Ottomaanien tykkien kumea jyly kaikui Konstantinopolin kaduilla. Talot tutisivat, kun valtavat kivikuulat iskeytyivät Bysantin pääkaupungin muureihin. Tilanne oli kriittinen.
Kun kaupunkia oli pommitettu kolme päivää ankarasti maalta, ottomaanien sulttaani määräsi 9. huhtikuuta vuonna 1453 myös laivastonsa hyökkäykseen. Konstantinopolin 50 000 asukasta seurasi kauhuissaan, kun ottomaanien sota-alukset ilmestyivät horisonttiin.
Piiritetyssä kaupungissa oltiin kuitenkin valmiina. Konstantinopoli oli ympäröity paksuilla muureilla, ja mereltä kaupungin sydämeen johtavan Kultaisen sarven lahden suulle oli rakennettu esteeksi raskas, 885 metriä pitkä rautaketju.
Kunhan ketju vain piti, vihollisen laivojen oli mahdoton päästä tunkeutumaan lahteen ja sen kautta kaupunkiin.
Ketju oli kiinnitetty molemmista päistä torneihin. Tornit oli miehitetty, ja ketjun takana kaupungin laivasto oli valmiina torjumaan hyökkäykset aseistettuna liekinheittimillä – niin kutsutulla kreikkalaisella tulella.
Ketjun luona puolustuksesta huolehtivat Konstantinopolin laivasto sekä lahden molemmin puolin sijainneiden tornien sotilaat.
Yhdessä laivoista oli venetsialainen laivaston lääkäri Nicolò Barbaro, sillä Venetsian kaupunkivaltiosta oli lähetetty Konstantinopolin taisteluun kaksi kaleeria.
”Kun näimme, miten vahvoja olimme merellä, tunsimme olomme varmoiksi taistelussa vääräuskoisia turkkilaisia vastaan. Siihen olivat syynä etenkin sataman ylittävä ketju ja tornit, jotka kaikki tukivat puolustusta kummaltakin rannalta”, hän kirjoitti.
Barbaron usko oli vahva, sillä jykevä ketju oli estänyt vihollisten hyökkäykset jo yli 700 vuotta.
Nykytutkijoiden harmiksi ketjun varsinaisesta rakenteesta ei ole säilynyt kuvauksia.
Eräs kreikkalainen insinööri uskoo nyt vuosien tutkimusten jälkeen ratkaisseensa arvoituksen. Hänen laskelmiensa mukaan puolustusrakennelma oli huomattavasti oletettua laajempi ja kokonaisuudessaan yksi historian vaikuttavimpia insinöörintyön saavutuksia.
Ketju oli niin raskas, että kymmenesosankin nostamiseen tarvittiin 150:tä tonnia vastaava voima.
Konstantinopolin oli vuokrattava palkkasotureita kaikkialta Euroopasta puolustuksensa tueksi.
Kaikki halusivat hallita Konstantinopolia
Bosporinsalmella sijainnut Konstantinopoli yhdisti Aasian ja Euroopan. Ainutlaatuinen sijainti ja sen tuoma vauraus tekivät kristitystä ”Keisarin kaupungista” valloittajille halutun saaliin.
Konstantinopoli sijaitsi kaupankäynnin kannalta Euroopan paraatipaikalla. Aasian ja Euroopan välissä sijaitsevasta syvästä satamasta alukset pääsivät helposti purjehtimaan Afrikkaan, Välimerelle ja Mustallemerelle, ja sen läpi virtasi rikkauksia kaikkialta maailmasta.
Ensimmäisinä alueen tarjoamat mahdollisuudet ymmärsivät kreikkalaiset, jotka perustivat vuonna 667 eaa. Euroopan puolelle Bosporinsalmea Byzantionin kaupungin. Siitä tuli pian Euroopan, Aasian ja Afrikan välisen kaupan keskus.
