Piispan murha nosti Canterburyn katedraalin loistoon

Talvinen pimeys oli laskeutunut Canterburyyn Kaakkois-Englannissa, kun arkkipiispa Thomas Becket loppuvuodesta 1170 kuuli ulkoa huutoja.

”Kuninkaan miehiä! Kuninkaan miehiä!” varoittelivat kiihtyneet äänet. Becket ymmärsi vaaran ja kiiruhti munkkien kanssa asunnostaan katedraaliin.

Herran huoneessa ei yksikään kristitty kiivailija ollut koskaan rohjennut hyökätä piispan kimppuun.

Hän pysähtyi kirkon keskellä olevan alttarin luo ja jäi odottelemaan kirkon hämärään seu­rueensa kanssa.

Toisaalta rakennuksesta alkoi kuulua, kuinka muut munkit alkoivat pahaa aavistamatta laulaa vesperiä.

Laulu keskeytyi, kun kirkon jyhkeä ovi paiskattiin yhtäkkiä auki. Raskaiden ­askelten ja haarniskoja vasten kalisevien miekkojen äänet lähestyivät.

”Becket!” kajahti tyhjässä kirkossa.

”Täällä olen!” Becket vastasi rohkeasti ja kuuluvasti sen sijaan, että olisi lähtenyt pakoon.

Ritarien kasvot olivat näkymättömissä visiirien takana, mutta heidän miekkansa kiiltelivät hämärässä. Rauhallisella äänellä Becket kysyi, miksi miehet kantoivat aseita Herran huoneessa.

”Etkö sinä ole se pahamainen petturi?” kivahti yksi ritareista halveksivaan sävyyn.

Becket kiisti olevansa petturi, mutta ritarit jatkoivat syyttelyä ja nimittelyä, kunnes yksi heistä kohotti miekkansa. Sen lape mäjähti Becketiä selkään, ja tämä horjahti.

”Juokse, olet kuollut mies!” yksi ritareista uhkasi. Becket ei kuitenkaan lähtenyt pakoon vaan tiuskaisi hyökkääjälleen ja tönäisi tätä.

Silloin miekka heilahti uudestaan, ja munkki Edward Grim torjui kädellään juuri ja juuri iskun, joka oli suuntautunut hänen herransa otsaa kohti.

Tuskasta voihkaisten munkki lyyhistyi maahan, ja hänen saamastaan syvästä haavasta vuoti runsaasti verta.

Samassa miekka viuhahti jälleen, ja tällä kertaa Becket vajosi lattialle.

Hän tarrautui katedraalin pilariin veren valuessa hänen kasvoillaan, eikä kukaan enää pystynyt estämään viimeistä, kuolettavaa iskua.

Isku oli niin voimakas, että miekan terä halkaisi arkkipiispan kallon ja katkesi sitten osuessaan kivilattiaan. Kirkon lattialle ryöpsähti verta ja kudoksia.

Yksi ritarien apulaisista kurottautui tökkimään arkkipiispan kalloa veitsellään ja sanoi sitten: ”Lähdetään, ei hän siitä enää nouse.”

Uutinen Canterburyn arkkipiispan julmasta murhasta levisi kulovalkean tavoin halki Euroopan herättäen suurta vihaa ja surua.

Canterburyn katedraalille itselleen se koitui kuitenkin lopulta onneksi, sillä Becketin marttyyrikuolema houkutteli pian paikalle tuhansia pyhiinvaeltajia, ja heiltä kerätyillä tuloilla paikalle rakennettiin yksi Euroopan vaikuttavimmista katedraaleista.

Becket ja Henrik II olivat ystäviä

Thomas Becket syntyi 21. joulukuuta 1118 Lontoossa.

Hänen isänsä oli vauras kauppias, ja asemansa mukaisesti Thomas kirjautui nuorukaisena luostari­kouluun, jossa hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan latinaa ja opiskeli retoriikkaa.

Vietettyään vuoden Pariisin yliopistossa, jota pidettiin silloin Euroopan parhaana, hän pääsi töihin Englannin tärkeimmän kirkon, Canterburyn tuomiokirkon hallintoon.

Ahkera ja älykäs Becket teki niin suuren vaikutuksen, että vuonna 1155 Canterburyn silloinen arkkipiispa suositteli 36-vuotiasta diakonia kuninkaan palvelukseen.

