Ranska lahjoitti USA:lle Vapaudenpatsaan

Joukko Ranskan yhteiskunnan eliittiin kuuluvia herroja oli vuonna 1865 kokoontunut Versaillesin liepeille professori Laboulayen järjestämille illallisille. Keisari Napoleon III oli hiljattain kieltänyt kaikki poliittiset kokoontumiset Ranskassa, mutta Laboulayen luona mielipiteensä saattoi tuoda julki ilman pelkoa seurauksista.

Illan suosituimpiin puheenaiheisiin kuului Yhdysvaltojen presidentin Abraham Lincolnin murha.

Presidentti oli ammuttu teatterissa 15. huhtikuuta samana vuonna, ja illallisseurue kauhisteli kauhistelemistaan järkyttävää tapahtumaa. Yhdysvaltojen verinen sisällissota oli lopultakin päättynyt vapautta ja tasa-arvoa kunnioittavien pohjoisvaltioiden voittoon, mutta presidentin murha sai ranskalaiset pelkäämään, että nuori valtio murenisi sisäisiin kiistoihin.

Erityisesti illan isäntä Laboulaye arvosti Yhdysvaltojen edellisten vuosien kehitystä. Laboulaye oli juristi, kirjailija ja arvostettu älymystön edustaja, joka oli tutustunut nuoren valtion historiaan perusteellisesti.

Hän piti Yhdysvaltoja oikean tasavallan malliesimerkkinä ja ihaili sen kansan taistelua ihanteidensa puolesta. Hänen mielestään Ranska voisi ottaa Yhdysvalloista oppia siinä, miten vapauden ihanne voitaisiin todellakin ottaa perustaksi valtion hallinnolle ja kirjata perustuslakiin.

Yhdysvaltojen ja Ranskan välillä oli aina vallinnut erityinen suhde; Ranskan joukot olivat esimerkiksi tukeneet Yhdysvaltoja sen itsenäisyystaistelussa Britanniaa vastaan vuosina 1775–1783. Laboulayen mielestä maiden suhteet voisivat olla vieläkin läheisemmät.

Niinpä hän esitti illallisvierailleen ideansa. Ranskan tulisi lahjoittaa Yhdysvalloille muistomerkki, joka ilmentäisi kansakuntien välistä ystävyyttä ja olisi osoitus niiden yhteisistä arvoista: vapaudesta ja tasa-arvosta.

Varsinkin yksi vieraista innostui Laboulayen ideasta. Kuvanveistäjä Frédéric Auguste Bartholdi sulki silmänsä ja alkoi jo mielessään rakentaa valtavaa patsasta, joka kurotti ylväänä kohti taivasta.

Patsaan piti katsoa tulevaisuuteen

Vuonna 1834 syntynyt Bartholdi oli arvostettu taiteilija, joka oli ollut Pariisin kuuluisimpien kuvanveistäjien opissa.

21-vuotiaana hän oli tehnyt opintomatkan Egyptiin ja Libyaan, missä hän oli tutkinut tarkoin vanhoja patsaita ja raunioita. Palattuaan Pariisiin hän ryhtyi töihin ja valmisti patsaita aina pienistä rintapysteistä sotapäälliköiden sankarillisuutta uhkuviin patsaisiin. Laboulayen illallisten jälkeen Bartholdista tuntui, että hänen oli aika tarttua suurempiin haasteisiin.

Seuraavana päivänä hän alkoi kehitellä uutta patsasta, vaikka ei ollut lainkaan varmaa, että juuri hän pääsisi toteuttamaan Laboulayen idean. Seuraavina vuosina Bartholdi perehtyi 1800-luvulla yleisesti käytettyihin vapauden vertauskuviin, joita olivat muun muassa voittoa symboloiva kohotettu miekka ja orjuuden lakkauttamista symboloivat katkotut kahleet.

Laboulaye oli maininnut, että patsaan tulisi katsoa tulevaisuuteen, poispäin menneiden aikojen sodista. Niinpä Bartholdi päätti luopua liian sotaisista aiheista. Hän valmisti savesta mallipatsaan, jossa hahmo piti kohotetussa kädessään miekan sijaan valistuksen tulta loimuavaa soihtua.

Bartholdin työ kuitenkin keskeytyi, kun vuonna 1870 syttyi sota Ranskan ja Preussin välillä ja patsassuunnitelmat saivat hetkeksi unohtua. Preussi voitti vain vajaan vuoden kestäneen sodan, ja keisari Napoleon III syrjäytettiin.

