Valtava vesiputki pelasti suurkaupungin: Los Angeles janosi vettä

William Mulholland aikoi rakentaa vesijärjestelmän, joka toisi kaupungille vettä ja sähköä. Työläisten olosuhteet olivat kuitenkin kurjat, ja paikalliset yrittivät sabotoida hanketta.

William Mulholland aikoi rakentaa vesijärjestelmän, joka toisi kaupungille vettä ja sähköä. Työläisten olosuhteet olivat kuitenkin kurjat, ja paikalliset yrittivät sabotoida hanketta.

Los Angelesin ulkopuolella sijaitsevan San Fernandon patoaltaan sulut avattiin 5. marraskuuta 1913 viisitoista minuuttia yli puolenp√§iv√§n, ja vesi alkoi ry√∂pyt√§ altaaseen. 40‚ÄĮ000 ihmist√§ oli todistamassa tapahtumaa, jota Los Angeles Times -sanomalehti kuvaili mahtipontisin sanak√§√§ntein: ‚ÄĚSe loiski ja pulputti iloista sanomaa terveydest√§, vauraudesta, pitk√§st√§ i√§st√§ ja kaikenlaisesta hyvinvoinnista Los Angelesille ja sen asukkaille.‚ÄĚ

Kun vesi sy√∂ksyi n√§kyviin, p√§iv√§n sankari, insin√∂√∂ri William Mulholland, k√§√§nn√§hti Los Angelesin pormestarin ja paikalle saapuneiden katsojien puoleen ja huusi: ‚ÄĚSiin√§ se on! Olkaa hyv√§t!‚ÄĚ

William Mulholland toteutti suunnitelmansa vastalauseista välittämättä.

© USC Librarires

Kansan riemu ja kovaääniset suosionosoitukset täyttivät laakson. William Mulholland oli tehnyt sen, mitä moni ei ollut uskonut mahdolliseksi: Hän oli rakentanut viidessä vuodessa vesijohdon, joka kuljetti vettä 375 kilometrin päästä Sierra Nevadan vuoristosta tiettömien taipaleiden ja vuorten yli Los Angelesiin.

Los Angeles Timesin sanoin hän oli antanut Los Angelesille joen ja turvannut siten kaupungin tulevaisuuden.

Vedentarve kasvoi nopeasti

Vuosisadan vaihteen tienoilla teollistuminen oli kiivaimmillaan, ja vedenkulutus kasvoi koko ajan. Vuonna 1902 Yhdysvaltojen hallitus perusti vesihallinnon, jonka tehtävä oli edistää lännen autioiden alueiden asuttamista muun muassa keinokasteluhankkeiden, patojen ja sähkölaitosten avulla.

Yksi vesihallinnon ensimmäisistä projekteista oli kartoittaa lähes neljäsataa kilometriä Los Angelesin pohjoispuolella sijaitseva Owens Valleyn laakso. Kartoitus osoitti, että laakson pohjoisosa, Long Valley, soveltui täydellisesti tekoaltaalle, jota tarvittiin keinokastelujärjestelmän luomiseen.

Vuonna 1904 vesihallinnon pääinsinööri Joseph Lippincott kutsui Los Angelesin entisen pormestarin Fred Eatonin yksityiselle tutustumisretkelle Owens Valleyyn. Matkan tarkoitus oli esitellä Eatonille aluetta, sen kartoittamista ja mahdollisuutta perustaa sinne keinokastelujärjestelmä.

William Mulhollandia, Fred Eatonia ja Joseph Lippincottia pidetään Los Angelesin vesijohdon isinä, jotka turvasivat kuivuudesta kärsineen kaupungin eloonjäännin.

© Online Archive of California/California Historical Society

TAUSTATUKI: Joseph Lippincott

(1864-1942) Hankki vesihallinnon neuvonantajana Kaliforniassa Fred Eatonille tietoja sekä laati peitetarinan, jonka turvin tämä pystyi ostamaan maata vesijohtoa varten. Hänestä tuli Mulhollandin lähin alainen.

© Online Archive of California/California Historical Society

P√Ą√ĄIDEOITSIJA: Frederick Eaton

(1856-1934) Syntyi Los Angelesissa. Toimi vuodesta 1878 kaupungin vesihuollon johtajana ja sitten kaupungininsin√∂√∂rin√§. Pormestari vuosina 1898‚Äď1900. Eaton tajusi Owens Valleyn tarjoamat mahdollisuudet ja alkoi hankkia salaa maata.

