Suuren niilinahvenen piti käynnistää tuottoisa kalateollisuus Victorianjärvellä Afrikassa. Sen sijaan se osoittautui tuhoisaksi paikallisille kalastajille – lue lisää kohdasta 7.

7 yhteiskunnalle miljardeja maksanutta luonnonkatastrofia

24 kaniinia aiheuttivat yhden suurimmista uhista Australian luonnolle, suuri petokala söi Victorianjärven tyhjäksi muista kalalajeista ja innokas fani täytti New Yorkin Shakespearen teoksista tutuilla linnuilla.

maanantai 8. huhtikuuta 2019 teksti Martin Landin

1. Kaikki alkoi 24 kaniinista

Britanniasta kotoisin oleva Thomas Austin vapautti vuonna 1859 tyytyväisenä 24 kaniinia mailleen Aus­traliassa Victorian osavaltiossa. 

Kaniinit muistuttivat Austinia vanhasta koti­maasta, ja hän arveli, ettei muutamasta kaniinista voinut olla mitään haittaa. Useat viljelijät seurasivat Austinin esimerkkiä, ja alueelle tuottiin satoja kaniineja paikallisten metsästäjien iloksi.

Eläimet alkoivat lisääntyä huimaavaa vauhtia. Kymmenessä vuodessa kaniinikanta kasvoi niin suureksi, että metsästäjät saattoivat huoletta ampua kaksikin miljoonaa kaniinia vuodessa ilman, että se näkyi missään. Eloonjääneet kaniinit söivät valtavia määriä viljelys- ja villikasveja. Ne kuopivat pellot piloille ja hävittivät lukemattomia kasvilajeja kokonaan.

Vuonna 1894 kaniinit olivat levinneet jo koko mantereelle lukuun ottamatta läntisintä Australiaa, jonka hallitus päätti pelastaa katastrofilta. Tuhannet työläiset pystyttivät vuosina 1901–1907 kaniineilta vielä säästyneen alueen rajalle 3 256 kilometriä verkkoaitaa.

Aita pysäytti kaniinit mutta ei ratkaissut ongelmaa. Muualla Australiassa kanta vain kasvoi ja aiheutti vakavan on­gelman. Tilanne ratkesi vasta vuonna 1950, kun virustutkija Frank Fenner keksi, että myksoomavirus aiheuttaa kaneille tappavaa myksomatoosi-sairautta. 

Virusta levitettiin kaniineihin, joita kuoli noin 500 miljoonaa. Sata miljoonaa sille vastustus­kykyistä yksilöä jäi henkiin, ja kaniinit ovat yhä iso uhka Australian luonnolle.

Kaniinikannan kasvu saatiin kuriin vasta, kun apuna alettiin käyttää myksooma virusta.

© National Archives of Australia

2. Jättikonnat aiheuttivat kaaoksen

Pohjois-Australiassa Queenslandin osa­valtiossa sokeriruokoplantaaseja piinasivat 1930-luvun alussa kuoriaiset, jotka täysikasvuisina söivät sokeriruo’on lehdet ja toukkina kasvin juuret.

Torjunta-aineet eivät tepsineet kuoriaisiin, ja ratkaisua ongelmaan haettiin Havaijilta, jossa viljelijät käyttivät sitkeiden tuholaisten hävittämiseen agakonnia. Sokeriruo’on viljelyn koeasemia hallinnoiva virasto toi maahan 62 000 agakonnaa, jotka vapautettiin pelloille 1935–1936.

Australialainen tuholaiskuoriainen elää kuitenkin sokeriruokojen latvoissa eli kaukana agakonnan ulottuvilta. Konnatkin alkoivat käyttää ravinnokseen muita konnia, käärmeitä ja jopa krokotiilin­poikasia, eikä kuoriais­ongelma ratkennut. 

Päinvastoin australialaiset saivat vaivoikseen uuden vitsauksen, sillä nopeasti lisääntyvät agakonnat levittäytyivät pian eri puolille Koillis-Australiaa. 

3. Kettukususta tuli Uuden-Seelannin pahin luonnonkatastrofi

Uuden-Seelannin ensimmäiset britti­siirtolaiset kärsivät kaniineista ja rotista, jotka söivät viljelykasvit ja tuhosivat luontoa. He kysyivät australialaisilta neuvoa. 

Naapurit suosittelivat tuomaan Uuteen-Seelantiin kettukusuja ja vakuuttivat, ettei kettukusu millään voisi saada siellä aikaan samanlaista katastrofia kuin kaniinit Australiassa.

Toisin kuitenkin kävi. Kaniinien ja rottien sijaan kettukusut alkoivat ahmia kasvien hedelmiä, lehtiä, juuria ja linnunmunia.

Nykyisin Uudessa-Seelannissa elää yli 30 miljoonaa kettukusua. Ne syövät päivässä 21 000 tonnia munia ja kasvien osia, ja kanta kasvaa miljoonilla vuodessa. Lisäksi kettukusut levittävät muihin eläimiin tuberkuloosia.

Kettukusun piti ratkaista Uuden-Seelannin kaniini- ja rottaongelma, mutta siitä tuli vielä isompi riesa. 