Vuonna 330 Rooman keisari Konstantinus I siirsi valtakunnan hallinnon Byzantioniin ja kutsui uudelleen perustettua, nimen Konstantinopoli saanutta kaupunkia ”Uudeksi Roomaksi”. Kun hän ensimmäisenä Rooman keisarina kääntyi kristinuskoon, Konstantinopolista tuli myös kristikunnan pääkaupunki.
Konstantinopolin vauraus ja uskonnollinen merkitys houkuttelivat myös hyökkääjiä, ja muun muassa persialaiset, arabit ja keskieurooppalaiset heimot yrittivät vuosisatojen varrella valloittaa kaupungin. Konstantinopoli taisteli kuitenkin aina urheasti ja sinnikkäästi vastaan.
Puolustukseen oli panostettava
Siitä alkaen, kun Rooman keisari Konstantinus I vuonna 330 teki Konstantinopolista pääkaupunkinsa, lukuisat viholliset pyrkivät valloittamaan metropolin.
Kaupungin sijainti Bosporinsalmen rannalla oli täydellinen – Konstantinopoli yhdisti Euroopan mantereen ja Aasian, ja sen läpi kulki kauppiaita kaikkialta maailmasta. Keisari panostikin alusta asti pääkaupunkinsa suojaamiseen.
”Hän rakennutti kaupungin, joka aiemmin tunnettiin Byzantionina, ja ympäröi sen korkeilla muureilla ja pystytti sinne komeita taloja”, kreikkalainen historioitsija Sozomenos kuvaili 400-luvulla.
Seuraavina vuosisatoina Konstantinopolin puolustukseksi rakennettiin Euroopan vahvin linnoitus.
”Se on luonnon käden luoma, joten se ei ole koskaan rauhaton.” Bysanttilainen Prokopios Kultaisesta sarvesta
Kaupunkia suojasivat meren puolella kovat tuulet ja petolliset virtaukset, joiden ansiosta rannikon tuntumassa purjehtiminen oli lähes mahdotonta.
Konstantinopolilla oli kuitenkin yksi heikkous. Niemimaalla sijaitseva kaupunki rajautui pohjoisessa Kultaiseen sarveen, kahdeksan kilometriä pitkään ja noin 800 metriä leveään lahteen, jossa oli aina tyyntä.
”Se on luonnon käden luoma, joten se ei ole koskaan rauhaton. On kuin se vaientaisi kuohuvat vedet tehdäkseen kaupungille kunniaa”, bysanttilainen Prokopios kirjoitti 500-luvulla.
Tyyni vesi teki lahdesta luontaisen sataman laivastolle, mutta jos vihollinen pääsisi tunkeutumaan lahteen, kaupunki olisi vaarassa.
Rannikolla maaperä ei ollut riittävän tukevaa rakentaa yhtä korkeita muureja kuin kaupungin maarajoilla, ja matalan linnoituksen yli vihollinen pääsisi melko helposti.
Siksi Kultaisen sarven suu päätettiin sulkea rautaketjulla, jota suurempaa ei ollut maailmassa vielä nähty.
Kultainen sarvi oli portti Konstantinopoliin
Rannikon tuulet ja virtaukset sekä maarajan vahvat muurit tekivät Konstantinopolista lähes mahdottoman valloittaa. Kultaisen sarven kautta vihollinen pääsisi kuitenkin suoraan kaupungin sydämeen sen satama-alueelle.
Kaupunki oli suuri linnoitus
Mantereella Konstantinopolia suojasi 12 metriä korkea kaksoismuuri, jossa oli lähes 200 tornia. Muurin rakennutti 400-luvulla keisari Theodosius II. Muurit ympäröivät kaupunkia myös rannan puolella.
Kovat tuulet estivät hyökkäyksiä
Etelässä Konstantinopolia suojasivat meren ankarat ja arvaamattomat tuulet ja voimakkaat virtaukset, jotka saattoivat ajaa laivat karille tai paiskata ne vasten rantakallioita.