© Online Archive of California/California Historical Society

INSIN√Ė√ĖRI: William Mulholland

(1855-1934) Syntyi Irlannissa. Toimi Los Angelesin vesihuollon johtajana Eatonin jälkeen. Mulholland suunnitteli Los Angelesin vesijohtohankkeen alusta loppuun ja vastasi myös sen toteuttamisesta.

Eaton innostui, mutta ei suinkaan hänelle esitetystä alkuperäisestä suunnitelmasta. Miksi jättää arvokas vesi Owens Valleyyn, kun se olisi enemmän tarpeen Los Angelesissa?

Suunnitelma tehtiin salassa

Palattuaan Owens Valleyst√§ Eaton ei aikaillut. H√§n otti heti yhteytt√§ Los Angelesin vesihuollon johtajaan William Mulhollandiin. Eaton oli itse aiemmin johtanut kaupungin vesihuoltoa ja tiesi, miten kipe√§sti Los Angeles, ‚ÄĚEnkelten kaupunki‚ÄĚ, kaipasi vett√§.

Kaupungin vaatimaton joki, Los Angeles River, ei pystynyt vastaamaan nopeasti kasvavan suurkaupungin tarpeisiin. Elintärkeän vedensaannin turvaaminen kaupungissa vaati nopeita toimenpiteitä.

©

1890: 50 385

©

1910: 319 198

©

1930: 1 238 048

Miehet ajoivat muulien vetämillä vaunuilla vuorille tutkimaan kuivuneita joenuomia, mahdollisia vesialtaiden paikkoja ja vuorenharjanteita, joiden kautta vettä voitaisiin johtaa etelään. Leirinuotiolla Fred Eaton vakuutti Mulhollandin siitä, että Los Angelesin tulevaisuus riippui Owens Valleyn vedestä.

‚ÄĚMeid√§n on saatava k√§ytt√∂√∂mme Owensjoen vedet. N√§in loistavaa tilaisuutta Los Angelesilla ei ole koskaan ollut.‚ÄĚ William Mulholland

Mulholland oli itseoppinut mutta kokenut insin√∂√∂ri, ja h√§n alkoi v√§litt√∂m√§sti luonnostella projektia mukanaan tuomiensa kompassin ja korkeusmittarin avulla. Suunnitelma oli jo hahmottunut h√§nen mieless√§√§n: Owensjoki johdettaisiin takaisin joenuomaan, jota pitkin vesi oli 11‚ÄĮ000 vuotta aiemmin virrannut suoraan Los Angelesin pohjoispuolella oleville vuorille.

Mulholland uppoutui laskelmiinsa ja näki jo sielunsa silmillä, miten vesi ryöppysi vuorilta vesijohtoa pitkin kohti Los Angelesia. Palattuaan Los Angelesiin Mulholland vakuutti kaikessa hiljaisuudessa kaupunginhallituksen suunnitelmastaan.

‚ÄĚMeid√§n on saatava k√§ytt√∂√∂mme Owensjoen vedet. N√§in loistavaa tilaisuutta Los Angelesilla ei ole koskaan ollut‚ÄĚ, h√§n painotti.

Mulholland oli tarkkana siitä, että suunnitelma pysyi kaupungin vesihuoltolaitoksen seinien sisällä. Hän pelkäsi, että jos tieto hankkeesta leviäisi, maan hinta nousisi nopeasti. Niinpä kun hän matkusti insinöörien kanssa laaksoon suorittamaan mittauksia, he naamioituivat karjanajajiksi.

Idean isä Fred Eaton otti vastuulleen kiistanalaisen tehtävän hankkia suunnitelman toteuttamiselle välttämättömät vesi- ja maanomistusoikeudet mahdollisimman huomaamattomasti. Vuonna 1905 Fred Eaton matkusti Owens Valleyyn paksun lompakon kanssa.

Joseph Lippincott, joka oli alun perin kertonut Eatonille ja Mulhollandille vuoriston veden tarjoamista mahdollisuuksista, kirjoitti hänen mukaansa saatekirjeen. Siinä väitettiin, että Eaton oli valtion vesihallinnon palveluksessa, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa.

Kalifornialaiset lähtivät sotaan vesijohtoa vastaan.

