Kuningatar Viktorian ajan Lontoossa riitti kuhinaa. Kaupunkiin saapui päivittäin suuria purjelaivoja siirtomaista Thamesin rannan kauppahuoneiden laitureille. Kasvava teollisuus loi kaupunkiin vaurautta ja työpaikkoja, mutta se synnytti myös lisää liikennettä. Erityisesti ruuhkat kasvoivat lautoilla ja silloilla yhä suurempien ihmis- ja tavaramäärien kulkiessa edestakaisin Thamesin yli. Joesta oli tullut kaupungin kasvun pullonkaula.
Varsinkin East Endin alue kaupungin itäpuolella kasvoi räjähdysmäisesti, mutta itäisin silta joen yli oli vanha London Bridge, jota pitkin kulki päivittäin yli 100 000 jalankulkijaa ja 20 000 ajoneuvoa. Ihmiset ja tavarat pakkautuivat sellaisiksi ruuhkiksi, että yrittäjiltä, poliitikoilta ja tavallisilta kaupunkilaisiltakin alkoivat mennä hermot. Kaikki olivat sitä mieltä, että jotain oli tehtävä.
Siltahanke sai osakseen vastustusta
Parlamentti asetti komitean pohtimaan asiaa vuonna 1876. Lontoon kaupunginarkkitehti Horace Jonesin mukaan parasta olisi rakentaa uusi yhteys joen yli läheltä vanhaa kuninkaanlinnaa, Toweria. Loput hän jätti poliitikkojen ratkaistavaksi, sillä uusi yhteys Thamesin yli oli hanke, johon liittyi valtavasti ristiriitaisia intressejä.
Itäisestä yhteydestä joen yli hyötyisivät ennen kaikkea kaupungin kauppahuoneet, mutta ne eivät missään tapauksessa halunneet joen yli siltaa, joka rajoittaisi suurten valtamerilaivojen kulkua Thamesilla.
Virkamiehet ehdottivat lauttayhteyttä, joka olisi kaupunkilaisille ilmainen, mutta liikenne kasvoi niin nopeasti, että lautat olisivat jääneet pian pieniksi.
Joukko teollisuusyrityksiä ehdotti tunnelia. Se ei rajoittaisi jokiliikennettä sen enempää rakennus- kuin käyttövaiheessakaan. Raskaalle liikenteelle eli hevosvaunuille tunneli olisi kuitenkin ongelmallinen, mutta tunnelin kannattajat esittivät, että hevoskärryt voitaisiin kuljettaa alas tunneliin ja sieltä jälleen ylös erityisellä hissillä.
Kokeneiden asiantuntijoiden avulla he yrittivät selittää parlamentille hevosten tottuvan nopeasti hissikyyteihin. Komitea ei silti vakuuttunut asiasta, eikä tunnelin kannattajien auttanut muu kuin antaa periksi.
Vuonna 1885 parlamentti päätti, että joen yli rakennetaan silta. Kauppahuoneet eivät kuitenkaan noin vain hyväksyneet sillan rakentamista, ja ne saivat hankkeesta säädettyyn lakiin maininnan siitä, että ne olivat oikeutettuja korvauksiin, jos silta tai sen rakentaminen haittaisi niiden toimintaa.
Parlamentti päätti tutustua muiden Euroopan satamakaupunkien kokemuksiin silloista. Kööpenhaminalainen virkamies kutsuttiin Lontooseen kertomaan tanskalaisten kokemuksista, ja komitea paneutui myös siltahankkeisiin Alankomaissa, Belgiassa ja Skotlannissa.
Towerin sillan eli Tower Bridgen suunnitteli lopulta Lontoon kaupunginarkkitehti Horace Jones. Hänen ehdotuksessaan oli aineksia muista kaupunkisilloista, ja siinä hyödynnettiin uusinta tekniikkaa. Hän ehdotti läppäsiltaa, jonka runko ja läpät rakennettaisiin uudesta materiaalista, teräksestä. Se oli kevyttä ja vahvaa mutta sen käytöstä silloissa ei ollut vielä paljon kokemusta.
Parlamentti hyväksyi Jonesin innovatiivisen suunnitelman, jota tuki myös siltahankkeissa aiemminkin mukana ollut insinööri John Wolfe-Barry. Sekä kekseliäisyyttä että kokemusta tarvittiinkin hankkeessa, jossa tuntui lähes mahdottomalta täyttää kaikki vaatimukset.