Lontoon Newgaten vankila oli maanpäällinen helvetti

Newgate oli kurjuutta ja kuolemaa

Newgatessa oli pidetty vankeja 1100-luvun lopusta alkaen, ja vankilan nimi oli halki vuosisatojen merkinnyt kurjuutta ja kuolemaa.

Hieman reilun 700 toimintavuoden aikana vankilaa oli korjattu ja jälleenrakennettu lukuisia kertoja, mutta yksi asia ei muuttunut: sen kaltereiden taakse joutuneille tuhansille onnettomille kuolema oli aina ollut alati läsnä oleva sellikaveri.

Newgatessa kuolema pukeutui monenlaisiin kaapuihin. Jotkut vangeista poltettiin roviolla, joiltakuilta katkaistiin kaula, mutta useimmat päätyivät hirteen reilun kolmen kilometrin päässä Tybyrnissä, nykyisen Hyde Parkin nurkalla – mikäli selvisivät hengissä vankeusajasta.

Monet näet menehtyivät jo sairauksiin tai pahoinpitelyihin eivätkä koskaan edes joutuneet nousemaan koliseviin kärryihin, joilla hirtettävät kuljetettiin Lontoon halki hirsipuun luokse.

Lontoolaiset kutsuivat Newgaten vankilaa maanpäälliseksi helvetiksi ja elävien hautausmaaksi.

Se oli haiseva ja ylikansoitettu läävä, jonka jokaisesta halkeamasta puski virtsan, ulosteiden ja mätänevän ihmislihan hajua alueen kaduille ja rakennuksiin.

Lähikatujen myymälät oli suljettava kuumina kesäpäivinä hajun ollessa pahimmillaan, ja ohikulkijat kiiruhtivat muurien ohi nenäänsä pidellen.

Muurien sisäpuolella murhaajien, varkaiden, huijareiden ja maantierosvojen oli kuitenkin vain elettävä lemun ja kauheuksien keskellä, kunnes oikeus päättäisi heidän kohtalostaan.

Vankilatoiminta oli kannattavaa

Monia Newgatessa olevia vankeja ei ollut vielä tuomittu rikoksistaan, vaan heidät oli heitetty tyrmään odottamaan oikeudenkäyntiä.

Vankila oli rakennettu väliaikaissäilytykseen, eikä sitä ollut tarkoitettu pitkiä vankeusrangaistuksia varten. Siksi vankilaan joutuneiden oli itse maksettava siellä oleskelustaan.

Vankilaa pyöritti yksityinen taho, ja kaikesta vaadittiin kunnon hinta siitä hetkestä alkaen, kun vanki tuotiin paikalle, aina vankilasta poistumiseen saakka – tapahtui se sitten ruumisarkussa tai omin jaloin.

”Vanginvartijat tislaavat rahaa vankiparkojen kyynelistä”, valitti yksi asukeista 1700-luvulla. Vangin saapuessa porttivahti otti häneltä maksun sellin kynttilöistä ja hiilistä. Vangit joutuivat maksamaan myös parikymmentä kiloa painavista ketjuista, joilla heidät kahlittiin sellin lattiaan.

Jos rahaa ei ollut, vaatteetkin kävivät maksuksi. Varakkaammat puolestaan saattoivat lunastaa kevyempiä kahleita tai jopa oikeuden olla täysin kahlitsematta.

Myös välttämättömyystarvikkeista, kuten saippuasta, vaatteista, sängystä ja peitosta oli maksettava. Äveriäiden vankien ei tarvinnut pelätä elintasonsa laskevan, sillä rahalla sai myös luksusolosuhteet yksityisessä asunnossa, jossa palvelijat tekivät ruokaa ja pesivät pyykkiä ja jossa prostituoidut tyydyttivät myös intiimit tarpeet.

Eräs varakkaista vangeista kuvaili vuonna 1717, kuinka pian hänen saavuttuaan – ja maksettuaan pienoisen omaisuuden – hänen luokseen tuli tukeva nainen, joka tarjosi miehelle suuren lasin viiniä ja kertoi pian tarjoiltavasta lämpimästä ateriasta.