© UCLA Library, Shutterstock & Newrulefx

Laaksolaiset huijattiin myymään maansa

Los Angeles hankki vettä idästä viekkaudella ja vääryydellä. Maksumiehiksi joutuivat viljelijät, joiden pellot kuivuivat.

Vesijohdon piti johtaa vettä vehreästä Owens Valleystä Los Angelesiin. Laakson asukkaat eivät luonnollisesti olleet kovin innostuneita ajatuksesta, että heidän kasteluvetensä vietäisiin janoiseen metropoliin.

Niinpä he kieltäytyivät myymästä maitaan vesijohtoa varten. Vesijohtohankkeen puuhamiehet lähtivätkin tekemään kauppoja maan hallituksen edustajina esiintyen.

He uskottelivat Owens Valleyn maanomistajille olevansa valmistelemassa vesiprojektia, josta koko laakso hyötyisi. Valheen turvin Los Angelesin kaupunginhallitus sai vähitellen ostettua riittävästi maata voidakseen rakentaa vesijohdon Owens Valleysta.

Petetyt laakson asukkaat muun muassa räjäyttivät osia vesijohdosta ja jopa valtasivat voimalaitoksen, mutta siitä ei ollut apua. Lopulta protestit hiljenivät. Nykyään Los Angelesin kaupunki rahoittaa laakson jälleenrakennusprojektia.

Fred Eaton onnistui peiteroolinsa turvin ostamaan valtaosan tarvittavista maa-alueista vuoden aikana. Niinpä 27. heinäkuuta 1906 vesihallinto sai tietää, että Los Angeles omisti joenvarresta maata 80 kilometrin pituudelta.

En√§√§ puuttui laki, joka salli vesijohdon rakentamisen liittovaltion maiden halki. Sen j√§rjesti presidentti Theodore Roosevelt, joka totesi: ‚ÄĚ‚Äď ‚Äďkokonaisuudessaan on sata- tai tuhatkertaisesti t√§rke√§mp√§√§ valtiolle ja arvokkaampaa kansalle, ett√§ Los Angeles saa veden k√§ytt√∂√∂ns√§ sen sijaan, ett√§ vain Owens Valleyn asukkaat hy√∂tyisiv√§t siit√§.‚ÄĚ

Presidentin hyväksyntä sinetöi Los Angelesin vesijohtohankkeen. Juuri 50 vuotta täyttäneellä William Mulhollandilla oli edessään elämänsä todennäköisesti suurin haaste.

Hänellä ei ollut muodollista insinöörin koulutusta eikä kokemusta näin suurista rakennusprojekteista, joten epäilijöitä riitti.

Mulholland tarttui toimeen

Vesijohtoa varten oli kaivettava ja tuettava kanavia lähes sadan kilometrin pituudelta. Vesi oli myös johdettava yli vuorten, läpi erämaiden ja muun muassa yli yhdeksän syvän rotkon.

Lisäksi piti rakentaa patoja ja räjäyttää kallion läpi 142 tunnelia pohjoisesta etelään 375 kilometrin pituiselle matkalle. Työt oli tehtävä karussa ja vaikeakulkuisessa maastossa ja ilmastossa, joka vaihteli purevasta kylmyydestä paahtavaan kuumuuteen. Aikataulu oli erittäin tiukka: Mulholland oli luvannut, että hanke valmistuisi viidessä vuodessa ja toteutuisi 23 miljoonalla dollarilla.

Hankkeen kriitikot eivät uskoneet, että Mulholland pystyisi niin vaativaan tehtävään. Vaikka hän saisi vesijohdon rakennettua, se veisi ainakin 20 vuotta ja maksaisi vähintään 50 miljoonaa.
Mulholland aikoi todistaa epäilijöiden olevan väärässä.

Saadakseen veden nousemaan Jawbonen kanjonista Mulholland kehitti j√§rjestelm√§n, joka sai nimen Jawbone Siphon eli ‚ÄĚJawbonen lappo‚ÄĚ. Putket rakennettiin niin, ett√§ vesi nousi kanjonin pohjalta paineen avulla virtauksen hidastumatta.

© Mikkel Juul Jensen/HISTORIE

Vesi puristetaan suppilon läpi

Kanjoniin tultaessa putket ovat suuria ja leveitä, mutta ne alkavat vähitellen kaventua kanjonin pohjaa lähestyttäessä.

