Lontoon Newgaten vankila oli maanpäällinen helvetti

Kidutus, nälkä ja syöpäläiset piinasivat vankeja Newgaten vankilassa. Vuosina 1188–1902 toimineen vankilan alkeelliset sellit olivat ihmisyyden kaatopaikka, jossa sekalainen seurakunta murhamiehiä, maantierosvoja ja taskuvarkaita vietti viimeiset päivänsä ennen hirsipuuhun joutumista – ja joutui vielä maksamaan siitä.

Kidutus, nälkä ja syöpäläiset piinasivat vankeja Newgaten vankilassa. Vuosina 1188–1902 toimineen vankilan alkeelliset sellit olivat ihmisyyden kaatopaikka, jossa sekalainen seurakunta murhamiehiä, maantierosvoja ja taskuvarkaita vietti viimeiset päivänsä ennen hirsipuuhun joutumista – ja joutui vielä maksamaan siitä.

Bridgeman & Heritage Image/Age

Käveleminen Newgatessa kuulosti siltä, kuin olisi kävellyt hiekkapolulla.

Rapina jalkojen alla ei kuitenkaan kuulunut hiekasta vaan saastaisella lattialla kuhisevista syöpäläisistä.

Kaikki oli tahmeaa ja siivotonta, nurkissa oli virtsalammikoita, seinät olivat ulosteesta ruskeita, ja kaikkialla huojui tyhjäkatseisia ihmisiä kahleitaan kalisutellen.

Tässä ihmisyyden kaatopaikassa saastainen katku kirveli sieraimia – ja silti lontoolaiset jonottivat joka sunnuntai päästäkseen sisään ja jopa maksoivat siitä.

Vanginvartijat tunkivat ahnaasti tulijoiden kolikoita taskuunsa, ja pian vankilan kirkon penkit täyttyivät uteliaista kaupunkilaisista, jotka olivat tulleet katsomaan kuolemaa silmästä silmään.

1770-luvulla sunnuntaijumalanpalvelukset Newgaten vankilassa olivat aina yleisömenestyksiä. Silloin seuraavana maanantaina teloitettavat vangit tuotiin kappeliin vieraiksi omiin hautajaisiinsa.

He istuivat tyhjän arkun äärellä, jonka pappi oli tuonut karuun kappeliin, ja kuuntelivat elämänsä viimeistä saarnaa.

Pappi tuijotti tiukasti vankeja, joiden elämä oli pian päättymässä.

Osa kuolemaantuomituista oli vasta lapsia, jotka heikkona hetkenään olivat varastaneet vähän ruokaa tai jonkin vaatekappaleen.

He olivat pelon lamauttamia. Aikuiset yrittivät selvitä tilanteesta hirtehishuumorilla. Monet heistä olivat silminnähden juovuksissa ja naljailivat keskenään, mutta osa huuteli kirouksia papille, jonka ääni kantoi vain vaivoin hälinän yli.

Pappi vetosi kerta toisensa jälkeen vankeihin, että nämä katuisivat, ja uteliaat vieraat kurottelivat nähdäkseen paremmin kuolemaantuomitut, jotka seuraavana päivänä saisivat maksaa teoistaan hengellään.

Roomalaiset tekivät Lontoon kaupunginmuureihin kuusi porttia. Newgate oli niistä pohjoisin.

© Heritage Image/Age

Newgate oli kurjuutta ja kuolemaa

Newgatessa oli pidetty vankeja 1100-luvun lopusta alkaen, ja vankilan nimi oli halki vuosisatojen merkinnyt kurjuutta ja kuolemaa.

Hieman reilun 700 toimintavuoden aikana vankilaa oli korjattu ja jälleenrakennettu lukuisia kertoja, mutta yksi asia ei muuttunut: sen kaltereiden taakse joutuneille tuhansille onnettomille kuolema oli aina ollut alati läsnä oleva sellikaveri.