”Sir, näen Teidän olevan herrasmies, joka on aivan liian hyvin koulutettu asuakseen kellarissa varkaiden, murhamiesten ja maanpetturien kanssa. Teidät toki majoitetaan yksityiseen asuntoon, jossa saatte taatusti nauttia keskusteluista samanmielisten kanssa”, hänelle luvattiin – ja se lupaus myös piti.

Kyseinen herrasmiesvanki sai joka ilta vastaanottaa muiden varakkaiden vankien sekä ystävien ja sukulaisten vierailuja, ja illat kuluivat miellyttävän yhdessäolon, kortinpeluun, juomien ja syvällisten keskustelujen parissa.

Osa vangeista nukkui arkuissa

Siinä missä rikkailla vangeilla oli kodinomaiset olosuhteet ja mahdollisuus majoittaa luonaan puolisonsa, lapsensa ja jopa koiransa, varattomien vankien oli tyytyminen pilkkopimeisiin, rottia kuhiseviin maanalaisiin luoliin, joissa he joutuivat nukkumaan kylmällä ja kostealla kivilattialla ilman peittoa kädet ja jalat kahlittuina.

”Siellä he makaavat, kuin siat maassa, yksi toisensa päällä, ulvoen ja vaikeroiden”, kuvailtiin vankilan olosuhteita.

Newgate rakennettiin uudelleen 1660-luvun lopulla korkeintaan 150 ihmiselle, mutta vankeja oli käytännöllisesti katsoen aina vähintään kaksinkertainen määrä.

Sen takia vangit makasivat ahtaissa selleissä toinen toistensa päällä, ellei heitä sitten ollut määrätty nukkumaan ruumisarkuissa.

Niitä vankilan puusepillä oli aina varastossa, ja joskus arkussa nukkuminen tuntui suorastaan etuoikeudelta verrattuna sellien ahtauteen ja saastaisuuteen.

Vankien oli maksettava myös ruuasta, eikä varattomien auttanut muu kuin yrittää pärjätä sillä vähällä, mitä hellämieliset kaupunkilaiset hyväntekeväisyytenä vankilaan toivat.

Usein vangit jäivät kuitenkin nuolemaan näppejään, kun vanginvartijat takavarikoivat kaiken lahjoituksina tulleen ruuan itselleen.

Juotavaa sai ostaa vankilan ympäri vuorokauden auki olevasta meluisasta kanttiinista, mutta hinnat olivat pilvissä.

Ne lukuisat, joilla ei ollut varaa sammuttaa janoansa puhtailla juomilla, kuten ginillä tai oluella, ryystivät sameaa vettä sangosta, josta saattoi koska tahansa saada tappavan taudin.

Vankilakuume vaati paljon uhreja

Käytännössä kaikkia Newgaten vankeja piinasivat luteet ja kirput, jotka eivät erotelleet ihmisiä varakkuuden perusteella.

Syöpäläiset heikensivät uhrejaan puremillaan, mutta ne myös levittivät kohtalokasta pilkkukuumetta. Siitä käytettiin nimeä gaol fever eli vankilakuume, ja se oli niin yleinen, että joka neljäs Newgaten asukas menehtyi siihen ennen tuomionsa täytäntöönpanoa. Esimerkiksi vuonna 1726 hirsipuussa päätti päivänsä 21 vankia mutta kokonaista 83 kuoli pilkkukuumeeseen.

Lukemattomat muutkin sairaudet kukoistivat vankilassa, ja Newgate oli kaiken kaikkiaan niin epäterveellinen ja epähygieeninen paikka, että lääkärit yksinkertaisesti kieltäytyivät astumasta sinne jalallaankaan peläten oman terveytensä puolesta.

He suosittelivat, että jokainen vankien lähelläkään käynyt tyhjentäisi heti sen jälkeen niin vatsansa kuin suolensa, sillä se oli ainoa tapa päästä eroon elimistöön mahdollisesti asettuneesta mädästä ja vastenmielisistä taudeista.

Työtehtävät vankilassa saattoivat olla kohtalokkaita. Kun vankilan lemu vuonna 1750 kävi naapureille kerta kaikkiaan kestämättömäksi, Newgate palkkasi 11 miestä pesemään seinät etikalla. Miehistä seitsemän sai vankilakuumeen ja kuoli.

Lisäksi heidän työnsä näytti menneen hukkaan, sillä kuume sen kuin riehui entistä rajummin ja levisi myös naapurirakennukseen, Old Baileyn rikostuomioistuimeen, jossa 60 ihmistä sai tartunnan ja kuoli. Yksi näistä oli Lontoon pormestari.