© National Library of New Zealand

4. Ihmekasvi peitti etelävaltiot alleen

Yhdysvaltojen eteläosien maanviljelijät uskoivat löytäneensä ihmekasvin, kun he vuonna 1876 alkoivat viljellä japanilaista köynnöskasvia nimeltä kudzu. 

Kasvi oli koristeellinen, sopi ravinnoksi eikä tarvinnut hoitoa. Se myös kasvoi nopeasti ja tarjosi siten kipeästi kaivattua suojaa paahteelta. Lisäksi se ehkäisi eroosiota. 

Viljelijät eivät kuitenkaan arvanneet, että kudzun oksa saattoi venyä pituutta jopa 30 senttiä päivässä ja köynnöstä oli leikattava jatkuvasti, jotta se ei olisi tukahduttanut ja peittänyt alleen kaikkea muuta kasvillisuutta.

1900-luvun alussa tuhannet köyhät maanviljelijät hylkäsivät tilansa ja muuttivat suurkaupunkeihin, jolloin kudzu saattoi levitä rajoittamattomasti. Se peittääkin Yhdysvalloissa nykyisin Belgian kokoisen alan.

5. Ei mikään bambi vaan lähes peto

Pienikokoiset kiinanmuntjakit eivät vaikuttaneet minkäänlaiselta uhalta, kun Bedfordin herttua 1800-luvulla tuotatti niitä muutaman tiluksilleen. 

Parista yksilöstä ei ollutkaan vielä haittaa, mutta kun luontoon pääsi eläintarhoista karanneita kiinanmuntjakkeja ja muutkin lajiin ihastuneet päättivät vapauttaa niitä luontoon, kanta alkoi kasvaa räjähdysmäisesti.

Pienestä hirvieläimestä muodostui pian iso riesa maanviljelijöille ja koti­puutarhureille, joiden viljan, juurikasvit, puut ja kukat se ahmi. Lisäksi laji osoittautui pienuudestaan huolimatta aggressiiviseksi, jos koirat tai ihmiset lähestyivät sen poikasia. 

6. Fani halusi täyttää New Yorkin Shakespearen teosten linnuilla

Newyorkilaisella apteekkarilla Eugene Schieffelinillä oli 1800-luvulla suuri haave: hän halusi rikastaa paikallista luontoa hyödyllisillä tai kiinnostavilla lajeilla. Schieffelinille tämä tarkoitti
nimenomaan lintuja, jotka oli mainittu Shakespearen teoksissa.

Vuosina 1890–91 Schieffelin onnistui saamaan sata kottaraisparia pesimään New Yorkin keskuspuistossa. 

Kottaraiset kuitenkin viihtyivät liiankin hyvin. Vuonna 1928 ne olivat levinneet Mississippille saakka ja vuonna 1942 niitä pesi jo Kaliforniassa. Nykyisin kottaraisia on Pohjois-Amerikassa yli 200 miljoonaa.

Kottaraisparvet myöhästyttävät lentokoneita, tuhoavat rakennuksia ulosteillaan ja syövät sadot. Yksi parvi voi ahmia 20 tonnia perunaa päivässä.

Kottarais­parvet aiheuttavat ongelmia Yhdysvalloissa.

© Getty Images & Shutterstock

7. Jättikala vei leivän afrikkalaiskalastajilta

Lawrence Makhohan silmät levisivät, kun hän vuonna 1962 kiskoi Afrikassa Victorianjärvellä kanoottiinsa aivan uudennäköisen kalan. Hän ei ollut koskaan nähnyt moista vonkaletta.

Kala oli mputa – niilinahven. Ugandan kalastusviranomaiset olivat vuotta aiemmin istuttaneet järveen ja siihen laskeviin jokiin satoja yksilöitä saadakseen raaka-ainetta kalateollisuudelle.

Täysi­kasvui­nen niilinahven voi olla jopa kaksi metriä pitkä ja painaa kaksisataa kiloa. Ei ihme, että kalateollisuus alkoi kehittyä huimasti, ja pian Eurooppaankin tuotiin niilinahvenia vuosittain 200 miljoonan euron arvosta.

Aluksi harrastaja- ja ammattikalastajat saivat pidettyä kannan kurissa, mutta 1980-luvulla teollisuus ei enää käyttänyt kylliksi kaloja. Niilin­ahvenet hävittivät järven satoja alkuperäislajeja, muun muassa useita harvinaisia kirjoahven­lajeja. 

Niilinahvenen yleistyminen merkitsi kuoliniskua myös pienille kalastajayhteisöille, sillä vain harvoilla oli varaa hankkia kyllin vahvoja verkkoja ja isoja veneitä niilinahvenen pyytämiseen.

Lue lisää

Dr. Ken Thompson: Where do Camels Belong?: The story and science of invasive species, Profile Books, 2014. Christopher Lever: They dined on Eland: Story of the Acclimatisation Societies, Quiller Press, 2003. Kerry-Jane Wilson: Flight of the Huia: Ecology and Conservation of New Zealand's Frogs, Reptiles, Birds and Mammals, Canterbury University Press, 2004.

Ehkä sinua kiinnostaa...