Newgatessa kuolema pukeutui monenlaisiin kaapuihin. Jotkut vangeista poltettiin roviolla, joiltakuilta katkaistiin kaula, mutta useimmat päätyivät hirteen reilun kolmen kilometrin päässä Tybyrnissä, nykyisen Hyde Parkin nurkalla – mikäli selvisivät hengissä vankeusajasta.

Monet näet menehtyivät jo sairauksiin tai pahoinpitelyihin eivätkä koskaan edes joutuneet nousemaan koliseviin kärryihin, joilla hirtettävät kuljetettiin Lontoon halki hirsipuun luokse.

Vain Newgaten aateliset vangit teloitettiin kirveellä.

© John Morris

Lontoolaiset kutsuivat Newgaten vankilaa maanpäälliseksi helvetiksi ja elävien hautausmaaksi.

Se oli haiseva ja ylikansoitettu läävä, jonka jokaisesta halkeamasta puski virtsan, ulosteiden ja mätänevän ihmislihan hajua alueen kaduille ja rakennuksiin.

Lähikatujen myymälät oli suljettava kuumina kesäpäivinä hajun ollessa pahimmillaan, ja ohikulkijat kiiruhtivat muurien ohi nenäänsä pidellen.

Muurien sisäpuolella murhaajien, varkaiden, huijareiden ja maantierosvojen oli kuitenkin vain elettävä lemun ja kauheuksien keskellä, kunnes oikeus päättäisi heidän kohtalostaan.

Teloitukset olivat suosittua ajanvietettä entisajan Lontoossa.

© Bridgeman

Juopunut pyöveli toheloi teloituskirveen kanssa

Newgatessa oli lukemattomia pyöveleitä, mutta Jack Ketch muistetaan erityisesti.

Kaarle II nimitti vuonna 1663 juoppolalli Ketchin tehtävään, ja kahden vuosikymmenen ajan hän hirtti ongelmitta satoja vankeja.

Aateliset kuitenkin teloitettiin mestaamalla, ja kirveen käyttö oli Ketchille vaikeaa. Mestaamisen piti taata aatelisille sopiva nopea kuolema, mutta Ketchin aikana niin ei ollut.

Esimerkiksi kun Ketchin piti vuonna 1683 mestata salaliitosta tuomittu lordi William Russell, hän löi toistuvasti kaulasta ohi ja teki Russellista hakkelusta, ennen kuin tappava isku viimein osui.

Ketch oli tunnettu hahmo, jolla vanhemmat pelottelivat lapsiaan, ja Newgatesta käytettiin jonkin aikaa nimitystä Ketchin teatteri.

Vankilatoiminta oli kannattavaa

Monia Newgatessa olevia vankeja ei ollut vielä tuomittu rikoksistaan, vaan heidät oli heitetty tyrmään odottamaan oikeudenkäyntiä.

Vankila oli rakennettu väliaikaissäilytykseen, eikä sitä ollut tarkoitettu pitkiä vankeusrangaistuksia varten. Siksi vankilaan joutuneiden oli itse maksettava siellä oleskelustaan.

Vankilaa pyöritti yksityinen taho, ja kaikesta vaadittiin kunnon hinta siitä hetkestä alkaen, kun vanki tuotiin paikalle, aina vankilasta poistumiseen saakka – tapahtui se sitten ruumisarkussa tai omin jaloin.

”Vanginvartijat tislaavat rahaa vankiparkojen kyynelistä”, valitti yksi asukeista 1700-luvulla. Vangin saapuessa porttivahti otti häneltä maksun sellin kynttilöistä ja hiilistä. Vangit joutuivat maksamaan myös parikymmentä kiloa painavista ketjuista, joilla heidät kahlittiin sellin lattiaan.

Jos rahaa ei ollut, vaatteetkin kävivät maksuksi. Varakkaammat puolestaan saattoivat lunastaa kevyempiä kahleita tai jopa oikeuden olla täysin kahlitsematta.