Vasta 21-vuotias Henrik II nimittikin Becketin lähimmäksi neuvonantajakseen, lordikansleriksi.

Miehet ystävystyivät pian läheisesti.

Molemmat nauttivat ratsastamisesta, haukkametsästyksestä ja hyvästä viinistä. Heidän tiivistä ystävyyttään kuvaa esimerkiksi seuraava tapahtuma:

Henrik ja Becket olivat kävelyllä Lontoossa ja näkivät palelevan kerjäläisen.

Kuningas ehdotti leikillään, että Becket antaisi kerjäläiselle kallisarvoinen viittansa, mihin Becket vastasi, että hän soisi ennemmin Henrikille tilaisuuden antaa almun sitä tarvitsevalle.

Henrik vastusteli, ja pian he kieriskelivät kadulla veljellisessä painiottelussa.

Becket ymmärsi sentään antaa kuninkaan voittaa, minkä jälkeen he jatkoivat hyväntuulisina kävelyretkeään.

Ystävykset vieraantuivat

Henrik arvosti lordikanslerinsa neuvoja ja luotti täysin tämän uskollisuuteen.

Kun Canterburyn arkkipiispan – Englannin katolisen kirkon johtajan – paikka vapautui vuonna 1161, Henrik päätti nimittää tehtävään Becketin.

Nimitys ei ollut vain palkinto ystävälle, vaan se oli myös poliittinen valinta. Kuningas ja kirkko olivat 1100-luvulla usein napit vastakkain, ja Henrik toivoi, että Becketin johtaessa kirkkoa näin ei kävisi.

Henrik teki kaikkensa palauttaakseen Englantiin lain ja järjestyksen.

Hän lähetti tuomareita ympäri maata jakamaan tuomioita, ja aivan uutta olivat oikeudenistuntoihin osallistuvat vapaista miehistä koostuvat valamiehistöt.

Henrikiä hiersi kuitenkin se, että yksi yhteiskuntaryhmä oli lain ulottumattomissa: kirkolla oli omat lakinsa ja oma oikeusjärjestelmänsä.

Sen tarkoitus oli suojella piispoja kuninkaan painostukselta ja mahdollisuudelta haastaa kirkonmiehet oikeuteen, elleivät nämä toimisi hallitsijan mielen mukaan.

Se ei kuitenkaan ollut ainoa asia, mikä Henrikiä kirkossa huolestutti.

Vaikka kirkonmiehet vannoivat kuuliaisesti uskollisuutta kuninkaalle, he eivät lainkaan peitelleet sitä, että heidän todellinen uskollisuutensa kohdistui Jumalaan ja hänen maanpäälliseen edustajaansa eli paaviin.

Nimit­tämällä Becketin arkkipiispaksi Henrik toivoi saavansa kirkon paavin sijasta kuninkaan liekaan.

Aluksi asiat näyttivätkin menevän suunnitelman mukaan.

Esimerkiksi kun Henrik vuonna 1164 antoi 16 määräystä, joiden myötä kruunu asettui selvästi kirkon yläpuolelle – myös oikeusasioissa – Becket hyväksyi ne muitta mutkitta.

Yhteisymmärrys alkoi kuitenkin pian hiipua, ja Henrik huomasi selvän muutoksen arkkipiispassaan.

Aiemmin turhamainen nautiskelija Becket alkoi elää yhä askeettisemmin.

Hän söi vähemmän, ei juonut enää muuta kuin vettä ja pukeutui Johannes Kastajan tavoin säkkikankaiseen kauh­tanaan.

Pian hänen mielensä muuttui myös kuninkaan uusien määräysten osalta, ja hän tuomitsi itsensä julkisiin katumusharjoituksiin sen johdosta, että oli aiemmin myötäillyt Henrikiä.

Henrik ymmärsi aivan oikein arkkipiispan toiminnan vakavaksi kritiikiksi ja kutsui tämän luokseen.

Hän ei voinut noin vain pyytää Becketiä muuttamaan toimintatapojaan, joten hän alkoi sen ­sijaan väittää tämän haalineen lordikansleriaikanaan itselleen omaisuutta kuninkaallisesta aarrekammiosta.

Becket kiisti tiukasti kaikki katteettomat syytökset, ja Henrik raivostui niin, että hän syytti arkkipiispaa petturuudesta.