© Mikkel Juul Jensen/HISTORIE

Paine on suurin kanjonin pohjalla

Kun putket kapenevat kanjonin pohjalle tultaessa, paine niiden sisällä kasvaa ja työntää sitten veden rinnettä ylöspäin.

© Mikkel Juul Jensen/HISTORIE

Putket laajenevat jälleen

Vesiputket laajenevat j√§lleen yl√∂sp√§in ment√§ess√§. Lapon ‚ÄĚimu‚ÄĚ pit√§√§ huolen siit√§, ett√§ vesi nousee m√§en p√§√§lle.

Hän itse uskoi vakaasti suunnitelmaansa, joka ei toteutuessaan ainoastaan sammuttaisi kaupungin janoa: kun 33 miljoonaa litraa vettä syöksyisi vuorilta kohti Los Angelesia, hän voisi perustaa vesijohdon varrelle sähkölaitoksia ja toimittaa siten kaupunkiin myös sähköä.

Mulholland hankki avukseen mahdollisimman kokenutta väkeä ja palkkasi rakennustyöläisiä kaikkialta lännestä. Töihin ilmoittautui pilvin pimein karaistuneita rautatieläisiä ja kaivostyöläisiä, joilla useimmilla oli siirtolaistausta.

Kanavia kaivettiin sek√§ k√§sivoimin ett√§ koneilla. Los Angelesin vesijohdon rakennust√∂ihin osallistui parhaimmillaan samanaikaisesti 3‚ÄĮ900 ty√∂l√§ist√§.

© UCLA Library/Online Archive of California

Pian kreikkalaista, bulgarialaista, serbialaista, montenegrolaista, sveitsiläistä ja meksikolaista alkuperää olevat työläiset alkoivat toteuttaa Mulhollandin suunnitelmia vuoristossa Los Angelesin itäpuolella.

Työt alkoivat vauhdilla

Tiukan aikataulun vuoksi työt piti käynnistää heti kahdessa paikassa yhtä aikaa. Syyskuussa 1907 aloitettiin kallionräjäytystyöt vesijohdon toisessa päässä Elizabethjärven luona. Erityisesti tämän vaiheen aikataulu huoletti Mulhollandia.

Kahdeksan kilometrin pituisen tunnelin rakentaminen oli työlästä ja hidasta, sillä Los Angelesin pohjoispuolella kohoava San Gabrielin vuoristo, jonka läpi tunnelin piti kulkea, oli vakaata graniittista peruskalliota.

Samaan aikaan toinen rakennusporukka alkoi ruopata jokea ja kaivaa kanavia Owens Valleyssä. Rakennustöiden esivalmistelut vuorilla tehtiin huolella. Pieniä työryhmiä lähetettiin muun muassa jo ennalta korjaamaan teitä ja perustamaan leirejä koko tulevan vesijohdon reitin varrelle.

Tuloksia alkoi näkyä keväällä 1908. Mulholland perusti suunnilleen putken keskivaiheilla sijaitsevaan Jawbonen kanjoniin suuren keskusleirin. Pian kaikkialle ilmestyi telttoja, nopeasti kokoon kyhättyjä mökkejä, vaunuja, köysiä, muuleja, koneita, ruutia ja dynamiittia.

Ensimmäiset 28 Caterpillarin valmistamaa traktoria oli tehty varta vasten vesijohdon rakentamista varten.

© UCLA Library/Online Archive of California

Kaikista valmisteluista huolimatta alue oli edelleen karua ja vaikeakulkuista. Toukokuussa 1908 lääkäri Raymond G. Taylor tuli tarkistamaan rakennuspaikkoja. Mulholland oli palkannut hänet perustamaan rakennustyöläisille terveydenhoitojärjestelmän ja sairaaloita.

Muistelmissaan Taylor kuvailee matkaa ankaraksi ja kertoo, miten autot olivat jatkuvasti hajoamaisillaan kuumuuden, pölyn ja huonokuntoisten teiden vuoksi. Mukana olleet vararenkaat tulivat tarpeeseen, sillä yhden päivän aikana sattui jopa 14 rengasrikkoa.

