Suezin kanava tarjosi oikotien autiomaan halki

Kukoistava kaupunki erämaahan

Juhlat Välimeren rannalla 25. huhtikuuta 1859 kestivät aamunsarastukseen asti. Koko yön de Lesseps vakuutteli vierailleen, että tuolla lapionpistolla olisi maailmanlaajuista vaikutusta.

Hän oli oikeassa, sillä hänen hankkeestaan oli jo kauan sitten tullut kansainvälinen puheenaihe. Hän kuitenkin unohti mainita, että useimmat puhuivat kanavasta varsin kriittiseen sävyyn.

Se, että de Lesseps oli valinnut juuri tuon aution rantakaistaleen kanavan lähtöpisteeksi, kertoi monien mielestä hankkeen hulluudesta. Kukoistavan satamakaupungin synty tuolle paikalle oli monien mielestä mahdollista vain mielikuvituksessa.

De Lesseps antoi tulevalle kaupungille nimeksi Port Said Egyptin käskynhaltijan Muhammad Saidin kunniaksi. Said oli de Lessepsin läheinen ystävä ja yhtä innoissaan hankkeesta kuin tämäkin.

De Lesseps oli hankkinut rahat myymällä perustamansa yhtiön osakkeita erityisesti synnyinmaassaan Ranskassa. Said oli luvannut huolehtia työvoimasta. Suuri ongelma oli hankkia työntekijöille juomavettä.

Pian lähimpien lähteiden ja Port Saidin välillä kulki säännöllisesti 3 000 kamelia ja aasia, mutta vesihuolto takkuili silti. Työt pääsivät kunnolla vauhtiin vasta kun de Lesseps tilasi kaksi suurta laitetta, joilla voitiin keittää ja tislata merivettä juomavedeksi.

Merelle nousi aallonmurtaja, rannalle rakennettiin majakka ja kanavan suulle kasvoi kaupunki. Eurooppalaiset asuivat taloissa, arabityöntekijät teltoissa.

Kun Port Saidiin tuli yhä enemmän työntekijöitä, osa komennettiin kai­vamaan juomavesikanavaa, jota pitkin vettä voitaisiin johtaa Niilin suiston sivujoista Port Saidiin. Merivedestä tislattu juomavesi oli kallista eikä suinkaan kovin hyvän makuista.

Kanava noudatti luonnon muotoja

De Lesseps oli koulutukseltaan diplomaatti ja melkoinen monitaituri: hän puhui lukuisia kieliä, muun muassa Egyptin arabiaa, hän tunsi kauppaa ja hallintoa, häntä pidettiin charmikkaana herrasmiehenä ja hän seurasi tiiviisti aikansa suuria teknisiä edistysaskelia.

Hän valitsi Port Saidin kanavan toiseksi lähtöpisteeksi perustaen päätöksensä laajaan raporttiin, jonka hänen tekniset neuvonantajansa olivat työstäneet.

Kanava olisi helpointa rakentaa niin, että se noudattelisi maaston luonnollisesti alavia kohtia. Niinpä linjaus kulkisi muun muassa kannaksella sijaitsevien järvien kautta.

Tarkoitus oli hyödyntää myös faraoiden jo 4 000 vuotta aiemmin rakentamaa kanavaa, jota olivat ylläpitäneet noin vuoteen 800 asti aluetta vuoroillaan hallinneet kreikkalaiset, persialaiset ja roomalaiset.

Miljoonia kuutiometrejä hiekkaa ja savea oli kuitenkin kaivettava ja kuljetettava pois. Jotkin osat oli hakattava kivikovaan kalkkikivestä ja suolasta muodostuneeseen luontaiseen sementtiin.

Työvoimaa värvättiin pakolla

Ensimmäiset neljä vuotta lähes kaikki työ tehtiin käsin. Töitä tekivät rannikon kalastajat, jotka saivat palkaksi elintarvikkeita, kuten riisiä, hirssiä, taateleita ja sipuleita. Vaivalloisesti he kaivoivat haisevaa mutaa, patosivat vettä ja raahasivat maata pois koreissa ja säkeissä.

Työ sujui liian hitaasti, ja vuonna 1861 käskynhaltija pakotti tuhansia ihmisiä töihin kanavalle. Heidän työ­ehtonsa eivät olleet häävit. Esimerkiksi sopimuksessa luki, että alle 12-vuotiaille työläisille taattiin kyllä täydet muona-annokset mutta heille maksettiin pienempää palkkaa kuin aikuisille.

