Valtava vesiputki pelasti suurkaupungin: Los Angeles janosi vettä

Kansan riemu ja kovaääniset suosionosoitukset täyttivät laakson. William Mulholland oli tehnyt sen, mitä moni ei ollut uskonut mahdolliseksi: Hän oli rakentanut viidessä vuodessa vesijohdon, joka kuljetti vettä 375 kilometrin päästä Sierra Nevadan vuoristosta tiettömien taipaleiden ja vuorten yli Los Angelesiin.

Los Angeles Timesin sanoin hän oli antanut Los Angelesille joen ja turvannut siten kaupungin tulevaisuuden.

Vedentarve kasvoi nopeasti

Vuosisadan vaihteen tienoilla teollistuminen oli kiivaimmillaan, ja vedenkulutus kasvoi koko ajan. Vuonna 1902 Yhdysvaltojen hallitus perusti vesihallinnon, jonka tehtävä oli edistää lännen autioiden alueiden asuttamista muun muassa keinokasteluhankkeiden, patojen ja sähkölaitosten avulla.

Yksi vesihallinnon ensimmäisistä projekteista oli kartoittaa lähes neljäsataa kilometriä Los Angelesin pohjoispuolella sijaitseva Owens Valleyn laakso. Kartoitus osoitti, että laakson pohjoisosa, Long Valley, soveltui täydellisesti tekoaltaalle, jota tarvittiin keinokastelujärjestelmän luomiseen.

Vuonna 1904 vesihallinnon pääinsinööri Joseph Lippincott kutsui Los Angelesin entisen pormestarin Fred Eatonin yksityiselle tutustumisretkelle Owens Valleyyn. Matkan tarkoitus oli esitellä Eatonille aluetta, sen kartoittamista ja mahdollisuutta perustaa sinne keinokastelujärjestelmä.

Eaton innostui, mutta ei suinkaan hänelle esitetystä alkuperäisestä suunnitelmasta. Miksi jättää arvokas vesi Owens Valleyyn, kun se olisi enemmän tarpeen Los Angelesissa?

Suunnitelma tehtiin salassa

Palattuaan Owens Valleystä Eaton ei aikaillut. Hän otti heti yhteyttä Los Angelesin vesihuollon johtajaan William Mulhollandiin. Eaton oli itse aiemmin johtanut kaupungin vesihuoltoa ja tiesi, miten kipeästi Los Angeles, ”Enkelten kaupunki”, kaipasi vettä.

Kaupungin vaatimaton joki, Los Angeles River, ei pystynyt vastaamaan nopeasti kasvavan suurkaupungin tarpeisiin. Elintärkeän vedensaannin turvaaminen kaupungissa vaati nopeita toimenpiteitä.

Miehet ajoivat muulien vetämillä vaunuilla vuorille tutkimaan kuivuneita joenuomia, mahdollisia vesialtaiden paikkoja ja vuorenharjanteita, joiden kautta vettä voitaisiin johtaa etelään. Leirinuotiolla Fred Eaton vakuutti Mulhollandin siitä, että Los Angelesin tulevaisuus riippui Owens Valleyn vedestä.

Mulholland oli itseoppinut mutta kokenut insinööri, ja hän alkoi välittömästi luonnostella projektia mukanaan tuomiensa kompassin ja korkeusmittarin avulla. Suunnitelma oli jo hahmottunut hänen mielessään: Owensjoki johdettaisiin takaisin joenuomaan, jota pitkin vesi oli 11 000 vuotta aiemmin virrannut suoraan Los Angelesin pohjoispuolella oleville vuorille.

Mulholland uppoutui laskelmiinsa ja näki jo sielunsa silmillä, miten vesi ryöppysi vuorilta vesijohtoa pitkin kohti Los Angelesia. Palattuaan Los Angelesiin Mulholland vakuutti kaikessa hiljaisuudessa kaupunginhallituksen suunnitelmastaan.

”Meidän on saatava käyttöömme Owensjoen vedet. Näin loistavaa tilaisuutta Los Angelesilla ei ole koskaan ollut”, hän painotti.