Valmistelut etenivät ripeästi, ja 1. lokakuuta 1908 rakennustyöt alkoivat virallisesti. Suuri joukko työläisiä alkoi silloin rakentaa varsin­aista vesijohtoa. Valtava työläisten määrä ja haasteellinen tehtävä tekivät vaikutuksen toimittajaan, joka kuvaili vuonna 1909 näkymää vuorelta 365 metrin korkeudesta Jawbonen erämaakanjoniin.

‚ÄĚLouhitut kalliot ja maa n√§kyv√§t keltaisena vy√∂n√§, ja tuhannet miehet ahkeroivat niiden ymp√§rill√§ kuin muurahaiset. V√§lill√§ keltainen vy√∂ h√§vi√§√§ mutta ilmestyy sitten taas esiin jossakin muualla‚ÄĚ, toimittaja kirjoitti.

Työmaita varten rakennetut tiet olivat tuolloin jo valmiit, ja työläiset olivat rakentaneet myös kaksi sähkölaitosta, asentaneet tarvittavat sähköjohdot ja puhelinkaapelit ja huolehtineet rakennustyömaan vedensaannista.

Mulholland oli myös pystyttänyt Mojaven autiomaahan uuden tehtaan, joka tuotti tuhat tonnia sementtiä päivässä. Vesijohdon reitin varrelle oli noussut koneasemia, parakkeja, toimistorakennuksia, varastoja ja satelliittileirejä.

Samaan aikaan Southern Pacific -rautatieyhtiö rakensi Mojaven pohjoispuolelle rautatielinjaa, joka ulottuisi myös Owens Valleyyn.

Sekä koneita että muuleja tarvittiin

Kokonaisuudessaan rakennusurakka oli valtava. Vesijohto muodostui vajaan sadan kilometrin matkalta avokanavista. Ne kaivettiin käsivoimin, kaivinkoneilla tai Mulhollandin rakennuttamien erityisten korkeapainevesitykkien avulla.

Jo vuonna 1906 eli kaksi vuotta ennen rakennustöiden alkamista Mulhollandin vesitykki oli herättänyt suurta huomiota. Kukaan ei ollut koskaan ennen käyttänyt sellaista vesialtaan kaivamiseen.

Mulhollandilla oli muitakin mullistavia ideoita. H√§n suunnitteli vesijohtoa varten suuren kelluvan kaivurin, jolle ty√∂l√§iset antoivat nimen ‚ÄĚBig Bill‚ÄĚ eli ‚ÄĚIso-Bill‚ÄĚ. My√∂s se kaivoi ja ruoppasi maata ja mutaa voimakkaan vesisuihkun avulla.

Lisäksi Mulholland rakennutti suuria höyrykäyttöisiä kaivinkoneita. Rakennustöiden edistyessä niitä kehitettiin ja muokattiin, ja loppuvaiheessa ne toimivat sähköllä.

Kaivinkoneiden hankinta antaa hyvän kuvan Mulhollandin visionäärisyydestä ja uskosta itseensä. Kun hän alun perin oli kysellyt valmistajilta, pystyisivätkö nämä tuottamaan moisia koneita, moni ei edes tehnyt tarjousta. He eivät uskoneet, että niin suurten ja tehokkaiden koneiden rakentaminen oli ylipäätään mahdollista.

Mulholland järjesti lopulta tapaamisen rakennuskoneita valmistavan Marion Steam Shovel Companyn insinöörien kanssa. Hekin levittelivät aluksi vain käsiään ja totesivat, etteivät voisi taata kaivinkoneiden pystyvän kaikkeen siihen, mitä Mulholland odotti.

Mulholland piti kuitenkin pintansa, ja h√§nen kerrotaan vastanneen: ‚ÄĚRakentakaa te koneet, min√§ kyll√§ huolehdin takuista.‚ÄĚ

Loppujen lopuksi kaivinkoneet osoittautuivat juuri niin tehokkaiksi kuin Mulholland oli kuvitellutkin. Useimmat vesijohdon putket tehtiin betonista, mutta sinne, missä vesi piti johtaa suurten kanjonien kautta, rakennettiin valtavia teräsputkia.

Ne toimivat ikään kuin lappoina eli järjestelminä, joissa veden paine sai veden nousemaan kanjonin rinnettä ylös. Osa putkista oli niin suuria, että niistä mahtui ajamaan läpi kuorma-autoilla.

Mulholland tilasi putkien siirtelyyn 28 suurta höyrykäyttöistä traktoria, jotka kulkivat telaketjuilla. Traktorit saivat lisänimen caterpillar (perhosentoukka). Kerrotaan, että nimi oli niin osuva, että traktoreita valmistanut yritys vaihtoi nimensä Caterpillariksi.