Enimmillään kanavaa kaivoi 30 000 egyptiläistä. Osa ei kestänyt uurastusta, kuumuutta ja piinaavia hiekkamyrskyjä. Tarkkaan ei tiedetä, moniko menetti henkensä Suezin kanavan rakennus­töissä, mutta kuolleisuuden ollessa korkeimmillaan vuonna 1866 kanava­yhtiön omien tilastojen mukaan kuoli 2–3 työntekijää tuhannesta.

Suhdeluku on korkea, kun ottaa huomioon, että suurin osa työn­tekijöistä oli nuoria terveitä miehiä, mutta ei suinkaan tavaton tuon ajan suurissa rakennushankkeissa.

Vuosisatoja merenkävijät ja poliitikot olivat pohtineet, miten kätevää olisi, jos Välimereltä pääsisikin oikotietä Punaisellemerelle ja sieltä Intiaan.

Laivat säästyisivät viikkojen, jopa kuukausien, purjehdukselta Afrikan ympäri sekä Afrikan rannikoiden myrskyiltä ja merirosvojen hyökkäyksiltä.

Hanke kaatui laskuvirheeseen

Asia oli tärkeä myös Napoleon Bonapartelle, joka hyökkäsi Egyptiin vuonna 1798. Hänelle oli selvää, että kanava voisi tarjota Ranskalle tärkeän jalansijan orientissa.

Ajatus kanavasta sai hänet pauloihinsa niin, että hän ratsasti itse kymmenen päivää kamelilla tarkastelemassa maisemaa omin silmin. Lisäksi hän asetti asiaa tutkimaan koko joukon tutkijoita ja insinöörejä.

Napoleonin tutkijat kuitenkin erehtyivät laskuissaan. He päättelivät, että Punainenmeri olisi lähes kymmenen metriä korkeammalla kuin Välimeri, joten kanavasta tulisi kuohuva koski.

Niinpä kanavahankkeesta luovuttiin. Laskuvirhe korjattiin vasta vuonna 1830, kun uudet tutkimukset osoittivatkin merien välisen korkeuseron olevan niin pieni – vain noin 1,2 metriä – että sillä ei ollut käytännön merkitystä.

Meritie poliittisessa myrskyssä

De Lesseps alkoi järjestelmällisesti tutkia Napoleonin vanhoja kanavasuunnitelmia vuonna 1832, kun hänet 27-vuo­tiaana diplomaattina nimettiin Ranskan varakonsuliksi Egyptin Aleksandriaan.

Hänen laivansa kelluessa karanteenissa kaupungin edustalla hän kulutti aikaa tutkimalla vanhoja karttoja ja asiakirjoja. Hän näki, että kanava avaisi uusia markkinoita ja mahdollisuuksia Ranskan elinkeinoelämälle.

De Lesseps ryhtyi kuitenkin ensin täyttämään diplomaattisia velvollisuuk­siaan ja solmi pian hyvät suhteet Egyptin käskynhaltijan Muhammad Alin kanssa. Yksi käskynhaltijan pojista, Muhammad Said, ystävystyi miellyt­tävän ranskalaisen diplomaatin kanssa aivan erityisen hyvin.

Tämä ystävyys oli de Lessepsille tärkeä myöhemmin, kun Saidista tuli Egyptin hallitsija. Vaikka de Lesseps myöhemmin diplomaattiurallaan lähetettiin muihin maihin, hän keräsi yhä aineistoa kanavan­rakentamisesta.

Hän oli hyvin tietoinen siitä, että hänen unelmansa ranskalaisten rakentamasta meritiestä itään oli poliittisesti kiistanalainen asia. Ranskan pahin siirtomaavaltakilpailija oli Britannia, ja Napoleonin sotien jälkeen 1800-luvun alussa maat olivat olleet jatkuvasti napit vastakkain. Britannia hallitsi maailman meriä ja kahmi rikkauksia Intian-kaupallaan.

Heti ranskalaisten ensimmäisistä lennokkaista kanavasuunnitelmista alkaen brittiläiset poliitikot olivat olleet niitä vastaan. Napoleonin ranskalaiset siirtomaasuunnitelmat kalvoivat yhä heidän mielessään, ja he aavistelivat brittiläisen imperiumin olevan uhattuna.

Oikotie Intian valtamerelle voisi auttaa Ranskaa kaappaamaan itselleen kauppaa arabimaiden kanssa ja synnyttää ranskalaisen imperiumin Lähi-itään.

De Lesseps ymmärsi brittien vasta­hakoisuuden ja yritti vierailuillaan Englannissa useaan otteeseen voittaa hankkeelleen sikäläisiä kannattajia. Toki brittiläiset liikemiehet ymmärsivät, että jos merimatka Intiaan lyhenisi 5 000 kilometrillä, matka-ajat lyhenisivät ja rahtikustannukset pienenisivät merkittävästi.