Voimakas virtaus
Bosporinsalmen läpi pohjoisesta käyvä kova virta teki vihollisalusten rantautumisesta äärimmäisen vaikeaa.
Ketju sulki lahden
Konstantinopolin heikoin kohta oli tyyni Kultaisen sarven lahti. Bysanttilaiset sulkivat lahden suun ketjulla, jonka päät kiinnitettiin linnoitettuihin torneihin. Ketjun takana odotti Konstantinopolin laivasto valmiina taisteluun.
Yksi lenkki painoi 552 kiloa
Konstantinopolin meripuolustuksesta ei ole säilynyt jälkiä. Niin tornit kuin ketjukin ovat poissa, ja harva tutkija on yrittänyt selvittää sen mittasuhteita. Laskelmat ovat perustuneet yleensä ketjujen jäännöksiin, joita on varastoituna ympäri Istanbulia (kaupungin nykyinen turkkilainen nimi).
Niiden koko kuitenkin vaihtelee, eikä niiden alkuperästä ole varmuutta. Ne voivat olla sotasaaliita pienemmistä satamista, esimerkiksi Rhodokselta, jonka ottomaanit valloittivat vuonna 1522.
Kreikkalainen insinööri ja arkkitehti Georgios Anapniotis onkin hakenut vastauksia historiallisista lähteistä.
Kultaisen sarven puolustusrakennelman valmistumisen tarkkaa ajankohtaa ei tiedetä. Antiikin lähteet kertovat kuitenkin, että keisari Tiberius rakennutti 500-luvulla linnoituksen Galatan kaupunginosaan Kultaisen sarven pohjoisrannalle.
Linnoituksen tarkoituksena oli ”suojella laivoja” Kultaisessa sarvessa, mahdollisesti myös Galatan ja Konstantinopolin välisen ketjun avulla.
Keisari Theodosius II:n kaksoismuurien jäännöksiä voi yhä ihailla nykyisessä Istanbulissa.
Ensimmäinen varma maininta ketjusta on 700-luvulta, jolloin kaupungin keisarin kerrotaan määränneen lahtea vihollislaivoilta suojanneen ketjun avattavaksi yöllä.
Myöhemmissä lähteissä kerrotaan, että ketjua kannatteli kaksi tornia – lahden pohjoispuolella Kastellion ja eteläpuolella Kentenarion. Kun vihollinen lähestyi, ketju nostettiin, jotta vihollinen ei pääsisi lahteen.
Insinööri Anapniotis, joka julkaisi vuonna 2021 kirjan aiheesta, oivalsi tutkimustensa aikana, että arviot ketjun koosta olivat pielessä.
Historiallisten lähteiden mukaan ketjun lenkit olivat ”hyvin raskaita”. Niissä myös mainitaan, etteivät jopa 40 tonnia painaneet kaleeritkaan pystyneet katkaisemaan ketjua.
Anapniotis löysi myös vuodelta 1877 olevan lähteen, jossa Glavanis-niminen mies kertoo nähneensä Istanbulin asevarastossa, Tophanessa säilytetyn mutta sittemmin kadonneen ketjun lenkin.
Glavanisin mukaan lenkki oli miehen käsivarren paksuinen, soikea ja yli metrin mittainen. Kuvauksen perusteella Anapniotis laski ketjun mittasuhteet.
Hänen laskelmiensa mukaan ketjun jokainen lenkki painoi 552 kiloa ja ketju yhteensä 582 tonnia.
Lähteiden mukaan ketjun joka lenkki oli yli metrin mittainen. Insinööri Georgios Anapniotisin laskelmien mukaan yksi lenkki painoi näin 552 kiloa.
Arabit pelotettiin tiehensä
Ketju joutui ensi kerran koetukselle vuonna 717. Siitä asti, kun profeetta Muhammad oli aloittanut sotaretkensä vuonna 622, muslimiarmeija oli valloittanut suuria alueita Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa.