Kohtaaminen kiihtyi lähes käsirysyksi, kun Henrikiä tukeva Lontoon piispa alkoi repiä pientä krusifiksia Becketin käsistä.

Kun huhut dramaattisesta kohtaamisesta levisivät, kansa asettui Becketin puolelle. Heidän silmissään hän oli vain pitänyt kiinni uskostaan kun taas kuningas oli käyttäytynyt ylimielisesti.

Becket vetäytyi vuosiksi Ranskaan

Becket ymmärsi, että oli paras väistyä, ennen kuin kuningas tuntisi kiusausta viedä asiaa eteenpäin, ja lokakuussa 1164 hän matkusti Ranskaan.

Hän asui siellä eri luostareissa kuuden vuoden ajan mutta ei maanpakonsa aikanakaan hylännyt virkaansa.

Englannin ylimpänä kirkollisena johtajana hän erotti ensin Lontoon epäluotettavan piispan kirkosta.

Saman kohtalon saivat kokea Yorkin ja Salisburyn piispat, jotka myös olivat asettuneet kuninkaan puolelle.

Lisäksi Becket uhkasi kuningasta katolisen kirkon pahimmalla aseella: interdiktillä eli kaikkien kirkollisten toimitusten kieltämisellä Englannissa.

Silloin papit eivät saisi kastaa lapsia, vihkiä pareja avioliittoon tai haudata kuolleita, ja keskiajalla moinen ajatus oli kauhistus.

Ilman papin siunausta ihmiset uskoivat olevansa vaarassa joutua helvettiin, ja yleisen mielipiteen mukaan moinen uhka oli nyt täysin kuninkaan syytä.

Henrik II taipui, ja kun Becket palasi kotiin vuonna 1170, häntä oli satamassa vastassa suuri riemuitseva kansanjoukko.

Kuninkaan tukijat olivat huolissaan. Joulupäivänä entinen Yorkin piispa valitti kuninkaalle asemansa menetystä.

”Niin kauan kuin Thomas elää, sinä et saa rauhaa maahan”, entinen piispa totesi. Se sai kuninkaan kimmastumaan:

”Hän tuli köyhänä minun hoviini ja minä nostin hänet suuruuteen – ja nyt hän potkii minua kasvoihin. Hän on aiheuttanut häpeää minulle ja perheelleni, ja se jäytää sydäntäni. Eikä kukaan ole kostanut puolestani.”

Sen kuulivat myös neljä ritaria, Richard Brito, Hugh de Morville, Reginald FitzUrse ja William de Tracy.

He näkivät tässä mahdollisuuden tehdä kuninkaalleen palvelus ja saada siitä ruhtinaallinen korvaus.

Niinpä iltapäivällä 29. joulukuuta 1170 nelikko ratsasti Canterburyyn.

Kiinniotto muuttui verilöylyksi

Useimmat brittiläiset tutkijat ovat nykyisin sitä mieltä, että oma-aloitteisten ritarien oli tarkoitus vain vangita Becket ja viedä hänet kuninkaan luo mutta hänen vastarintansa yllätti heidät.

Becket ei lähtenytkään säyseästi heidän mukaansa, ja silloin Canterburyn katedraalin munkit joutuivat kauhistuneina todistamaan, kuinka Reginald FitzUrse kohotti miekkansa Jumalan silmien alla ja halkaisi arkkipiispan kallon.

Munkit valvoivat koko yön Becketin ruumiin äärellä.

Huhut hirmuteosta lähtivät liikkeelle jo ennen aamunkoittoa, ja paikalle alkoi virrata ihmisiä.

Murhapaikalla tulijat polvistuivat ja kastoivat kankaanpaloja Becketin vereen.

Munkki ja historioitsija William Fitzstephen kertoi 1170-luvulla kirjoittamassaan Becketin elämäkerrassa, että pian alkoi tapahtua ihmeitä, kuten:

”Heti hautajaisten jälkeen vielä samana yönä saatiin kokea Jumalan hyvyyttä. Eräs yöllä katedraalissa käynyt mies keitti vaimolleen juotavaa ja liotti siinä Thomasin vereen kastamaansa kangasta. Pitkään halvaantuneena ollut vaimo parantui oitis sitä juotuaan.”