Englannin hallitsevissa piireissä mikä tahansa ranskalaisen tekemä ehdotus oli kuitenkin aina jo lähtökohtaisesti epäilyttävä. Asiaa ei juurikaan auttanut edes se, että de Lesseps korosti tulevan kanavan olevan avoinna kaikkien lippujen alla seilaaville laivoille.

Myös varustamojen vanhakantaisuus vaikutti vastustukseen. Meritiellä Afrikan ympäri voitiin purjehtia suurilla purjelaivoilla, mutta sisävesikanavassa purjeista ei ollut paljon hyötyä, vaan kanavassa olisi käytettävä höyrylaivoja.

Vanhemmat poliitikot pitivät kuitenkin höyrylaivoja vaarallisina. Esimerkiksi tekstiilitehtaissa höyrykoneita räjähti usein kohtalokkain seurauksin, ja riskejä pidettiin merellä vielä suurempina.

Lämmin vastaanotto Egyptissä

Diplomaattina de Lesseps siirtyi usein maasta toiseen, mutta hän muutti vuonna 1852 takaisin Ranskaan harjoittamaan maanviljelystä.

Eräs kirje nosti jälleen hänen unelmansa päivänvaloon. Hänen nuoruudenystävänsä Aleksand­riasta, Muhammad Said, oli nimetty Egyptin käskynhaltijaksi. De Lesseps matkusti siitä paikasta Egyptiin, missä hän sai valtiomiehen vastaanoton. Said ei ollut unohtanut de Lessepsiä, ja yhdessä ystävykset lähtivät matkustelemaan ympäri Egyptiä.

De Lesseps odotti sopivaa hetkeä kertoa suunnitelmistaan Saidille. Eräänä aamuna he näkivät sateenkaaren, joka on harvinainen näky Egyptissä, ja de Lesseps piti sitä merkkinä. Hän esitti asiansa Saidille.

Tämä innostui oitis ja takasi tukensa hankkeelle, joka piti tosin esitellä vielä hänen esimiehelleen, ottomaanien sulttaanille.

400 000 osaketta myytävänä

Sulttaani hyväksyi hankkeen, ja vuonna 1858 perustettiin Compagnie Universelle de Canal Maritime de Suez -niminen yhtiö. De Lesseps laati yhdessä asiantuntijoiden kanssa kanavasta suunnitelmat, joiden avulla sijoittajia vakuuteltiin hankkeen kannattavuudesta.

Kanavan budjetti oli hulppeat 200 miljoonaa frangia. De Lesseps tarjosi myyntiin kaikkiaan 400 000 osaketta, jotta mukaan pääsisi myös pienellä pääomalla. Välttääkseen kalliit välikädet hän hoiti itse osakkeiden myynnin useissa Euroopan maissa.

De Lesseps piti kanavaa alusta alkaen kansainvälisenä hankkeena, mutta maailmalla häntä ei uskottu. Osakkeiden myynti onnistui vain Ranskassa. Yksin Pariisissa myytiin 20 000 osaketta, sillä useimmat ranskalaiset pitivät kanavaa ranskalaisena hankkeena ja tukivat sitä isänmaallisista syistä.

Tieto ei tosin Ranskassakaan aina kulkenut kovin hyvin. Eräs mies esimerkiksi marssi de Lessepsin toimistoon ostaakseen osakkeen ”rautatiestä Ruotsi-nimiselle saarelle”. De Lessepsille ei ollut tullut mieleenkään, että Suez voisi kuulostaa samalta kuin Ruotsi (ranskaksi ”Suède”).

Yksi hankkeen vahvoista tukijoista oli de Lessepsin serkku Eugénie, joka oli naimisissa Ranskan keisarin Napoleon III:n kanssa. Keisarinnalla oli runsaasti vaikutusvaltaa lepsuhkoon mieheensä, ja monien historioitsijoiden mielestä kanavasta tuskin olisi tullut mitään ilman Eugénien tukea.

De Lessepsin hyvistä suhteista ja markkinointiponnistuksista huolimatta vain 286 000 kaikkiaan 400 000 osakkeesta saatiin myytyä.

Viranomaisille aina optimistinen de Lesseps vakuutti, että pääoma oli kasassa, mutta todellisuudessa hän matkusti Egyptiin miettien kuumeisesti hätäkeinoja. Hän onnistui, sillä käskynhaltija Muhammad Said takasi hänelle puuttuvan osuuden.

60 miljoonaa kuutiota hiekkaa

De Lesseps insinööreineen oli laskenut, että kanavan kaivaminen kestäisi kuusi vuotta. Parin vuoden jälkeen ”kanava” oli kuitenkin yhä vain joukko kuoppia hiekassa, ja vuonna 1864 rakentaminen hidastui entisestään, kun osakepääoma oli lähes loppuun käytetty.