Myös välttämättömyystarvikkeista, kuten saippuasta, vaatteista, sängystä ja peitosta oli maksettava. Äveriäiden vankien ei tarvinnut pelätä elintasonsa laskevan, sillä rahalla sai myös luksusolosuhteet yksityisessä asunnossa, jossa palvelijat tekivät ruokaa ja pesivät pyykkiä ja jossa prostituoidut tyydyttivät myös intiimit tarpeet.

Eräs varakkaista vangeista kuvaili vuonna 1717, kuinka pian hänen saavuttuaan – ja maksettuaan pienoisen omaisuuden – hänen luokseen tuli tukeva nainen, joka tarjosi miehelle suuren lasin viiniä ja kertoi pian tarjoiltavasta lämpimästä ateriasta.

1700-luvun bestselleriä The Newgate Calendaria painettiin 1960-luvullakin.

© Petra & Panther Books

Newgaten tarinoista tuli menestyskirjoja

”Catherine Hayes leikkasi miehensä pään irti” ja ”Huijari poltettiin roviolla” ovat muutamia otsikoita 1700- ja 1800-luvuilla Lontoon suosituimpiin kuuluneesta julkaisusta nimeltä The Newgate Calendar.

Alun perin se todella oli kalenterimainen tiedote, jossa lueteltiin kuukauden teloitukset, mutta vuonna 1773 vankilapappi John Villette alkoi kerätä tekstejä vangeista ja koota niitä dramaattisesti kuvitetuiksi kirjoiksi.

Newgate Calendarit olivat nykyisten rikosromaanien edeltäjiä, ja pian niitä myytiin satojatuhansia kappaleita kaduilla julkisten teloitusten yhteydessä.

Kirjoissa kuvailtiin tuomittujen hurmeisia rikoksia ja kerrottiin heidän taustastaan, tuomiostaan ja vankilaoIosuhteista. Niihin tallennettiin myös tuomittujen viimeisiä sanoja.

”Sir, näen Teidän olevan herrasmies, joka on aivan liian hyvin koulutettu asuakseen kellarissa varkaiden, murhamiesten ja maanpetturien kanssa. Teidät toki majoitetaan yksityiseen asuntoon, jossa saatte taatusti nauttia keskusteluista samanmielisten kanssa”, hänelle luvattiin – ja se lupaus myös piti.

Kyseinen herrasmiesvanki sai joka ilta vastaanottaa muiden varakkaiden vankien sekä ystävien ja sukulaisten vierailuja, ja illat kuluivat miellyttävän yhdessäolon, kortinpeluun, juomien ja syvällisten keskustelujen parissa.

Osa vangeista nukkui arkuissa

Siinä missä rikkailla vangeilla oli kodinomaiset olosuhteet ja mahdollisuus majoittaa luonaan puolisonsa, lapsensa ja jopa koiransa, varattomien vankien oli tyytyminen pilkkopimeisiin, rottia kuhiseviin maanalaisiin luoliin, joissa he joutuivat nukkumaan kylmällä ja kostealla kivilattialla ilman peittoa kädet ja jalat kahlittuina.

”Siellä he makaavat, kuin siat maassa, yksi toisensa päällä, ulvoen ja vaikeroiden”, kuvailtiin vankilan olosuhteita.

Newgate rakennettiin uudelleen 1660-luvun lopulla korkeintaan 150 ihmiselle, mutta vankeja oli käytännöllisesti katsoen aina vähintään kaksinkertainen määrä.

Sen takia vangit makasivat ahtaissa selleissä toinen toistensa päällä, ellei heitä sitten ollut määrätty nukkumaan ruumisarkuissa.

Niitä vankilan puusepillä oli aina varastossa, ja joskus arkussa nukkuminen tuntui suorastaan etuoikeudelta verrattuna sellien ahtauteen ja saastaisuuteen.

Vankien oli maksettava myös ruuasta, eikä varattomien auttanut muu kuin yrittää pärjätä sillä vähällä, mitä hellämieliset kaupunkilaiset hyväntekeväisyytenä vankilaan toivat.