600-luvun lopulle tultaessa niin kutsuttu Umaijadien kalifaatti ulottui idässä nykyiseen Iraniin ja lännessä Libyaan. Heinäkuussa 717 arabialaisarmeija piiritti Konstantinopolin, ja kun asukkaat eivät antautuneet, ylipäällikkö Suleiman lähetti 1 800 aluksen laivastonsa Kultaisen sarven suulle.
”Osa aluksista iskeytyi kaupungin muuriin yhä liekeissä.” Kronikoitsija Teofanes arabien epäonnistuneesta laivastohyökkäyksestä
Hyökkääjien yllätykseksi bysanttilaiset olivat laskeneet ketjun, ja väylä Kultaiseen sarveen oli auki. Alukset purjehtivat kuitenkin suoraan ansaan. Kun ne olivat ohittaneet Galatan linnakkeen, ketju nostettiin ja Bysantin laivasto hyökkäsi aseinaan liekinheittimet eli niin kutsuttu kreikkalainen tuli.
”Osa aluksista iskeytyi kaupungin muuriin yhä liekeissä, osa upposi miehistöineen, ja osa ajautui palaen aina Oxeian ja Plateian saarille asti”, kronikoitsija Teofanes kuvaili.
Bysanttilaiset laskivat pian ketjun uudestaan houkutellakseen vihollisen uuteen hyökkäykseen, mutta arabien viimeiset alukset pysyttelivät etäällä, ja piiritys lopetettiin pian.
Tarina arabilaivaston nolosti päättyneestä valloitusyrityksestä ei paljasta mitään siitä, miten ketju avattiin ja suljettiin. Georgios Anapniotis rakensikin lähteiden perusteella mallin ketjusta selvittääkseen, miten se olisi voinut toimia käytännössä.
VIDEO: Ketju nostettiin veden avulla
Konstantinopolin suuri ketju painoi satoja tonneja. Nerokkaan vesi- ja lihasvoimalla käytetyn vastapainojärjestelmän avulla ketju voitiin nostaa muutamassa minuutissa estämään kulku Kultaiseen sarveen.
Anapniotisin mukaan raskaan ketjun kannattelemiseen tarvittiin kahdeksan suurta puista ja onttoa kelluvaa ponttonia.
Kelluvat tuet mainitaan lähteissä, joissa kerrotaan lisäksi, että ne oli päällystetty rautalevyillä ja eläinten nahoilla jotta niitä ei voitaisi polttaa. Kuuden keskimmäisen ponttonin välillä kulku oli aina estetty, mutta uloimpien ponttonien välillä ketjua voitiin nostaa ja laskea torneista käsin.
Kummassakin tornissa oli jättimäinen vesisäiliö. Kun lahti piti sulkea, säiliöön lisättiin vettä, jolloin se painui alaspäin ja samalla kiristi ja nosti siihen liitettyä ketjua. Anapniotisin laskelmien mukaan ketjun nostamiseksi säiliöön oli lisättävä 47 tonnia vettä.
Kun ketju oli ylhäällä, alusten oli mahdotonta päästä lahteen.
Vihollislaivastot pyrkivät kerta toisensa jälkeen hyökkäämään Konstantinopoliin, mutta ketju esti yritykset.
Hyökkäyksiltä vältyttiin 736 vuotta
Ketju oli niin tehokas puolustuskeino, että vihollislaivasto toisensa jälkeen sai unohtaa haaveet Kultaiseen sarveen pääsystä.
717–718: Piirittäjät luovuttivat
Umaijadien kalifaatin laivasto ja maavoimat piirittivät Konstantinopolia vuoden. Ketju piti, ja hyökkääjien oli lopulta luovutettava.
821: Kapinallinen pääsi läpi
Bysanttilaisupseeri Tuomas Slaavilainen purjehti huonosti vartioidun ketjun ohi laivueineen keisarin vastaisen kapinan aikana. Kapina kukistettiin.