Myös aikalaismunkki John Salisburylainen kertoi ihmeistä, joita alkoi tapahtua katedraalissa:

”Alttarin edessä, johon hän oli kaatunut, ja siinä, mihin hänet sittemmin haudattiin, ovat sokeat saaneet näkönsä takaisin, kuurot alkaneet taas kuulla ja spitaaliset parantuneet taudistaan. Onpa ihmisiä jopa herännyt kuolleistakin.”

Oli siis selvää, että autuas arkkipiispa oli yksi Jumalan valituista.

Paavi julisti Becketin pian pyhimykseksi, ja hänestä alettiin käyttää nimitystä Pyhä Thomas Canterburylainen.

Becketin katedraali paloi

Kolme vuotta Becketin murhan jälkeen Englanti ajautui veriseen sisällissotaan.

Henrik II joutui tarttumaan aseisiin, kun hänen omat poikansa yrittivät hyödyntää kuninkaan heikkenevää suosiota päästäkseen itse valtaan.

Pojat saivat tuekseen muun muassa Skotlannin kuninkaan, joka tunkeutui armeijansa kanssa rajan yli Englannin puolelle. Moni englantilainen uskoi, että sota oli Jumalan rangaistus Henrikille Becketin murhasta.

Ehkä Henrik itsekin uskoi niin, koska hän myöntyi lopulta kävelemään paljain jaloin Canterburyn halki pukeutuneena karkeaan katumusvaatteeseen.

Hän polvistui Becketin haudalla ja otti syyn tapahtuneesta niskoilleen.

Kuninkaan katumus näytti tehoavan, sillä pian tapahtui taas ihme: rintamalta saapui lähetti, joka kertoi, että Skotlannin kuningas oli otettu vangiksi. Henrik II ja hänen valtakuntansa oli pelastettu.

Kuninkaan katumusharjoituksen jälkeen Canterburyn vanhasta katedraalista tuli yhä suositumpi pyhiinvaelluskohde.

Seuraavana vuonna katedraalia kohtasi kuitenkin onnettomuus, kun katon jykevät puurakenteet syttyivät kaupungissa riehuneen tulipalon kipinöistä ja lähes koko katedraali paloi poroksi.

Becketin arkku oli säilynyt kryptassa lattian alla suojassa liekeiltä, ja katastrofin keskellä Canterburyn munkit äkkäsivät, että he voisivat rakentaa paljon suuremman ja hienomman katedraalin Becketin marttyyriuden ympärille ja houkutella siten yhä enemmän pyhiinvaeltajia – ja kerätä vieläkin enemmän rahaa.

Lukuisat arkkitehdit tarjoutuivat palvelukseen, mutta tehtävään valittiin ranskalainen William Sensiläinen, joka oli ollut rakentamassa mahtavaa katedraalia Ranskassa Sensin kaupungissa.

Arkkitehti päästi valon sisään

Kirkkosalit olivat tuolloin yleensä pimeitä ja synkeitä, mutta Sensin katedraalissa valo pääsi isoista ikkunoista Herran huoneeseen.

Rakennus kertoi siitä, kuinka Herran valo loisti luomakunnan ylle, mutta myös siitä, kuinka mahtava mies Sensin arkkipiispa oli.

Nyt William saisi tehdä saman Canterburyssa.

William päätti rakentaa uuden katedraalin vanhan raunioiden päälle, joten kaksi palosta selvinnyttä ulkoseinää sai jäädä yhä pystyyn.

Urakka vaati sekä arkkitehtonista taitoa että valtavasti härkävankkureita ja lihasvoimaa. Katedraalin seinien ja tornien hiekanväriset kalkkikivet tilattiin Caenista Normandiasta.

William käski hakata suuret kivilohkareet pienemmiksi jo louhoksella säästääkseen kuljetuskustannuksissa.

Kiviä lastattiin laivoihin Canterburyn munkkien kertoman mukaan Williamin itse suunnittelemilla kekseliäillä nostokoneilla.

Silloisten kirkkojen seinät olivat paksuja kuin linnoituksissa, mutta Canterburyn uuden katedraalin seinät kohosivat niin ohuina, että moni epäili niiden kestävyyttä.

Seinien salaisuus oli Williamin tarkoissa suunnitelmissa.

Hän ”toimitti malleja, jotta kivenhakkaajat pystyivät hakkaamaan kivet täsmälleen oikein”, kertoi urakkaa läheltä seurannut munkki Gervase.

