilin seuduilla Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Punarinta sen sijaan viettää kylmät talvikuukaudet Länsi- ja Etelä-Euroopassa, mikä saattoi johtaa Aristoteleen harhaan.

Hanhet kasvavat puissa

Käsitys lintujen kyvystä muuttaa olomuotoaan oli voimissaan useita vuosisatoja. Italialainen luonnontieteilijä Ulisse Aldrovandi kertoo teoksessaan Ornithologiae (1603) ”hanhipuusta”, jonka hedelmät ovat hanhenkauloja – pieniä äyriäisiä, jotka kiinnittyvät tiiviinä rykelminä esimerkiksi ajopuihin ja laivojen pohjiin.

Aldrovandin mukaan hanhenkaulat olivat valkoposki- ja sepelhanhien poikasia, joista tuli kesän ja syksyn kuluessa aikuisia hanhia. Valkoposki- ja sepelhanhet ovat muuttolintuja, jotka pesivät tuohon aikaan tuntemattomilla arktisilla alueilla, ja sen vuoksi niiden munia tai poikasia ei koskaan nähty.

Jos hanhenkaula oli hedelmä, loogisesti myös hanhi oli silloin hedelmä. Katolisille sillä oli tuohon aikaan suuri merkitys, sillä paaston aikaan he eivät saaneet syödä lihaa, mutta hanhea sai siis popsia surutta.

Pääskyt lepäävät järvessä

Erityisesti Aristoteleen teoria vedessä horrostavista pääskysistä piti pintansa pitkään. Teoksessaan Historia de gentibus septentrionalibus (Pohjoisten kansojen historia) vuodelta 1555 arkkipiispa Olaus Magnus totesi, että pääskysparvet kerääntyivät syksyisin jokien ja järvien ylle. Siellä ne painuivat tiiviisti yhteen ja sukelsivat sitten veden alle yhtenä suurena kasana.

Linnut viettivät talven horroksessa pohjamutaan hautautuneena aina kevään saapumiseen asti. Arkkipiispan mukaan kalastajat tiesivät tämän, sillä he saivat usein pääskysiä saaliiksi verkkojaan kokiessaan. Nuoret kalastajat saattoivat vetää linnut maihin toivoen niiden pian virkoavan, mutta kokeneemmat kalastajat jättivät Olaus Magnuksen mukaan pääskyset veteen tietäen, etteivät ne muuten pysy hengissä.

Tutkija oli väärässä

Myös arkkipiispan maanmies, ruotsalainen luonnontieteilijä Carl von Linné, uskoi pääskysten talvehtivan vesistöjen pohjassa. Linné oli jo nuorena 1730-luvulla saavuttanut kansainvälistä mainetta uraa uurtavalla kasvien, eläinten ja mineraalien luokittelujärjestelmällään.

Linnéllä oli tapana kertoa luennoillaan tarinaa siitä, miten hän oli itse kerran syksyllä nähnyt haarapääskyjä järviruokojen seassa. Mustat pitkäpyrstöiset ja teräväsiipiset linnut olivat istuneet ruo’oilla, mistä ne olivat sitten kadonneet vedenpinnan alle.

Linné kuitenkin luopui harhakäsityksestään lukemattomien ihmisten yritettyä turhaan löytää pääskysiä järvistä. Teoria sai lopullisen kuoliniskunsa skottilaisen tutkijan John Hunterin 1700-luvulla tekemän kokeen myötä. Hän sulki syksyllä parikymmentä pääskystä kylmään huoneeseen, jossa oli ruokaa ja vesiallas ruokoineen lintujen talvehtimista varten. Vähitellen kaikki pääskyset kuitenkin heittivät henkensä lukuun ottamatta yhtä, jonka Hunter päästi vapaaksi.

Ei tiedetä, mistä Linnén – ja aiemmin Aristoteleen – käsitys pääskysten talvehtimisesta veden alla oli saanut alkunsa. Ehkäpä ajatus oli syntynyt siitä, että kevään ensimmäiset pääskyset nähdään usein lentelemässä matalalla järvien ja vesien yllä pyydystämässä hyönteisiä.

Todiste tuli Saksasta

Talveksi jäljettömiin katoavien lintujen arvoitus alkoi vähitellen ratketa vuonna 1797. Brittiläinen luonnontieteilijä Thomas Bewick kertoi teoksessaan A History of British Birds (Britannian linnuista) kuulleensa eräältä merikapteenilta, että tämä oli nähnyt keväällä laivaltaan Espanjalle kuuluvien Menorcan ja Mallorcan välissä suuren parven pääskysiä matkalla kohti pohjoista.

Tämän havainnon ja vastaavien silminnäkijäkertomusten perusteella Bewick päätteli, että linnut ”jättävät meidät talvisin, kun tämä maa ei enää pysty tarjoamaan niille niiden oikeaa, luonnollista ravintoa”.

Yhä useampi tutkija alkoi Bewickin lailla esittää, että tietyt lintulajit lensivät talvehtimaan etelään lämpimään Afrikkaan, jossa niille oli tarjolla runsaasti ravintoa. Keväällä ne sitten palasivat takaisin pohjoiseen. Teoria oli hyvä, mutta sen tueksi ei ollut riittävästi kiistattomia todisteita.

Toukokuussa 1822 todisteet lopulta putosivat Saksan taivaalta valtakunnankreivi Christian Ludwig von Bothmerin syliin, kun tämä ampui kattohaikaran, jonka kaulan lävisti pitkä nuoli. Rostockin yliopistossa tehdyissä tutkimuksissa nuolen todettiin olevan peräisin Afrikan keskiosista.

Epäonninen lintu oli lentänyt 80 sentin pituinen nuoli kaulassaan yli viidentuhannen kilometrin matkan Afrikasta Pohjois-Eurooppaan ja suoraan tieteen historiaan. Haavoittunut haikara, jolle saksalaiset antoivat nimen Pfeilstorch (nuolihaikara), toimitti näin itse tutkijoille todisteet lintujen vuosittaisista muutoista. Elokuussa 1822 lintu liitettiin Rostockin yliopiston eläintieteellisiin kokoemiin täytettynä ja edelleen nuoli kaulassaan.

1800-luvulla Saksassa havaittiin vielä 24 ”nuolihaikaraa”, ja vähitellen kaikki puheet horrostamisesta, muodonmuutoksesta ja kuulennoista katosivat kuin muuttolinnut syksyisin.