Yalen professorI Stanley Milgram tutki vuonna 1961 ihmisen luontaista auktoriteettiuskoa ja sai niin sanotuissa kidutuskokeissaan ihmiset suostumaan tuottamaan toisille ihmisille suurta kipua.
Psykologi Solomon Asch osoitti vuonna 1951, että ryhmän vaikutuksesta useimmat ihmiset voivat hylätä järjen ja itsenäisen päätöksenteon.
Sukellamme psykologian lähihistoriaan ja ihmismielen syövereihin ja esittelemme 11 alan tutkimusta, joista olet varmaan kuullut – ja joista voit todennäköisesti tunnistaa itsesi.
Sisältökatsaus
Freudin psykoanalyysi
Päässä vallitsee jatkuva ristiriita
Aivot eivät käsittele vain ihmisten ajatuksia, vaan ne lajittelevat myös vaikutelmia ja manipuloivat mieltä, totesi itävaltalaislääkäri Sigmund Freud vuoden 1900 tienoilla monien potilastapaamisten perusteella.
Tapaamisissa Freudin potilaat makasivat sohvalla ja hän itse istui tuolilla, joka oli sijoitettu niin, etteivät he nähneet toisiaan. Katsekontaktin puuttumisen ja makuuasennon oli tarkoitus saada potilas rentoutumaan ja vapautumaan.
Psykiatri Sigmund Freudin oli paettava vastaanotoltaan Wienissä, kun natsit marssivat Itävaltaan.
Keskusteluiden jälkeen Freud tuli siihen tulokseen, että ihmisen psyyke koostuu kolmesta osasta, joiden välillä vallitsee usein sisäinen ristiriita. Osat ovat moraalinen yliminä, järkevä minä ja viettipohja, jossa sijaitsevat muun muassa seksuaalisuus ja aggressio.
Kun viettipohjan ja yliminän välillä on ristiriita, tietoinen minä sovittelee, mutta ellei se tunnista viettejä esimerkiksi vallitsevan moraalin takia, syntyy neurooseja. Tukahdetut tunteet ilmestyvät uniin koodikielenä, jota psykoanalyytikko voi tulkita.
Nykyään johtavat psykologit ovat sitä mieltä, että Freudin oletukset ovat vain heijastuksia ajastaan eivätkä pitäviä tieteellisiä totuuksia.
Seksuaalisuus oli 1900-luvun alussa aiheena tabu etenkin ylemmälle porvaristolle, johon Freudin potilaat kuuluivat.
Monet kärsivät vinoutuneesta suhteesta kehoonsa.
Milgramin kidutustesti
Kaikki voivat olla julmia
Vuonna 1961 natsivirkamies Adolf Eichmann joutui oikeuden eteen Israelissa syytettynä Euroopan juutalaisten kansanmurhan järjestelystä. Eichmann ilmoitti todistajanaitiossa olevansa syytön ja vain noudattaneensa käskyjä.
Vastaus ihmetytti juutalaissyntyistä Yalen professoria Stanley Milgramia, joka päätti tutkia ihmisen auktoriteettiuskoa.
Hän palkkasi 40 henkilöä apulaisikseen ja käski heidän antaa oppilaille sähköiskun, jos nämä vastasivat kysymykseen väärin. Kokeen tarkoituksen kerrottiin olevan tutkia, edistääkö kipu oppimista, mutta tavoite oli vain hämäystä.
Milgramin kokeessa 65 prosenttia oli valmiita antamaan ”oppilaalle” tappavan sähköiskun.
Todellisuudessa apulaiset olivat tutkimuksen koehenkilöitä, joiden käskettiin antaa ”oppilaalle” yhä voimakkaampia sähköiskuja, jolloin ”oppilas” (näyttelijä) huusi kivusta.
Mikäli ”apulainen” epäröi, kokeen johtaja patisti häntä sanoen esimerkiksi ”Ole hyvä ja jatka” tai ”Et voi tehdä muuta kuin jatkaa”. Kaikki koehenkilöt suostuivat antamaan ”oppilaalle” jopa 300 voltin sähköiskun.
”Tavalliset ihmiset, jotka vain tekevät työtään, voivat toimia järjestelmällisen tuhoamisen välineinä”, Milgram totesi kokeen jälkeen. Tulokset herättivät järkytystä kaikkialla maailmassa.