Kivet numeroitiin, jotta juuri toisiinsa sopivat kivet osattiin rakennuspaikalla muurata seinään oikeassa järjestyksessä.

Katedraalia laajennettiin

Williamin taito ja tarkkuus tuottivat nopeasti tuloksia.

Jo viiden vuoden kuluttua paikalle saapuneet vierailijat saattoivat hahmottaa, millainen yhdestä Euroopan upeimmista katedraaleista oli tulossa.

William ei kuitenkaan koskaan nähnyt katedraalia valmiina. Vuonna 1180 oli juuri ryhdytty vaikeaan työhön rakentamaan kirkon holvikattoa, kun William joutui onnettomuuteen.

Hän oli jälleen kerran kiivennyt 15 metriä korkealle telineelle saadakseen kuvan töiden etenemisestä, kun teline sortui ja hän putosi suoraan kivilattialle.

Hän selvisi hengissä mutta palasi kotiin Ranskaan, ja hänen työtään jatkoi uusi mestari, jota lähteet kutsuvat vain nimellä William Englantilainen.

Olipa syynä sitten uusi rakennusmestari tai arkkipiispan vaikutus, Bec­ketin palvonta sai pian yhä suuremmat mittasuhteet.

Jo muutenkin laajaan rakennushankkeeseen lisättiin kokonaan uusi osa ja suunniteltiin hieno kappeli, jotta suuret määrät pyhiinvaeltajia voisivat rukoilla Becketin haudalla yhtä aikaa.

Katedraalin alimmalta tasolta kohosivat portaat, joita pitkin pääsi kulkemaan Becketin murhapaikan ohi.

Rakennustöissä käytettiin punaisia kiviä, jotta ne muistuttaisivat vierailijoita Pyhän Thomasin kuolemaan liittyvästä veriteosta.

Becketin sarkofagille rakennettiin mahtava kappeli. Kauniit ornamentit koristivat kappelin kattoa, joka vaikutti leijuvan korkealla kirkossa kävijöiden päiden päällä.

Uuden katedraalin upeuden täydensi vielä aivan yhtä kaunis sivukappeli, jonne tuli suunnitelmien mukaan pyhäinjäännösrasiaan miekan Becketin kallosta sivaltama pala.

Uudet osat olivat melkoinen laajennus urakkaan, ja ehkä siksi William Englantilainen säästi kallisarvoisissa materiaaleissa, kuten marmorissa, ja loihti sen sijaan erittäin taitavasti upean näköisiä tuloksia halvemmilla materiaaleilla.

Esimerkiksi kirkon pilareihin William valitsi niin kutsuttua Purbeck-marmoria, jota saadaan samannimiseltä niemimaalta Etelä-Englannista.

Se on todellisuudessa vain eräänlaista kalkkikiveä, mutta William tiesi, että kun se puhdistetaan ja kiillotetaan, sen pinta muistuttaa hienointa marmoria.

Pyhiinvaeltajia tuli yhä enemmän

Katedraali valmistui vuonna 1184, ja siitä tuli nopeasti kristittyjen tärkein pyhiinvaelluskohde: siellä kävi seuraavien vuosisatojen ajan enemmän pyhiinvaeltajia kuin Rooman Pietarinkirkossa, Santiago de Compostelan katedraalissa Espanjassa tai Pyhän haudan kirkossa Jerusalemissa.

Monet tulivat Canterburyyn rukoillakseen juuri Becketin haudalla, koska katolilaiset uskoivat, että pyhimykset voivat puhua rukoilijoiden puolesta ja viedä näin heidän pyyntönsä tehokkaammin Jumalalle.

Jotkut taas tulivat toivoen kokevansa ihmeen, joka parantaisi heidän sairautensa.

Kirkko tienasi omaisuuksia myymällä pyhiinvaeltajille kaikenlaisia matkamuistoja, kuten vaatteisiin ommeltavia kankaisia todistuksia pyhiinvaelluksesta tai pieniä tinapulloja vihkivettä, johon sanottiin sekoitetun Becketin verta.

Pyhiinvaeltajilta kerättyjen rikkauksien ansiosta katedraalin loisto säilyi ja se sai vuosien varrella muun muassa uusia lasimosaiikkeja ja upean kellotornin.

Canterburyn katedraali pysyi Englannin pääkirkkona myös Englannin kirkon perustamisen jälkeen 1500-luvulla – ja se on sitä yhä tänäkin päivänä.