Traktorit osoittautuivat kuitenkin riittämättömiksi, kun 11 metrin pituiset ja 23 tonnin painoiset teräsputket piti raahata vuorenrinteitä Jawbonen kanjoniin. 52 vetojuhtaa hoitikin homman, johon kone ei pystynyt.

Muulit ja aasit pelastivat tilanteen, kun mahtavia metalliputkia ei pystytty kuljettamaan Jawbonen kanjoniin konevoimin. Enimmillään vetovaljakkoon kuului 52 eläintä.

© UCLA Library/Online Archive of California

Bonus vauhditti töitä

Mulholland etsi jatkuvasti säästökohteita. Hän keksi sekoittaa kalliiseen portlandsementtiin paikallisista vuorista jauhettua tuffia, mistä koitui yli 200 000 dollarin säästö.

Myöhemmin hän alkoi ruiskuttaa betonia suoraan kanavan seiniin. Se oli mullistava tekniikka, jota käytetään vielä tänäkin päivänä.

Mulhollandin aivot raksuttivat alituiseen laskien aikaa, etäisyyksiä ja rahaa. Hän pystyi milloin tahansa sanomaan, mitä jokin projektin pieninkin osa tai työvaihe maksoi.

Vauhdittaakseen töitä Mulholland lupasi työntekijöille bonuksen. Tunnelinkaivajien päivätavoite oli kahdeksan jalkaa, ja jokaisesta sen ylittävästä jalasta työläiset saivat 40 senttiä lisää kahden dollarin päiväpalkan päälle.

Vesijohdon putket olivat niin suuria, että niiden päällä pystyi vaikka ajamaan autolla.

© Getty Images

Se toimi. Ensimmäisten 11 kuukauden aikana tunnelia valmistui yli 35 kilometriä. Niinpä Elizabethjärven tunneli eteni ennätysvauhtia. Aikataulun mukaan sen piti valmistua viidessä vuodessa, mutta tunneli oli valmis jo kolmen vuoden ja neljän kuukauden päästä.

Tunnelin rakentamista pidettiin töistä rankimpana, mutta osa työläisistä viihtyi maan alla. Ulkona nimittäin tuuli jäätävästi talvikuukausina, ja kesällä lämpötila saattoi syvissä kanjoneissa nousta 54 asteeseen.

19-vuotias Frederick Cross kuvaili tunnelin oloja my√∂hemmin: ‚ÄĚ15 asteen tasainen l√§mp√∂tila sai siet√§m√§√§n ainaista sortuman vaaraa, poran korvias√§rkev√§√§ √§√§nt√§ ja jatkuvasti tippuvaa vett√§.‚ÄĚ

Raskaan ty√∂n vastapainoksi vapaa-aikana huviteltiin. Kun ty√∂l√§iset joka kymmenes p√§iv√§ saivat bonuksensa, he l√§htiv√§t Mojaveen, jota kutsuttiin ‚ÄĚL√§nnen paheellisimmaksi kaupungiksi‚ÄĚ. Siell√§ oli peliluolia, tanssisaleja ja bordelleja, ja sanottiinkin, ett√§ joka hetki yksi tunnelinrakennusporukka oli humalassa, yksi krapulassa ja yksi t√∂iss√§.

Vesijohtoa varten piti kaivaa kaikkiaan 142 tunnelia.

© Corbis/All Over

Miehet asuivat pienissä leireissä, yleensä vaatimattomissa parakeissa, joissa oli makuukoppeja, keittiö ja varasto. Helteellä miehet kipusivat yöksi parakkien katolle ja nukkuivat tähtitaivaan alla.

Maaliskuussa 1909 työt sujuivat edelleen mukavasti, ja työläisiä oli jopa kolmetuhatta. Onni ei kuitenkaan ollut ikuista, vaan myöhemmin rakennustöitä koettelivat myös talousongelmat, lakot ja onnettomuudet.

Vuonna 1910 Los Angeles joutui rahapulassa v√§hent√§m√§√§n vesijohtot√∂iden ty√∂voimaa 1‚ÄĮ100:aan, ja ammattiliitot kihisiv√§t. Ty√∂l√§iset alkoivat nurista palkkansa pienuudesta, ja kun kanttiiniteltoissa myyt√§v√§n vaatimattoman
ruuan hinta nousi mutta palkat eivät, osa ryhtyi lakkoon.