Vankeja kuoli painojen alle

Newgatessa tunnettiin monia muitakin tuskaisia kuolintapoja, ja hirttotuomio saattoi joskus olla jopa miellyttävämpi vaihtoehto.

Vankien pahoinpitely oli arkipäiväistä vankilan koko olemassaolon ajan. Tuomiotaan odottelevat joutuivat kestämään milloin hehkuvalla raudalla polttamista ja milloin ruoskimista.

Vankilan alkuvuosina asukkaita uhkasi jopa kastrointi, silmien puhkominen tai käsien katkominen. Yksi Newgaten pelätyimmistä ja julmimmista kidutuspaikoista oli nimeltään pressing room, ”puristushuone”, joka oli käytössä vuoteen 1772 asti.

Siellä tunnustusta penättiin lattiaan kiinnitetyltä vangilta asettamalla hänen rintakehänsä päälle lauta ja sen päälle yhä painavampia painoja tai isoja kiviä.

Epäinhimillisistä kivuista huolimatta useimmat yrittivät pysyä lujana ja mieluummin kuolivat ajatellen sukulaistensa parasta, koska jos vanki tunnusti rikoksensa, valtio sai lain mukaan takavarikoida hänen ja hänen perheensä
koko omaisuuden.

Jos vanki siis kuoli tunnustamatta, hän pelasti edes omaisensa taloudelliselta tuholta.

Yksi vangeista, joka sinnikkäästi kieltäytyi tunnustamatta syyllisyyttään, oli majuri Strangeways, jota syytettiin vuonna 1659 sisarensa miehen murhasta.

Kun Strangeways ei tunnustanut oikeudessa, hän joutui painohuoneeseen.

Paikalla oli joukko majurin ystäviä, jotka kauhulla kuuntelivat hänen kylkiluidensa napsahtelevan poikki painojen alla.

Ystävät huokaisivat helpotuksesta, kun he kuulivat majurin ähkäisevän: ”Herra Jeesus, ota vastaan minun sieluni.”

He uskoivat majurin nyt kuolevan, mutta hän jäikin yhä kitumaan. Epätoivoissaan majurin ystävät päättivät auttaa tätä pääsemään tuskistaan.

He istuutuivat lankulle tehdäkseen siitä entistä painavamman, ja 8–10 minuutin kuluttua Strangeways lopulta menehtyi.

Päitä keitettiin pelotteeksi

Kuten kaikkien muidenkin Newgatessa kuolleiden vankien, myös Strangewaysin ruumista säilytettiin vankilassa, kunnes hänen omaisensa maksoivat saadakseen sen haltuunsa.

Joitain ruumiita ei koskaan haettu, ja ne saivat rauhassa mädäntyä vankilassa.

Jotkin ruumiit paloiteltiin teurastamohuoneessa, jotta vankien päät voitiin asettaa esille vankilan muureille, London Bridge -sillalle tai muille näkyville paikoille kaupunkiin pelotukseksi ja varoitukseksi muille.

Newgatessa istunut Thomas Ellwood joutui vuonna 1662 todistamaan irvokasta tapahtumaa teurastamohuoneessa, ja hän kirjoitti myöhemmin inhoa herättäneestä tapauksesta:

”Pyöveli kalasti päät likaisesta roska-astiasta ja asetti ne joidenkin vankien viereen. Hän ja vangit pilailivat päillä, tarttuivat niiden tukkaan, pilkkasivat, sylkivät ja irvivät niitä ja haukuttuaan niitä törkeillä nimillä löivät niitä korville ja poskille. Sen jälkeen pyöveli työnsi päät kattilaan ja keitti niitä kamferin kanssa, jotta ne eivät mätänisi.”

Teurastamohuoneen läpitunkeva kamferin ja keitetyn ihmislihan epämiellyttävä haju leijui ilmassa jatkuvana muistutuksena kuolemaantuomituille näiden tulevasta kohtalosta.

Läheisen St. Sepulchre-without-Newgate -kirkon kirkonkellot pitivät lisäksi huolta siitä, että vangit eivät hetkeksikään unohtaneet elävänsä viimeisiä hetkiään laina-ajalla.