Pavlovin ehdollinen refleksi
Pelosta hikoilu on opittua
Venäläinen fysiologi Ivan Pavlov oli vuonna 1904 käyttäytymispsykologian edelläkävijä, kun hän havaitsi ehdolliset refleksit.
Itse asiassa Pavlov oli kartoittamassa koirien ruuansulatusjärjestelmää, kun hän kokeiden aikana totesi koirien syljenerityksen kiihtyvän jo, kun ne kuulivat ruokaa tuovan laboratorioapulaisen nousevan portaita.
Pavlov osoitti, että kehon refleksit eli fyysiset reaktiot aistikokemukseen voivat olla opittuja.
Ilmiö sai nimen ”ehdollinen refleksi” ja se esimerkiksi selittää, miksi joidenkin ihmisten kämmenet hikoavat, kun he kuulevat hammaslääkärin poran äänen.
Kuolaaminen on automaattinen refleksi – eli koira on ehdollistunut niin, että sen sylki alkaa erittyä jo kun se olettaa saavansa ruokaa.
Maslow’n tarvehierarkia
Pelkkä ruoka ei riitä ihmiselle
Luonnontieteilijä Charles Darwin haastoi kirkon näkemyksen ihmisestä ylevänä luomuksena. Hänen kirjansa Lajien synty (1859) myötä ihmisestä tuli muiden eläinten kaltainen olento.
Yhdysvaltalainen psykologi Abraham Maslow ei kuitenkaan hyväksynyt näkemystä, koska ihmisellä on esimerkiksi tavoitteita ja luomisen halua.
Maslow laati vuonna 1943 hierarkkisen luettelon ihmisen tarpeista. Se tunnetaan nimellä Maslow’n tarvehierarkia.
Kun perustarpeet, kuten ruoka ja turva on täytetty, ihminen alkaa haluta lisää.
Maslow’n teoria siitä, että ihmisen on saatava täytettyä niin biologisia kuin tunnetasonkin tarpeita voidakseen olla oma itsensä, on lähes kaiken nykyaikaisen psykologisen analysoinnin ja hoidon perusta.
Sperry ja aivopuoliskot
Aivopuoliskoilla on omat tehtävänsä
Joukolta epilepsiapotilaita katkaistiin 1950-luvulla aivokurkiainen (corpus callosum). Toimenpiteestä oli apua, mutta potilailla ilmeni selittämättömiä sivuvaikutuksia.
Yksi potilas ihmetteli, kun hänen toinen kätensä ehti tuskin nostaa tavaran kaupan ostoskärryyn, kun toinen käsi jo nosti sen pois.
Edellä mainitun kaltaiset tapaukset toimivat innoittajina yhdysvaltalaiselle neuropsykologille Roger Sperrylle, joka päätyi siihen tulokseen, että aivopuoliskot ohjailevat tiettyjen erityistoimintojensa lisäksi kumpikin oman puolensa ruumiinjäseniä.
Vasen aivopuolisko
ohjailee kehon oikean puolen liikkeitä ja vastaa myös kielellisistä kyvyistä sekä yksityiskohtien havainnoinnista.
Oikea aivopuolisko
ohjailee kehon vasemman puolen jäseniä ja vastaa kokonaisuuksien hahmottamisesta sekä tunteiden ymmärtämisestä.
Darleyn ja Latanén sivustakatsojaefekti
”Jonkun pitäisi tehdä jotain!”
Mitä suurempi joukko sivustakatsojia, sitä vähemmän yksittäinen ihminen tuntee velvollisuutta toimia tai auttaa, jos joku on vaarassa.
On tapahtunut onnettomuus ja monet katsovat sivusta mutta kukaan ei nosta sormeaan auttaakseen. Tällaiset tilanteet kiinnostivat psykologeja John Darley ja Bibb Latané. He tutkivat vuonna 1968, miten ihmiset reagoivat epämiellyttäviin tilanteisiin.
Tutkijat sijoittivat koehenkilöitä eri huoneisiin, joista nämä puhuivat toistensa kanssa laitteiden avulla. Osallistujat eivät nähneet toisiaan mutta tiesivät, kuinka moni oli keskustelussa mukana. Jotkut puhuivat yhden, toiset kahden, kolmen tai neljän henkilön kanssa.