Lopulta 350 kokenutta kaivostyöläistä lähti työmaalta, ja heidät korvattiin kokemattomalla työvoimalla. Seuraavakin vastoinkäyminen odotti jo nurkan takana.

Vaarallisesta työstä ja kireästä aikataulusta huolimatta työmaalla oli sattunut vakavia onnettomuuksia suhteellisen vähän. Kesäaamuna 1912 sitten sattui pahin mahdollinen.

20 miestä työskenteli tunnelissa San Gabrielin vuoristossa. Työnjohtaja Lewis Grey vei kolmen räjäyttäjän ryhmän lähes 700 metriä vuoren sisään ja poistui. Ryhmän piti asentaa 50 paunaa dynamiittia kallioseinämään porattuihin reikiin ja kiinnittää sytytyslangat.

Grey ei ollut edennyt pitkällekään, kun kuului valtava jysäys. Grey paiskautui päin kallionseinää mutta pääsi ryömimään ulos.

Räjähdyksen syytä ei tiedetä. Lähinnä dynamiittia olleesta miehestä ei ollut mitään jäljellä, muiden kahden ruumiit löydettiin. Osa muualla tunnelissa olleista kahdestakymmenestä miehestä saatiin pelastettua, mutta osa oli lähtenyt juoksemaan väärään suuntaan ja tukehtunut savuun ja kaasuihin.

Tapahtu viel√§ muutama pienempi onnettomuus, ennen kuin vesijohto oli valmis, mutta kaiken kaikkiaan henkil√∂vahingot j√§iv√§t melko v√§h√§iseksi. 1‚ÄĮ282 onnettomuudessa kuoli kaikkiaan 43 miest√§.

Todennäköisesti muutama työläinen kuoli myös tappeluissa Mojavessa. Yksikään onnettomuuksista ei kuitenkaan juuri hidastanut rakennustöitä, joiden loppu jo häämötti.

Vesijohto valmistui tavoiteajassa

Kun William Mulholland 5. marraskuuta 1913 seisoi kutsuvieraiden ja 40 000 -päisen yleisön edessä San Fernandon vesialtaalla ja huusi losangelesilaisille toimittaneensa heille vettä, häntä juhlittiin sankarina. Hän oli tehnyt mahdottomasta mahdollisen: hän oli varmistanut kaupungin vedensaannin ja jopa 2,9 miljoonaa alle budjetin.

Vesijohdon ansiosta Los Angelesista kasvoi miljoonakaupunki.

Tulvassa kuolleiden ihmisten tarkkaa määrää ei tiedetä.

© Alan Pollack Collection/John Spoor Broome Library

Tragedia tahrasi Mulhollandin maineen

St. Franciksen padon romahtamista pidetään 1900-luvun pahimpana rakennusonnettomuutena Yhdysvalloissa.

William Mulholland tuli kuuluisaksi vesijohdostaan, mutta parhaiten hänet muistetaan 15 vuotta myöhemmin tapahtuneesta tragediasta. Hän oli johtanut 60 metriä korkean St. Franciksen padon rakentamista Kaliforniassa.

Sääntelyallas avattiin 1926, ja helmikuussa 1928 padonhoitaja havaitsi betonissa halkeamia ja vuodon. Mulholland kävi tarkastuskäynnillä 12. maaliskuuta mutta ei nähnyt syytä huoleen.

Seuraavana yönä kuului räjähdystä muistuttava ääni. Pato murtui, ja 47 miljardia litraa vettä syöksyi alas rotkoon murskaten kaiken tieltään. Viiden ja puolen tunnin kuluttua vesi saavutti Tyynenmeren, ja allas tyhjeni. Onnettomuudessa kuoli jopa 600 ihmistä, ja Mulhollandia syytettiin tapahtuneesta.

Virallisen tutkinnan mukaan pato oli rakennettu epävakaalle kallioperälle, mutta Mulholland vapautettiin vastuusta. Hän kuitenkin kärsi onnettomuuden vuoksi suuria tunnontuskia.

Mulholland jäi eläkkeelle maaliskuussa 1929 ja kuoli 22. heinäkuuta 1935 halvauksen seurauksiin 79-vuotiaana.