Kun professori Laboulaye pääsi tutustumaan Bartholdin luonnostelmiin, hän kiinnostui niistä kovasti, ja niin Bartholdi valittiin kuin valittiinkin toteuttamaan Laboulayen ideaa.

Patsaalle löytyi sopiva paikka

Jonkin aikaa sodan päättymisen jälkeen Bartholdi nousi Yhdysvaltoihin menevään höyrylaivaan. Hänellä oli mukanaan Laboulayen hankkeesta laatimia asiakirjoja, joiden tarkoitus oli vakuuttaa yhdysvaltalaiset idean kelpoisuudesta.

Heti New Yorkiin saavuttuaan Bartholdi lähti etsimään sopivaa paikkaa patsaalleen. Meressä kaupungin edustalla oleva pieni Bedloe’s Islandin saari tuntui sopivan tarkoitukseen täydellisesti. Saari oli armeijan omistuksessa, ja se oli samalla sekä eristyksissä kaupungista että sen ympäröimä.

Bartholdi näki sielunsa silmin, miten hänen patsaansa kohoaisi saarella ja toivottaisi tulijat tervetulleiksi Yhdysvaltoihin. Sitten Bartholdi matkusti ympäri maata markkinoimassa patsasideaa vaihtelevalla menestyksellä.

Monen mielestä Yhdysvalloilla oli tärkeämpääkin ajateltavaa kuin jokin patsas. Sisällissodan jälkeinen ilmapiiri oli ollut levoton, ja amerikkalaisten mielestä olojen vakauttaminen oli nyt tärkeintä – eivätkä he ymmärtäneet, miten ranskalaisten lahjoittama patsas auttaisi siinä asiassa.

Bartholdi kiersi kuitenkin sinnikkäästi maata ja yritti päästä perille yhdysvaltalaisten mielipiteistä ja toiveista. Hän toivoi löytävänsä juuri oikean tavan kuvata vapautta ja valistusta ja samalla ylistää Yhdysvaltojen saavutuksia.

Uusi Rodoksen kolossi

Useimmat Bartholdin Yhdysvalloissa näkemistä patsaista ja muistomerkeistä edustivat uusklassismin tyyliä: ne esittivät usein naishahmoa roomalaistyyppisessä asussa ja päässään esimerkiksi kruunu. Vuonna 1872 Bartholdin oma suunnitelma alkoi hahmottua, ja hän valmisti malliksi 12 metrin korkuisen naishahmon savesta.

Vasemmassa kädessään nainen piteli taulua, johon oli roomalaisilla numeroilla kirjoitettu itsenäisyysjulistuksen päivämäärä 4. heinäkuuta 1776.

Oikeassa kädessään hänellä oli valistuksen soihtu ja päässään seitsensakarainen kruunu. Yllään hänellä oli roomalaistyylinen pella ja jaloissaan katkaistut kahleet.

Bartholdi halusi asettaa patsaan jalat niin, että näyttäisi kuin hahmo olisi astumassa eteenpäin. Asento ei ainoastaan symboloisi Yhdysvaltojen tulevaisuutta vaan olisi myös käytännöllinen, sillä se muodostaisi riittävän vankan alustan valtavan patsaan tukiristikolle.

Vuonna 1875 järjestettiin tilaisuus, jossa Ranskan patsassuunnitelma julkistettiin. Idean isä Laboulaye ja patsaan veistäjäksi valittu Bartholdi kuvailivat suurta patsasta, joka esitti vapauden jumalatarta.

He vertasivat sitä Rodoksen kolossiin, 33 metrin korkuiseen pronssihahmoon, joka pidettiin yhtenä antiikin seitsemästä ihmeestä. Laboulaye ehdotti, että Ranska maksaisi itse patsaan ja Yhdysvallat sen Bedloe’s Islandille rakennettavan jalustan.

Seuraavaksi Bartholdin piti ratkaista Vapaudenpatsaan rakentamisen käytännön ongelmat. Valtavan kokoinen patsas vaati erikoisratkaisuja muun muassa rakennusmateriaalien suhteen, ja parhaaksi päällysmateriaaliksi valikoitui lopulta kupari.

Bartholdi otti yhteyttä kupariverstaaseen, joka oli muun muassa valmistanut Pariisin uuden oopperatalon kupolit. Arvostettu ranskalaisarkkitehti Eugene Viollet-le-Duc suostui rakentamaan patsaan kantavan rungon.