Kaikki koehenkilöt olivat opiskelijoita, ja keskusteluissa käsiteltiin arjen ja opiskelun haasteita. Keskustelujen päästyä hyvin käyntiin yksi osallistujista, joka itse asiassa oli tutkijan apulainen, teeskenteli voivansa pahoin.
Liikenneonnettomuus vuonna 1938 New Yorkissa kiinnosti uteliaita, mutta apua uhri ei saanut.
Darley ja Latané seurasivat, kuinka moni reagoi, ja vertailivat tulosta ryhmän kokoon.
Tulos hätkähdytti: Ryhmissä, joissa koehenkilöt luulivat puhuvansa kaksin sairastuneen kanssa, jopa 85 prosenttia poistui huoneesta auttamaan.
Kolmen hengen ryhmissä, joissa sairastuneen lisäksi oli siis kaksi, 64 prosenttia yritti auttaa. Viiden osallistujan ryhmissä luku oli ainoastaan 31 prosenttia.
Tutkijat päättelivät, että mitä useampi todistaja ikävällä tapahtumalla on, sitä harvempi reagoi.
Ilmiötä kutsutaan ”sivustakatsojaefektiksi” tai ”Genovese-oireyhtymäksi” vuonna 1964 New Yorkissa tapetun lastenhoitaja Kitty Genovesen mukaan. Kukaan ei yrittänyt estää murhaa, jolla oli 37 todistajaa.
Beecherin lumevaikutus
Usko pilleriin voi parantaa
Kenttälääkärin mukaan tavalliset kalkkitabletit voivat lievittää kipua yhtä paljon kuin särkylääke.
Toisen maailmansodan aikana yhdysvaltalainen narkoosilääkäri Henry K. Beecher pani uransa tauolle ja lähti arvostetusta Harvardin yliopistosta kenttälääkäriksi Pohjois-Afrikkaan ja Italiaan.
Siellä hän teki yllättävän havainnon: vakavasti haavoittuneet sotilaat kieltäytyivät morfiinista ja valittivat paljon vähemmän kipujaan kuin vammojen perusteella olisi voinut luulla.
Esimerkiksi kahdeksan kymmenestä rintakehään syviä haavoja saaneista sotilaasta kieltäytyi kipuja lievittävistä lääkkeistä.
Lääkäri Henry K. Beecher pääsi lumevaikutuksen jäljille toimiessaan kenttäsairaalassa.
Beecher oletti, että sotilaiden kivuntunteeseen vaikutti heidän tilanteensa: kenttäsairaalassa haavoittuneet tunsivat olevansa turvassa, ja jo pelkkä toive paranemisesta kohensi potilaiden tilaa.
Sodan jälkeen Beecher tutki yli tuhatta potilasta, jotka hän jakoi kahteen ryhmään. Toinen otti todistetusti toimivaa lääkettä, toinen taas sai tehotonta ainetta.
Beecherin tutkimus osoitti, että vaivan vakavuudesta riippuen 15–58 prosenttia potilaista alkoi tuntea voivansa paremmin otettuaan tehotonta lääkettä.
Pillerin väri vaikuttaa
Piristävä pilleri vaikuttaa paremmin, jos se on punainen.
Rauhoittavat lääkkeet tehoavat tutkijoiden havaintojen mukaan paremmin, jos ne ovat sinisiä.
Hän kutsui ilmiötä lumevaikutukseksi. Tutkijat ovat sittemmin havainneet vaikutuksen johtuvan siitä, että jo toive parantumisesta saa aivot tuottamaan kipua lievittäviä endorfiineja sekä onnentunnetta edistävää dopamiinia.
Aschin ryhmävaikutus
Lauma: Oma tahto häviää joukossa
Eläimistä poiketen ihminen ajattelee itsenäisesti ja muodostaa oman mielipiteen. Näemme kernaasti itsemme niin, mutta erehdymme. Näin todisti puolalais-amerikkalainen psykologi Solomon Asch antaessaan vuonna 1951 koehenkilöille yksinkertaisen tehtävän.
Osallistujille sanottiin, että kyseessä oli näkötesti. Psykologi Asch jakoi heidät 7–9 hengen ryhmiin, mutta vain yksi henkilö joka ryhmässä oli todellinen koehenkilö.
Kokeen mukaan yksilö voi hukata arviointikykynsä ja itsenäisyytensä suurissa ryhmissä.
Muiden tuli auttaa Aschia, joka halusi nähdä, saiko ryhmäpaine koehenkilön toimimaan oman järkensä vastaisesti ja seuraamaan ryhmää. Ryhmille näytettiin kaksi kuvaa.