Diplomaatti ja myyntitykki de Lesseps kävi taas toimiin ja ylipuhui Egyptin hallituksen osoittamaan hankkeeseen vielä 84 miljoonaa frangia. Se tepsi. Työväkeä alkoi virrata paikalle oma-aloitteisesti, ja yhä suurempi osa työstä tehtiin koneellisesti.

Hyvä niin, sillä hiekkaa oli siirrettävä 60 miljoonaa kuutiometriä. Keväällä 1869, kymmenen vuotta Port Saidin ensimmäisen lapionpiston jälkeen, de Lesseps saattoi julistaa, että kanava avattaisiin marraskuussa.

Egyptin hallitus yritti tilata avajaisiin musiikkia tuon ajan johtavalta oopperasäveltäjältä, italialaiselta Giuseppe Verdiltä, mutta Verdi kieltäytyi. Suezin kanavan avajaisten yhteydessä usein mainittu Aida, Verdin ylistys Egyptille, sai todellisuudessa ensi-iltansa vasta Kairossa vuonna 1871.

Kanavan avajaiset 17. marraskuuta 1869 olivat silti maailmanluokan tapahtuma. De Lesseps oli kutsunut paikalle 6 000 ulkomaista vierasta, joiden joukossa oli lukuisia kuninkaallisia ja presidenttejä, sekä noin 25 000 egyptiläistä. 500 kokkia ja tuhat palvelijaa täyttivät vieraiden toiveita.

Kaksi toisistaan riippumatonta onnettomuutta varjosti kuitenkin suurta juhlaa. Muutama päivä ennen avajaisia ranskalainen höyrylaiva ajoi karille lähellä kanavan suuta Port Saidissa ja alus oli räjäytettävä. Kaupungissa puolestaan räjähti suuri ilotulitevarasto, joka oli polttaa koko kaupungin.

Tuli saatiin kuitenkin hallintaan, ja niin Ranskan keisarinna Eugénie saattoi 17. marraskuuta julistaa kanavan virallisesti avatuksi. Laivat huudattivat tor­viaan, tykinlaukaukset pamahtelivat ja 160 lipuin koristeltua alusta kaikkialta maailmasta lähti l’Aigle-aluksen johtamana saattueena Port Saidista ensimmäistä kertaa pitkin kanavaa.

De Lesseps insinööreineen yritti peittää hermostuneisuutensa: he eivät olleet aivan varmoja siitä, oliko kanava joka kohdastaan riittävän syvä. Pohjakosketus olisi skandaali. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, ja illalla laivajono saapui Ismailiaan, uuteen kaupunkiin, joka sijaitsi nyt osan kanavaa muodostavan Timsahjärven rannalla.

Siellä oli vuo­rossa uusia juhlallisuuksia, kuten 24 ruokalajin illallinen ranskalaiseen tapaan. Seuraavana päivänä matka jatkui, ja 20. marraskuuta 1869 l’Aigle saapui Sueziin (arabiaksi ”al-Suways”), jonka mukaan kanava sai nimensä.

Alukset lipuivat Punaisellemerelle. Kanava oli purjehduskelpoinen.

Britit omivat kanavan

Pian alukset kaikkialta maailmasta käyttivät kanavaa ja Ferdinand de Lessepsiä pidettiin aikansa sankarina. Brittiläiset alukset kulkivat kanavassa erityisen ahkerasti, ja jo vuoden kuluttua kanavan avaamisesta kuningatar Viktoria myönsi de Lessepsille kunniamerkin hankkeesta, jota Britannian hallitus oli vielä jokin aika sitten niin kovin vastustanut.

Kanava oli tullut maksamaan yli kaksi kertaa suunniteltua enemmän. De Lesseps oli kehittänyt uusia kaivuumenetelmiä, mikä oli lisännyt kustannuksia.

Kanavan rahoitus oli alusta alkaen ollut alimitoitettu, etenkin kun osakemyynti Ranskan ulkopuolella oli brittien poliittisen vastustuksen vuoksi ollut vähäistä.

Vaikea taloustilanne toimi pian brittiläisten eduksi. Egyptin valtio oli ottanut Euroopasta pankkilainaa taatakseen puuttuvan rahoituksen de Lessepsille, mutta kun Egyptin päävientituotteen, puuvillan, hinta laski juuri tuolloin, hallitus ei selvinnytkään lainasta.

Vuonna 1875 Egypti joutui myymään osuutensa eli 44 prosenttia osakkeista Britannialle. Vain seitsemän vuotta myöhemmin britit hankkivat itselleen kanavan täyden hallintaoikeuden, joka kesti aina vuoteen 1956 asti.