Gustave Eiffel rakensi rungon

Seuraavaksi oli kerättävä rahaa hankkeeseen. Laboulaye perusti Ranskassa tukijärjestön, jonka puheenjohtaja hän itse oli, ja patsassuunnitelman julkistuspäivänä aloitettiin keräyskampanja, jonka puitteissa järjestettiin hyvätekeväisyysjuhlia ja myytiin Yhdysvaltojen tulevan kansallissymbolin pienoisjäljennöksiä.

Kaikki apu otettiin kiitollisuudella vastaan, ja pian työ voitiin aloittaa. Patsas valmistettaisiin ensin osina Pariisissa ja kuljetettaisiin New Yorkiin laivalla.

Ennen kuin patsaan tekeminen todella alkoi, arkkitehti Viollet-le-Duc kuitenkin kuoli. Bartholdi tarvitsi epätoivoisesti jonkun rakentamaan tukirakenteen.

Pelastukseksi löytyi Ranskan insinöörikunnan nouseva tähti, Alexandre Gustave Eiffel. Hänen viimeisin työnsä oli mahtavan ja uraauurtavan Garabitin rautatiesillan rakentaminen raudasta, ja vuonna 1880 hän lupautui valmistamaan Bartholdin patsaan rungon.

Eiffel rakensi insinööriryhmän kanssa raudasta pystysuoran kehikon, joka upotettiin betoniin ja joka kantoi pääosan patsaan painosta. Kehikon päälle tuli ristikko, johon kuparilaatat kiinnitettiin.

Lopulta patsas alkoi valmistua verstaalla Pariisin sydämessä. Kaupungin asukkaat saattoivat seurata työn edistymistä päivä päivältä, ja vähitellen patsas nousi kaupungin ylle 14-kerroksisen talon korkeuteen.

4. heinäkuuta 1884 Bartholdi ja ranskalainen tukijärjestö järjestivät virallisen seremonian patsaan valmistumisen kunniaksi. Yksi kuitenkin puuttui juhlaväen joukosta: Laboulaye oli kuollut edellisenä vuonna eikä koskaan nähnyt ideaansa toteutuneena.

Jalustarahat loppuivat kesken

Patsas oli valmis, mutta Atlantin toisella puolella ilmeni ongelmia. Jalustan rakentamiseen kerätyt rahat alkoivat loppua, ja vuonna 1885 rakennustyöt keskeytyivät.

Moni yhdysvaltalainen ei vieläkään käsittänyt, miksi heidän olisi pitänyt syytää rahojaan ranskalaisten tekemään veistokseen. Rakennustöitä ei voitaisi jatkaa, ennen kuin olisi kerätty vielä 100 000 dollaria.

Julkisen tuen puuttuessa järjestettiin yksityisiä keräyksiä, ja muutaman kuukauden kuluttua rahaa oli saatu kasaan niin paljon, että rakentaminen saattoi jatkua. Mittava hanke alkoi viimein olla loppusuoralla.

Samoihin aikoihin ranskalaisalus Isére oli saapunut Bedloe's Islandille 26 päivää kestäneen merimatkan jälkeen. Sen lastina oli 210 laatikkoa, jotka sisälsivät Vapaudenpatsaan osat numeroituina. Patsaan pystytystyö New Yorkissa saattoi alkaa.

Ensin koottiin patsaan runko, minkä jälkeen työläiset kiinnittivät kuparilaatat pitkien köysien varassa roikkuen. New Yorkin asukkaat seurasivat jännittyneinä kiinnitystyötä, kunnes viimeinenkin kuparilaatta niitattiin patsaan oikeaan kantapäähän 23. lokakuuta 1886. Jaloista soihdun kärkeen 46 metriä korkea patsas oli New Yorkin korkein rakennelma.

Viiden päivän päästä kaikki oli valmista Ranskan virallisen lahjan vihkimiseen. Tuhansittain ihmisiä saapui kunnioittamaan kaupungin ja valtion uutta kansallista symbolia. Bartholdi paljasti patsaan kasvot vetämällä sivuun niitä peittäneen Ranskan lipun.

Katsojat puhkesivat suosionosoituksiin, ja kivääreillä ammuttujen kunnialaukausten ruudinsavu peitti Vapaudenpatsaan alleen seuraavan puolen tunnin ajan.

21 vuotta sen jälkeen, kun Laboulaye oli tuonut julki patsasideansa, Vapaudenpatsas vihdoin kohosi 94 metrin korkeuteen merenpinnasta New Yorkin satamassa vapauden ja edistyksen symbolina, valmiina vastaanottamaan siirtolaiset Yhdysvaltoihin.