969: Rusit pelotettiin tiehensä
Kun rusit uhkasivat hyökätä pohjoisesta, Konstantinopolin ketju nostettiin, ja soturit pysyivät poissa.
1204: Ristiritarit avasivat ketjun
Ristiretkiarmeija valtasi ketjua pitelevän tornin lahden pohjoispuolella. Ristiritarit pääsivät lahteen ja ryöstelivät kaupunkia päiväkausia.
1453: Laivoja raahattiin maalla
Ottomaanisulttaani Mehmed II luopui yrityksestä murtaa ketju ja raahautti sen sijaan laivansa lahteen maitse. Konstantinopoli vallattiin.
Viikinki pääsi ketjun yli
Arabit oli voitettu, mutta Konstantinopolia uhkasivat uudet viholliset, muun muassa bulgaariheimot. Keisari palkkasi kaupungin puolustuksen vahvistukseksi viikingeistä koostuneet eliittijoukot, niin kutsutun varjagikaartin.
Sotureiden joukossa oli myös norjalainen kuninkaan poika Harald Ankara, joka oli liittynyt kaartiin vuonna 1034. Hän ei kuitenkaan tyytynyt vain sotimaan valtakunnan vihollisia vastaan.
Kun asukkaat nousivat vuonna 1042 kapinaan keisari Mikael V:tä vastaan, Harald liittyi taisteluihin kapinallisten puolella. Sekasorron keskellä hän anasti myös kultaa ja hopeaa ja valmistautui pakenemaan saaliineen.
Myöhään yöllä Harald ja pieni varjagijoukko pääsivät livahtamaan kahteen ankkuroituun kaleeriin. He lähtivät soutamaan pois Kultaisesta sarvesta, mutta vastassa oli ikävä yllätys – lahden ylittävä ketju oli nostettu esteeksi.
”Mutta niiden, jotka eivät soutaneet, tuli kiiruhtaa laivan perään.” Skaldirunoilija Snorri Sturluson Harald Ankaran yrityksestä päästä ketjun läpi
Viekas viikinki keksi nopeasti konstin ja neuvoi miehiään soutamaan täyttä vauhtia eteenpäin.
”Mutta niiden, jotka eivät soutaneet, tuli kiiruhtaa laivan perään ja viedä riippumattonsa ja kaikki raskaat tavaransa mukanaan”, islantilainen runoilija Snorri Sturluson kuvailee.
Painon kasaaminen laivan takaosaan sai keulan nousemaan vedestä ja liukumaan ketjun päälle.
”Kun vauhti pysähtyi, Harald komensi kaikki miehensä vuorostaan keulaan”, Sturluson kertoo.
Temppu toimi: miesten paino sai kaleerin keikahtamaan eteenpäin, jolloin se liukui ketjun yli.
Kun seuraavan kaleerin miehistö yritti toistaa Haraldin tempun, se kuitenkin epäonnistui pahan kerran.
”Toinen törmäsi ketjuun ja hajosi palasiksi, jolloin monet kuolivat”, Sturluson kertoo.
Ei tiedetä, onko kuvaus täysin paikkansa pitävä – viikingit kun pitivät hyvistä tarinoista, olivat ne totta tai ei.
Lenkeistä tuli matkamuistoja
Haraldin ryöstö oli silti vielä pientä verrattuna ristiretkeläisten hyökkäykseen vuonna 1203. Konstantinopoli oli ollut tärkeä pysähdyspaikka matkalla Pyhään maahan aina vuodesta 1099, jolloin kristityt kävivät ensi kertaa pyhään sotaan. Keisari tarjosi heille niin laivoja, ruokaa kuin moraalista tukeakin retken jatkamiseen.
Vuonna 1204 kristityt ristiretkeläiset piirittivät Konstantinopolia ja valloittivat toisen torneista, johon ketju oli kiinnitetty.