Mulholland oli tarkkana siitä, että suunnitelma pysyi kaupungin vesihuoltolaitoksen seinien sisällä. Hän pelkäsi, että jos tieto hankkeesta leviäisi, maan hinta nousisi nopeasti. Niinpä kun hän matkusti insinöörien kanssa laaksoon suorittamaan mittauksia, he naamioituivat karjanajajiksi.

Idean isä Fred Eaton otti vastuulleen kiistanalaisen tehtävän hankkia suunnitelman toteuttamiselle välttämättömät vesi- ja maanomistusoikeudet mahdollisimman huomaamattomasti. Vuonna 1905 Fred Eaton matkusti Owens Valleyyn paksun lompakon kanssa.

Joseph Lippincott, joka oli alun perin kertonut Eatonille ja Mulhollandille vuoriston veden tarjoamista mahdollisuuksista, kirjoitti hänen mukaansa saatekirjeen. Siinä väitettiin, että Eaton oli valtion vesihallinnon palveluksessa, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa.

Fred Eaton onnistui peiteroolinsa turvin ostamaan valtaosan tarvittavista maa-alueista vuoden aikana. Niinpä 27. heinäkuuta 1906 vesihallinto sai tietää, että Los Angeles omisti joenvarresta maata 80 kilometrin pituudelta.

Enää puuttui laki, joka salli vesijohdon rakentamisen liittovaltion maiden halki. Sen järjesti presidentti Theodore Roosevelt, joka totesi: ”– –kokonaisuudessaan on sata- tai tuhatkertaisesti tärkeämpää valtiolle ja arvokkaampaa kansalle, että Los Angeles saa veden käyttöönsä sen sijaan, että vain Owens Valleyn asukkaat hyötyisivät siitä.”

Presidentin hyväksyntä sinetöi Los Angelesin vesijohtohankkeen. Juuri 50 vuotta täyttäneellä William Mulhollandilla oli edessään elämänsä todennäköisesti suurin haaste.

Hänellä ei ollut muodollista insinöörin koulutusta eikä kokemusta näin suurista rakennusprojekteista, joten epäilijöitä riitti.

Mulholland tarttui toimeen

Vesijohtoa varten oli kaivettava ja tuettava kanavia lähes sadan kilometrin pituudelta. Vesi oli myös johdettava yli vuorten, läpi erämaiden ja muun muassa yli yhdeksän syvän rotkon.

Lisäksi piti rakentaa patoja ja räjäyttää kallion läpi 142 tunnelia pohjoisesta etelään 375 kilometrin pituiselle matkalle. Työt oli tehtävä karussa ja vaikeakulkuisessa maastossa ja ilmastossa, joka vaihteli purevasta kylmyydestä paahtavaan kuumuuteen. Aikataulu oli erittäin tiukka: Mulholland oli luvannut, että hanke valmistuisi viidessä vuodessa ja toteutuisi 23 miljoonalla dollarilla.

Hankkeen kriitikot eivät uskoneet, että Mulholland pystyisi niin vaativaan tehtävään. Vaikka hän saisi vesijohdon rakennettua, se veisi ainakin 20 vuotta ja maksaisi vähintään 50 miljoonaa.
Mulholland aikoi todistaa epäilijöiden olevan väärässä.

Hän itse uskoi vakaasti suunnitelmaansa, joka ei toteutuessaan ainoastaan sammuttaisi kaupungin janoa: kun 33 miljoonaa litraa vettä syöksyisi vuorilta kohti Los Angelesia, hän voisi perustaa vesijohdon varrelle sähkölaitoksia ja toimittaa siten kaupunkiin myös sähköä.

Mulholland hankki avukseen mahdollisimman kokenutta väkeä ja palkkasi rakennustyöläisiä kaikkialta lännestä. Töihin ilmoittautui pilvin pimein karaistuneita rautatieläisiä ja kaivostyöläisiä, joilla useimmilla oli siirtolaistausta.

Pian kreikkalaista, bulgarialaista, serbialaista, montenegrolaista, sveitsiläistä ja meksikolaista alkuperää olevat työläiset alkoivat toteuttaa Mulhollandin suunnitelmia vuoristossa Los Angelesin itäpuolella.