Usein vangit jäivät kuitenkin nuolemaan näppejään, kun vanginvartijat takavarikoivat kaiken lahjoituksina tulleen ruuan itselleen.

Vain ani harvassa Newgaten selleistä oli sänky ja ikkuna.

© Heritage Image/Age

Juotavaa sai ostaa vankilan ympäri vuorokauden auki olevasta meluisasta kanttiinista, mutta hinnat olivat pilvissä.

Ne lukuisat, joilla ei ollut varaa sammuttaa janoansa puhtailla juomilla, kuten ginillä tai oluella, ryystivät sameaa vettä sangosta, josta saattoi koska tahansa saada tappavan taudin.

Vankilakuume vaati paljon uhreja

Käytännössä kaikkia Newgaten vankeja piinasivat luteet ja kirput, jotka eivät erotelleet ihmisiä varakkuuden perusteella.

Syöpäläiset heikensivät uhrejaan puremillaan, mutta ne myös levittivät kohtalokasta pilkkukuumetta. Siitä käytettiin nimeä gaol fever eli vankilakuume, ja se oli niin yleinen, että joka neljäs Newgaten asukas menehtyi siihen ennen tuomionsa täytäntöönpanoa. Esimerkiksi vuonna 1726 hirsipuussa päätti päivänsä 21 vankia mutta kokonaista 83 kuoli pilkkukuumeeseen.

Lukemattomat muutkin sairaudet kukoistivat vankilassa, ja Newgate oli kaiken kaikkiaan niin epäterveellinen ja epähygieeninen paikka, että lääkärit yksinkertaisesti kieltäytyivät astumasta sinne jalallaankaan peläten oman terveytensä puolesta.

He suosittelivat, että jokainen vankien lähelläkään käynyt tyhjentäisi heti sen jälkeen niin vatsansa kuin suolensa, sillä se oli ainoa tapa päästä eroon elimistöön mahdollisesti asettuneesta mädästä ja vastenmielisistä taudeista.

Työtehtävät vankilassa saattoivat olla kohtalokkaita. Kun vankilan lemu vuonna 1750 kävi naapureille kerta kaikkiaan kestämättömäksi, Newgate palkkasi 11 miestä pesemään seinät etikalla. Miehistä seitsemän sai vankilakuumeen ja kuoli.

Lisäksi heidän työnsä näytti menneen hukkaan, sillä kuume sen kuin riehui entistä rajummin ja levisi myös naapurirakennukseen, Old Baileyn rikostuomioistuimeen, jossa 60 ihmistä sai tartunnan ja kuoli. Yksi näistä oli Lontoon pormestari.

The Tyburn Tree -hirsipuussa voitiin hirttää jopa 24 vankia kerralla.

© Topfoto/Polfoto

288 kuolemantuomioon johtavaa rikettä

Entisajan Englannissa riski saada köysi kaulaansa oli suuri, sillä 1600-luvun lopulta 1800-luvun alkuun kuolemantuomioon johtavien rikosten määrä nousi huomattavasti.

Vuonna 1660 kuolemantuomion saattoi saada 50 lainrikkomuksesta, mutta vuoteen 1815 mennessä kuolemantuomioon johtavien rikosten määrä nousi 288:aan.

Jopa sellaisista mitättömän tuntuisista pikkurikkeistä kuin kanivarkauksista tai puiden kaatamisesta voitiin rangaista kuolemalla. Britit kutsuivatkin oikeusjärjestelmäänsä nimityksellä The Bloody Code, verinen laki.

Murha, petos ja maantierosvous olivat ilmeisiä kuolemantuomioon johtavia rikoksia.

Niistäkin saattoi silti joskus selvitä hengissä, sillä usein tuomitut saivat valita kuolemantuomion sijaan karkotuksen Amerikkaan tai Australiaan ja jotkut pakotettiin armeijaan hirsipuun sijaan.