Yhdessä oli yksi pystysuora viiva, toisessa kolme eripituista pystyviivaa. Sen jälkeen ryhmien tuli osoittaa kuvasta 2 viiva, joka oli saman pituinen kuin kuvassa 1 oleva viiva.
Apulaiset vastasivat sovitusti väärin ja yrittivät saada koehenkilön vastaamaan samoin. Tämä onnistui häkellyttävässä määrin: 75 prosenttia koehenkilöistä vastasi muun ryhmän mukaisesti.
Harlowin äidinrakkauskoe
Äidin syli: Hellyys on yhtä tärkeää kuin ruoka
Pikkulapsi kiintyy äitiinsä, koska saa tältä ruokaa. Niin tieteessä selitettiin äidinrakkauden käsitettä 1950-luvulla. Yhdysvaltalainen psykologi Harry Harlow ei kuitenkaan ollut varma, että selitys oli niin yksinkertainen.
Kokeissaan hän rakensi kaksi erilaista "sijaisäitiä". Toinen oli tehty pehmeällä froteella päällystetystä puukalikasta, toinen taas oli muotoiltu kanaverkosta ja siihen oli liitetty maidolla täytetty tuttipullo.
Apinavauvoille esiteltiin kaksi sijaisäitiä. Toinen oli tehty kanaverkosta ja toinen oli päällystetty froteekankaalla.
Sen jälkeen Harlow pani kummankin "äidin" viereen apinavauvan, joiden käytös oli hyvin erilaista. Pehmeän äidin viereen laskettu apina kierteli tutkimassa häkkiä, ja jos se pelästyi, se hakeutui turvaan "äidin" viereen.
Teräsverkosta tehdyn äidin saanut apinalapsi ei tutkinut häkkiään, vaan se jähmettyi paikoilleen pelästyessään ja vaikutti kaiken kaikkiaan hyvin hämmentyneeltä.
Saadessaan valita itse kaikki apinavauvat suosivat froteeäitiä, vaikka sillä ei ollut heille ruokaa. Näin Harry Harlow saattoi päätellä, että kosketuksen ja hellyyden tarve ovat vauvoille vähintään yhtä tärkeitä kuin syöminen.
Hogg ja täydellinen johtaja
Johtajan ei pidä olla liian viisas
Valitessamme johtajaa suosimme kaikkein pätevintä – tai se olisi loogista, mutta niin ei tapahdu, väittää yhdysvaltalainen psykologi Michael Hogg.
Tutkittuaan useita koeryhmiä 1990-luvulla hän totesi ihmisten valitsevan mieluiten itseään muistuttavan johtajan.
Trump esiintyi poliittisten piirien ulkopuolisena ja vetosi moniin.
Tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että johtaja on keskinkertainen, koska äänestäjät pyrkivät yhtenäiseen ryhmäidentiteettiin.
Johtaja voi halutessaan vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta esimerkiksi pukeutumalla samoin kuin äänestäjät. Valtiojohtaja taas voi luoda yhteisyyden tuntua korostamalla esimerkiksi rodun tai kansallisuuden merkitystä.
Ericssonin 10 000 tunnin sääntö
Neroksi tullaan 10 000 tunnissa
Wolfgang Amadeus Mozart oli vasta viisivuotias, kun hän teki ensimmäisen sävellyksensä, ja pian hän alkoi pitää konsertteja Euroopan ruhtinaille.
Tieteen piirissä oltiin 1700-luvulla sitä mieltä, että Wolfgangin kaltaisen pojan täytyi olla jo syntyjään aivan erityisen lahjakas.
Poikana Mozart harjoitteli joka päivä tuntikausia.
Näin ei kuitenkaan ole, sanoo ruotsalainen psykologian professori K. Anders Ericsson. Kuka vain voi saavuttaa huomattavia tuloksia, jos hän vain harjoittelee vähintään 10 000 tuntia.
Ericsson päätyi tähän tulokseen tutkittuaan muusikoita. He, jotka harjoittelivat vähintään 25 tuntia viikossa, kehittyivät paljon paremmiksi kuin muusikot, jotka harjoittelivat vain 10 tuntia viikossa.
Ericsson julkaisi vuonna 2016 aiheesta kirjan Peak: Secrets from the New Science of Expertise.