Työt alkoivat vauhdilla

Tiukan aikataulun vuoksi työt piti käynnistää heti kahdessa paikassa yhtä aikaa. Syyskuussa 1907 aloitettiin kallionräjäytystyöt vesijohdon toisessa päässä Elizabethjärven luona. Erityisesti tämän vaiheen aikataulu huoletti Mulhollandia.

Kahdeksan kilometrin pituisen tunnelin rakentaminen oli työlästä ja hidasta, sillä Los Angelesin pohjoispuolella kohoava San Gabrielin vuoristo, jonka läpi tunnelin piti kulkea, oli vakaata graniittista peruskalliota.

Samaan aikaan toinen rakennusporukka alkoi ruopata jokea ja kaivaa kanavia Owens Valleyssä. Rakennustöiden esivalmistelut vuorilla tehtiin huolella. Pieniä työryhmiä lähetettiin muun muassa jo ennalta korjaamaan teitä ja perustamaan leirejä koko tulevan vesijohdon reitin varrelle.

Tuloksia alkoi näkyä keväällä 1908. Mulholland perusti suunnilleen putken keskivaiheilla sijaitsevaan Jawbonen kanjoniin suuren keskusleirin. Pian kaikkialle ilmestyi telttoja, nopeasti kokoon kyhättyjä mökkejä, vaunuja, köysiä, muuleja, koneita, ruutia ja dynamiittia.

Kaikista valmisteluista huolimatta alue oli edelleen karua ja vaikeakulkuista. Toukokuussa 1908 lääkäri Raymond G. Taylor tuli tarkistamaan rakennuspaikkoja. Mulholland oli palkannut hänet perustamaan rakennustyöläisille terveydenhoitojärjestelmän ja sairaaloita.

Muistelmissaan Taylor kuvailee matkaa ankaraksi ja kertoo, miten autot olivat jatkuvasti hajoamaisillaan kuumuuden, pölyn ja huonokuntoisten teiden vuoksi. Mukana olleet vararenkaat tulivat tarpeeseen, sillä yhden päivän aikana sattui jopa 14 rengasrikkoa.

Valmistelut etenivät ripeästi, ja 1. lokakuuta 1908 rakennustyöt alkoivat virallisesti. Suuri joukko työläisiä alkoi silloin rakentaa varsin­aista vesijohtoa. Valtava työläisten määrä ja haasteellinen tehtävä tekivät vaikutuksen toimittajaan, joka kuvaili vuonna 1909 näkymää vuorelta 365 metrin korkeudesta Jawbonen erämaakanjoniin.

”Louhitut kalliot ja maa näkyvät keltaisena vyönä, ja tuhannet miehet ahkeroivat niiden ympärillä kuin muurahaiset. Välillä keltainen vyö häviää mutta ilmestyy sitten taas esiin jossakin muualla”, toimittaja kirjoitti.

Työmaita varten rakennetut tiet olivat tuolloin jo valmiit, ja työläiset olivat rakentaneet myös kaksi sähkölaitosta, asentaneet tarvittavat sähköjohdot ja puhelinkaapelit ja huolehtineet rakennustyömaan vedensaannista.

Mulholland oli myös pystyttänyt Mojaven autiomaahan uuden tehtaan, joka tuotti tuhat tonnia sementtiä päivässä. Vesijohdon reitin varrelle oli noussut koneasemia, parakkeja, toimistorakennuksia, varastoja ja satelliittileirejä.

Samaan aikaan Southern Pacific -rautatieyhtiö rakensi Mojaven pohjoispuolelle rautatielinjaa, joka ulottuisi myös Owens Valleyyn.

Sekä koneita että muuleja tarvittiin

Kokonaisuudessaan rakennusurakka oli valtava. Vesijohto muodostui vajaan sadan kilometrin matkalta avokanavista. Ne kaivettiin käsivoimin, kaivinkoneilla tai Mulhollandin rakennuttamien erityisten korkeapainevesitykkien avulla.

Jo vuonna 1906 eli kaksi vuotta ennen rakennustöiden alkamista Mulhollandin vesitykki oli herättänyt suurta huomiota. Kukaan ei ollut koskaan ennen käyttänyt sellaista vesialtaan kaivamiseen.