Surukellot soivat yössä

Maanantai oli teloituspäivä. Edeltävänä yönä kellonsoittaja tuli vankilaan ja löi puolilta öin 12 surulyöntiä mukanaan tuomalla kellollaan ja lausui tilaisuuteen sopivia säkeitä.

”Valmistautukaa, koska huomenna te kuolette. Olkaa varuillanne ja rukoilkaa; se hetki lähestyy, jolloin seisotte kaikkivaltiaan edessä. Tutkikaa sisintänne, katukaa ajoissa, jotta te ette joutuisi ikuisiin lieskoihin”, hän messusi.

Aamun koittaessa vankien kahleet irrotettiin ja he saivat pukeutua parhaisiin vaatteisiinsa.

Monet pukeutuivat vihkipukuunsa, mutta läheskään kaikilla ei ollut muita vaatteita kun yllään olevat rievut. Sitten heitä lähdettiin kuljettamaan kohti hirsipuuta.

Vankilan portilla odotti hevoskärry, jolla vangit vietiin reilun kolmen kilometrin päähän Tybyrniin.

Vaikka matka oli lyhyt, sitä saatettiin tehdä kolmekin tuntia tuhansien reitin varrella olleiden uteliaiden katselijoiden ohi.

Vangit istuivat kärryissä oman ruumisarkkunsa päällä, ja mukana oli myös pyöveli, joka pian saattelisi heidät pois tästä maailmasta.

Hirttäjäiset olivat varsinaisia kansanjuhlia. Kaupungille kerääntyi niin lapsia kuin aikuisiakin, jotka hyväntuulisina huutelivat vangeille ja heittelivät ruokaa ja kukkia niille, jotka heitä miellyttivät.

Vähemmän suosittujen päälle paiskottiin koirien ja kissojen raatoja. Matkan varrella pysähdyttiin vähintään yhteen pubiin, jossa vangit kaatoivat kurkkuunsa reilun ginin tai oluen, minkä jälkeen he perinteen mukaan huusivat:

”Minä tarjoan tuopillisen paluumatkalla!”

Tyburnissa odotti yleensä reilu kymmenentuhatta katsojaa.

Hirsipuun ympärille oli rakennettu korotettuja istuimia kuin jalkapallostadionilla, ja sieltä sai ostaa paikat, joista oli hyvä näkyvyys. Myytävänä oli myös olutta, lehtiä ja ruokaa, ja kauppiaille hirttäjäiset olivat huippumyynnin aikaa.

Katsojat toivottivat hyvää kuolemaa

Kun kärryt saapuivat paikalle, vangit saivat sanoa viimeiset sanansa. Osa oli lyhytsanaisia ja tyytyi anomaan Jumalalta anteeksiantoa, osa taas puhui puhumasta päästyään ja vakuutteli syyttömyyttään loputtomasti.

”En ole syyllinen, minut on tuomittu väärin perustein”, huusivat jotkut toivoen ihmettä. Silloin tällöin kävikin niin, että vanki armahdettiin viime hetkellä – mutta oli myös niitä tapauksia, joissa armahdus tuli liian myöhään.

Yhä kiihkeämmäksi käyvän yleisön edessä pyöveli pani vangeille siteen silmille ja pujotti lenkin heidän kaulaansa. Sitten pyöveli antoi merkin, kärryt
vedettiin pois ja köysi kiristyi.

”Good dying!”, hyvää kuolemaa, huusivat katsojat vankien pyristellessä hirressä ja haukkoen henkeään.

Useimpien kuolema oli pitkä ja tuskallinen, jos heidän niskansa ei katkennut heti, sillä tukehtuminen saattoi kestää jopa puoli tuntia.

Joskus pyöveli auttoi suosittuja vankeja katkaisemalla näiden niskan hyppäämällä vangin harteille, jolloin tuskat loppuivat lyhyeen.

Lopuksi pyöveli otti elottomat ruumiit köysistä ja pani ne arkkuihin. Vielä kuolemassakin vangit kuuluivat yhä Newgatelle, joten kärryt lähtivät lasteineen takaisin kohti maanpäällistä helvettiä.

Siellä tuomittujen ruumiit saivat saastuttaa ilmaa entisestään, kunnes heidän omaisensa saivat lunastettua ruumiit hautajaisia varten.