Rikoslakia muutettiin vasta vuonna 1823 niin, että kuolemantuomio annettiin vain murhasta ja maanpetoksesta muttei enää pienemmistä rikoksista.

Vankeja kuoli painojen alle

Newgatessa tunnettiin monia muitakin tuskaisia kuolintapoja, ja hirttotuomio saattoi joskus olla jopa miellyttävämpi vaihtoehto.

Vankien pahoinpitely oli arkipäiväistä vankilan koko olemassaolon ajan. Tuomiotaan odottelevat joutuivat kestämään milloin hehkuvalla raudalla polttamista ja milloin ruoskimista.

Vankilan alkuvuosina asukkaita uhkasi jopa kastrointi, silmien puhkominen tai käsien katkominen. Yksi Newgaten pelätyimmistä ja julmimmista kidutuspaikoista oli nimeltään pressing room, ”puristushuone”, joka oli käytössä vuoteen 1772 asti.

Siellä tunnustusta penättiin lattiaan kiinnitetyltä vangilta asettamalla hänen rintakehänsä päälle lauta ja sen päälle yhä painavampia painoja tai isoja kiviä.

Epäinhimillisistä kivuista huolimatta useimmat yrittivät pysyä lujana ja mieluummin kuolivat ajatellen sukulaistensa parasta, koska jos vanki tunnusti rikoksensa, valtio sai lain mukaan takavarikoida hänen ja hänen perheensä
koko omaisuuden.

Jos vanki siis kuoli tunnustamatta, hän pelasti edes omaisensa taloudelliselta tuholta.

Aateliset ja muut äveriäät asuivat ylimmissä selleissä, joissa oli ikkuna ja kamiina.

© Age Fotostock

Vankilat olivat melkoisia raha-automaatteja

Moni oli kiinnostunut ryhtymään Newgaten vankilan hoitajaksi, sillä keskiajalla vankilan pitämisellä saattoi ansaita hyvin.

Esimerkiksi Yorkin piispa perusti vuonna 1330 oman vankilan Hexhamiin saadakseen siitä lisätuloja.

Muodollisesti vankila kuului kaupungin seriffin alaisuuteen.

Tämä antoi kuitenkin sopivaa summaa vastaan yksityisen yrittäjän vastata käytännön työstä, ja yrittäjä sai rahansa nyhtämällä sitä vangeilta. Se oli yleensä helppoa, sillä vankilassa kaikki maksoi: ruoka, vuode ja jopa pakolliset jalkakahleet, joista oli saatavana halpa mutta painava sekä kevyt mutta kallis versio.

Aatelismiehet saattoivat asettua selliin, jossa oli kamiina ja ikkuna sekä käymälä käytettävissä ja lämmintä ruokaa saatavilla. Tarjolla oli myös edullisempia sellejä, joissa oli pieni ikkuna ja kova sänky.

Köyhin kansa joutui kellariloukkoihin, joissa sai nähdä nälkää eikä tarjolla ollut kuin kylmä lattia.

Yksi vangeista, joka sinnikkäästi kieltäytyi tunnustamatta syyllisyyttään, oli majuri Strangeways, jota syytettiin vuonna 1659 sisarensa miehen murhasta.

Kun Strangeways ei tunnustanut oikeudessa, hän joutui painohuoneeseen.

Paikalla oli joukko majurin ystäviä, jotka kauhulla kuuntelivat hänen kylkiluidensa napsahtelevan poikki painojen alla.

Ystävät huokaisivat helpotuksesta, kun he kuulivat majurin ähkäisevän: ”Herra Jeesus, ota vastaan minun sieluni.”

He uskoivat majurin nyt kuolevan, mutta hän jäikin yhä kitumaan. Epätoivoissaan majurin ystävät päättivät auttaa tätä pääsemään tuskistaan.

He istuutuivat lankulle tehdäkseen siitä entistä painavamman, ja 8–10 minuutin kuluttua Strangeways lopulta menehtyi.