Mulhollandilla oli muitakin mullistavia ideoita. Hän suunnitteli vesijohtoa varten suuren kelluvan kaivurin, jolle työläiset antoivat nimen ”Big Bill” eli ”Iso-Bill”. Myös se kaivoi ja ruoppasi maata ja mutaa voimakkaan vesisuihkun avulla.

Lisäksi Mulholland rakennutti suuria höyrykäyttöisiä kaivinkoneita. Rakennustöiden edistyessä niitä kehitettiin ja muokattiin, ja loppuvaiheessa ne toimivat sähköllä.

Kaivinkoneiden hankinta antaa hyvän kuvan Mulhollandin visionäärisyydestä ja uskosta itseensä. Kun hän alun perin oli kysellyt valmistajilta, pystyisivätkö nämä tuottamaan moisia koneita, moni ei edes tehnyt tarjousta. He eivät uskoneet, että niin suurten ja tehokkaiden koneiden rakentaminen oli ylipäätään mahdollista.

Mulholland järjesti lopulta tapaamisen rakennuskoneita valmistavan Marion Steam Shovel Companyn insinöörien kanssa. Hekin levittelivät aluksi vain käsiään ja totesivat, etteivät voisi taata kaivinkoneiden pystyvän kaikkeen siihen, mitä Mulholland odotti.

Mulholland piti kuitenkin pintansa, ja hänen kerrotaan vastanneen: ”Rakentakaa te koneet, minä kyllä huolehdin takuista.”

Loppujen lopuksi kaivinkoneet osoittautuivat juuri niin tehokkaiksi kuin Mulholland oli kuvitellutkin. Useimmat vesijohdon putket tehtiin betonista, mutta sinne, missä vesi piti johtaa suurten kanjonien kautta, rakennettiin valtavia teräsputkia.

Ne toimivat ikään kuin lappoina eli järjestelminä, joissa veden paine sai veden nousemaan kanjonin rinnettä ylös. Osa putkista oli niin suuria, että niistä mahtui ajamaan läpi kuorma-autoilla.

Mulholland tilasi putkien siirtelyyn 28 suurta höyrykäyttöistä traktoria, jotka kulkivat telaketjuilla. Traktorit saivat lisänimen caterpillar (perhosentoukka). Kerrotaan, että nimi oli niin osuva, että traktoreita valmistanut yritys vaihtoi nimensä Caterpillariksi.

Traktorit osoittautuivat kuitenkin riittämättömiksi, kun 11 metrin pituiset ja 23 tonnin painoiset teräsputket piti raahata vuorenrinteitä Jawbonen kanjoniin. 52 vetojuhtaa hoitikin homman, johon kone ei pystynyt.

Bonus vauhditti töitä

Mulholland etsi jatkuvasti säästökohteita. Hän keksi sekoittaa kalliiseen portlandsementtiin paikallisista vuorista jauhettua tuffia, mistä koitui yli 200 000 dollarin säästö.

Myöhemmin hän alkoi ruiskuttaa betonia suoraan kanavan seiniin. Se oli mullistava tekniikka, jota käytetään vielä tänäkin päivänä.

Mulhollandin aivot raksuttivat alituiseen laskien aikaa, etäisyyksiä ja rahaa. Hän pystyi milloin tahansa sanomaan, mitä jokin projektin pieninkin osa tai työvaihe maksoi.

Vauhdittaakseen töitä Mulholland lupasi työntekijöille bonuksen. Tunnelinkaivajien päivätavoite oli kahdeksan jalkaa, ja jokaisesta sen ylittävästä jalasta työläiset saivat 40 senttiä lisää kahden dollarin päiväpalkan päälle.

Se toimi. Ensimmäisten 11 kuukauden aikana tunnelia valmistui yli 35 kilometriä. Niinpä Elizabethjärven tunneli eteni ennätysvauhtia. Aikataulun mukaan sen piti valmistua viidessä vuodessa, mutta tunneli oli valmis jo kolmen vuoden ja neljän kuukauden päästä.

Tunnelin rakentamista pidettiin töistä rankimpana, mutta osa työläisistä viihtyi maan alla. Ulkona nimittäin tuuli jäätävästi talvikuukausina, ja kesällä lämpötila saattoi syvissä kanjoneissa nousta 54 asteeseen.

19-vuotias Frederick Cross kuvaili tunnelin oloja myöhemmin: ”15 asteen tasainen lämpötila sai sietämään ainaista sortuman vaaraa, poran korviasärkevää ääntä ja jatkuvasti tippuvaa vettä.”

Raskaan työn vastapainoksi vapaa-aikana huviteltiin. Kun työläiset joka kymmenes päivä saivat bonuksensa, he lähtivät Mojaveen, jota kutsuttiin ”Lännen paheellisimmaksi kaupungiksi”. Siellä oli peliluolia, tanssisaleja ja bordelleja, ja sanottiinkin, että joka hetki yksi tunnelinrakennusporukka oli humalassa, yksi krapulassa ja yksi töissä.

Miehet asuivat pienissä leireissä, yleensä vaatimattomissa parakeissa, joissa oli makuukoppeja, keittiö ja varasto. Helteellä miehet kipusivat yöksi parakkien katolle ja nukkuivat tähtitaivaan alla.

Maaliskuussa 1909 työt sujuivat edelleen mukavasti, ja työläisiä oli jopa kolmetuhatta. Onni ei kuitenkaan ollut ikuista, vaan myöhemmin rakennustöitä koettelivat myös talousongelmat, lakot ja onnettomuudet.

Vuonna 1910 Los Angeles joutui rahapulassa vähentämään vesijohtotöiden työvoimaa 1 100:aan, ja ammattiliitot kihisivät. Työläiset alkoivat nurista palkkansa pienuudesta, ja kun kanttiiniteltoissa myytävän vaatimattoman
ruuan hinta nousi mutta palkat eivät, osa ryhtyi lakkoon.

Lopulta 350 kokenutta kaivostyöläistä lähti työmaalta, ja heidät korvattiin kokemattomalla työvoimalla. Seuraavakin vastoinkäyminen odotti jo nurkan takana.

Vaarallisesta työstä ja kireästä aikataulusta huolimatta työmaalla oli sattunut vakavia onnettomuuksia suhteellisen vähän. Kesäaamuna 1912 sitten sattui pahin mahdollinen.

20 miestä työskenteli tunnelissa San Gabrielin vuoristossa. Työnjohtaja Lewis Grey vei kolmen räjäyttäjän ryhmän lähes 700 metriä vuoren sisään ja poistui. Ryhmän piti asentaa 50 paunaa dynamiittia kallioseinämään porattuihin reikiin ja kiinnittää sytytyslangat.

Grey ei ollut edennyt pitkällekään, kun kuului valtava jysäys. Grey paiskautui päin kallionseinää mutta pääsi ryömimään ulos.

Räjähdyksen syytä ei tiedetä. Lähinnä dynamiittia olleesta miehestä ei ollut mitään jäljellä, muiden kahden ruumiit löydettiin. Osa muualla tunnelissa olleista kahdestakymmenestä miehestä saatiin pelastettua, mutta osa oli lähtenyt juoksemaan väärään suuntaan ja tukehtunut savuun ja kaasuihin.

Tapahtu vielä muutama pienempi onnettomuus, ennen kuin vesijohto oli valmis, mutta kaiken kaikkiaan henkilövahingot jäivät melko vähäiseksi. 1 282 onnettomuudessa kuoli kaikkiaan 43 miestä.

Todennäköisesti muutama työläinen kuoli myös tappeluissa Mojavessa. Yksikään onnettomuuksista ei kuitenkaan juuri hidastanut rakennustöitä, joiden loppu jo häämötti.

Vesijohto valmistui tavoiteajassa

Kun William Mulholland 5. marraskuuta 1913 seisoi kutsuvieraiden ja 40 000 -päisen yleisön edessä San Fernandon vesialtaalla ja huusi losangelesilaisille toimittaneensa heille vettä, häntä juhlittiin sankarina. Hän oli tehnyt mahdottomasta mahdollisen: hän oli varmistanut kaupungin vedensaannin ja jopa 2,9 miljoonaa alle budjetin.

Vesijohdon ansiosta Los Angelesista kasvoi miljoonakaupunki.