Kuuden poliisin piti huolehtia rauhasta yli 600 000 asukkaan kaupungissa.

© Bridgeman

Kuuden poliisin piti varmistaa Lontoon rauha

Lontoon rikollisilla oli helpot ajat aina 1600-luvulle, sillä kaupungissa ei ollut poliisivoimia.

Kaduilla partioi kyllä vanhoja vartijoita, mutta usein he pelkäsivät rikollisia enemmän kuin rikolliset heitä.

Kuri koveni vasta kun jämäkät Thief-Takersit eli varkaannappaajat aloittivat toimintansa 1600-luvun lopussa.

Varkaannappaajat elivät ottamalla rikollisia kiinni, sillä useimmiten joko valtio tai yksityiset lupasivat rikollisista kiinniottopalkkion.

Taitavimmat heistä tienasivat omaisuuksia. Yksi kuuluisimmista varkaannappaajista oli John Wild, joka toimi vuosikausia lain molemmin puolin.

Hän rakensi oman rikollisverkostonsa samaan aikaan kuin hän jahtasi muita lainrikkojia. Vuonna 1725 hänet lopulta tuomittiin varastetun tavaran kätkemisestä, vietiin Newgateen ja hirtettiin.

Tuomari Henry Fielding perusti vuonna 1749 Lontoon ensimmäiset poliisivoimat, joihin kuului kuusi miestä.

Kansan suussa nimen Bow Street Runners saaneet miehet saivat vastuulleen mahdottoman tehtävän kitkeä rikollisuus Lontoosta.

Päitä keitettiin pelotteeksi

Kuten kaikkien muidenkin Newgatessa kuolleiden vankien, myös Strangewaysin ruumista säilytettiin vankilassa, kunnes hänen omaisensa maksoivat saadakseen sen haltuunsa.

Joitain ruumiita ei koskaan haettu, ja ne saivat rauhassa mädäntyä vankilassa.

Jotkin ruumiit paloiteltiin teurastamohuoneessa, jotta vankien päät voitiin asettaa esille vankilan muureille, London Bridge -sillalle tai muille näkyville paikoille kaupunkiin pelotukseksi ja varoitukseksi muille.

Newgatessa istunut Thomas Ellwood joutui vuonna 1662 todistamaan irvokasta tapahtumaa teurastamohuoneessa, ja hän kirjoitti myöhemmin inhoa herättäneestä tapauksesta:

”Pyöveli kalasti päät likaisesta roska-astiasta ja asetti ne joidenkin vankien viereen. Hän ja vangit pilailivat päillä, tarttuivat niiden tukkaan, pilkkasivat, sylkivät ja irvivät niitä ja haukuttuaan niitä törkeillä nimillä löivät niitä korville ja poskille. Sen jälkeen pyöveli työnsi päät kattilaan ja keitti niitä kamferin kanssa, jotta ne eivät mätänisi.”

Teurastamohuoneen läpitunkeva kamferin ja keitetyn ihmislihan epämiellyttävä haju leijui ilmassa jatkuvana muistutuksena kuolemaantuomituille näiden tulevasta kohtalosta.

Läheisen St. Sepulchre-without-Newgate -kirkon kirkonkellot pitivät lisäksi huolta siitä, että vangit eivät hetkeksikään unohtaneet elävänsä viimeisiä hetkiään laina-ajalla.

Hautausmaan avaimille oli käyttöä.

© Heritage Image/Age

Surukellot soivat yössä

Maanantai oli teloituspäivä. Edeltävänä yönä kellonsoittaja tuli vankilaan ja löi puolilta öin 12 surulyöntiä mukanaan tuomalla kellollaan ja lausui tilaisuuteen sopivia säkeitä.

”Valmistautukaa, koska huomenna te kuolette. Olkaa varuillanne ja rukoilkaa; se hetki lähestyy, jolloin seisotte kaikkivaltiaan edessä. Tutkikaa sisintänne, katukaa ajoissa, jotta te ette joutuisi ikuisiin lieskoihin”, hän messusi.

Aamun koittaessa vankien kahleet irrotettiin ja he saivat pukeutua parhaisiin vaatteisiinsa.

Monet pukeutuivat vihkipukuunsa, mutta läheskään kaikilla ei ollut muita vaatteita kun yllään olevat rievut. Sitten heitä lähdettiin kuljettamaan kohti hirsipuuta.

Vankilan portilla odotti hevoskärry, jolla vangit vietiin reilun kolmen kilometrin päähän Tybyrniin.

Vaikka matka oli lyhyt, sitä saatettiin tehdä kolmekin tuntia tuhansien reitin varrella olleiden uteliaiden katselijoiden ohi.

Vangit istuivat kärryissä oman ruumisarkkunsa päällä, ja mukana oli myös pyöveli, joka pian saattelisi heidät pois tästä maailmasta.

Hirttäjäiset olivat varsinaisia kansanjuhlia. Kaupungille kerääntyi niin lapsia kuin aikuisiakin, jotka hyväntuulisina huutelivat vangeille ja heittelivät ruokaa ja kukkia niille, jotka heitä miellyttivät.

Vähemmän suosittujen päälle paiskottiin koirien ja kissojen raatoja. Matkan varrella pysähdyttiin vähintään yhteen pubiin, jossa vangit kaatoivat kurkkuunsa reilun ginin tai oluen, minkä jälkeen he perinteen mukaan huusivat:

”Minä tarjoan tuopillisen paluumatkalla!”

Tyburnissa odotti yleensä reilu kymmenentuhatta katsojaa.

Hirsipuun ympärille oli rakennettu korotettuja istuimia kuin jalkapallostadionilla, ja sieltä sai ostaa paikat, joista oli hyvä näkyvyys. Myytävänä oli myös olutta, lehtiä ja ruokaa, ja kauppiaille hirttäjäiset olivat huippumyynnin aikaa.

Newgaten vankilan ovi suljettiin viimeistä kertaa vuonna 1902.

© Heritage Image/Age

Katsojat toivottivat hyvää kuolemaa

Kun kärryt saapuivat paikalle, vangit saivat sanoa viimeiset sanansa. Osa oli lyhytsanaisia ja tyytyi anomaan Jumalalta anteeksiantoa, osa taas puhui puhumasta päästyään ja vakuutteli syyttömyyttään loputtomasti.

”En ole syyllinen, minut on tuomittu väärin perustein”, huusivat jotkut toivoen ihmettä. Silloin tällöin kävikin niin, että vanki armahdettiin viime hetkellä – mutta oli myös niitä tapauksia, joissa armahdus tuli liian myöhään.

Yhä kiihkeämmäksi käyvän yleisön edessä pyöveli pani vangeille siteen silmille ja pujotti lenkin heidän kaulaansa. Sitten pyöveli antoi merkin, kärryt
vedettiin pois ja köysi kiristyi.

”Good dying!”, hyvää kuolemaa, huusivat katsojat vankien pyristellessä hirressä ja haukkoen henkeään.

Useimpien kuolema oli pitkä ja tuskallinen, jos heidän niskansa ei katkennut heti, sillä tukehtuminen saattoi kestää jopa puoli tuntia.

Joskus pyöveli auttoi suosittuja vankeja katkaisemalla näiden niskan hyppäämällä vangin harteille, jolloin tuskat loppuivat lyhyeen.

Lopuksi pyöveli otti elottomat ruumiit köysistä ja pani ne arkkuihin. Vielä kuolemassakin vangit kuuluivat yhä Newgatelle, joten kärryt lähtivät lasteineen takaisin kohti maanpäällistä helvettiä.

Siellä tuomittujen ruumiit saivat saastuttaa ilmaa entisestään, kunnes heidän omaisensa saivat lunastettua ruumiit hautajaisia varten.