Kun ristiretkeläiset lähtivät vuonna 1198 neljännen kerran taisteluun Herran asialla, rahat loppuivat jo Euroopassa. Kun Bysantin prinssi Aleksios tarjoutui palkkaamaan soturit auttamaan häntä vallankaappauksessa istuvaa keisaria vastaan, nämä suostuivat.
Kun ristiretkeläiset saapuivat kaupungin muurille, heitä alettiin heitellä kivillä ja mädillä hedelmillä. Heidän oli siis käytettävä voimaa.
Ristiretken johtajiin kuului muun muassa Venetsian doge Enrico Dandolo. Hän oli käynyt useasti Konstantinopolissa ja tiesi, että kaupungin valloittamiseksi laivaston oli päästävä Kultaiseen sarveen. Koska ketjua ei voinut katkaista, ristiretkeläiset iskivät sen sijaan torneihin, joihin ketju oli kiinnitetty.
”Päällikkömme leiriytyivät Galatan tornille, mihin Konstantinopolin sataman sulkeva ketju oli kiinnitetty. Hyökkääjän oli päästävä ketjun läpi pystyäkseen purjehtimaan satamaan. Päällikkömme ymmärsivät, että jos he eivät valtaisi tornia ja murtaisi ketjua, päivämme olisivat luetut”, ristiritari Geoffrey de Villehardouin kertoi.
”Se oli jopa kolmea jousen kantamaakin pidempi ja paksu kuin miehen käsivarsi.” Ristiretkeläinen Ernoul nähtyään Akkon kaupungissa varastetun palan Konstantinopolin ketjusta
Ristiretkeläiset piirittivät tornia koko yön ja hyökkäsivät aamulla. Torni vallattiin nopeasti, ja ristiretkeläiset laskivat ketjun, jotta heidän laivansa pääsivät lahteen. Kuukausia velloneiden taisteluiden jälkeen kaupunki vallattiin vuonna 1204.
Valtaajat tekivät kaupungissa pahaa jälkeä. Kirkoista ja luostareista ryöstettiin kultaa, hopeaa ja jalokiviä, ja mukaan lähti myös tärkeä todiste Konstantinopolin valtauksesta.
”He lähettivät kaupungin portteja maanmiehilleen Syyriaan sekä paloja ketjusta, joka oli sulkenut sataman ja estänyt heidän kulkunsa”, aikalaishistorioitsija Niketas Khoniates kirjoitti.
Kun ristiretkeläinen Ernoul näki myöhemmin palan ketjua Akkon kaupungissa, hän oli hyvin vaikuttunut:
”Se oli jopa kolmea jousen kantamaakin pidempi ja paksu kuin miehen käsivarsi.”
Hyökkääjät valitsivat kiertotien
Ketju korjattiin, mutta ei kaupunki eikä koko Bysantin valtakunta palannut enää ennalleen. Samalla islaminuskoiset ottomaanit lähestyivät molemmin puolin Bosporinlahtea.
Kun ottomaanien sulttaani Mehmed II otti vallan vuonna 1444, ennen mahtava keisarikunta koostui enää lähinnä Konstantinopolin kaupungista. Lisäksi toistuvat ruttoepidemiat olivat romahduttaneet väkiluvun noin miljoonasta enää viiteenkymmeneentuhanteen.
Vuonna 1453 ottomaanit onnistuivat pommittamaan Konstantinopolin muurin palasiksi. Sulttaani valtasi kaupungin ja teki siitä pääkaupunkinsa.
Rappiosta rohkaistuneena sulttaani piiritti kaupungin 2. huhtikuuta vuonna 1453. Konstantinopolin puolustus nosti ketjun – viimeisen kerran.
”Toimme yhdeksän suurinta laivaamme sataman suun yli kulkevan ketjun varrelle”, venetsialainen laivaston lääkäri Nicolò Barbaro kertoo. Hän uskoi vakaasti, että ketju kestäisi.
Hän oli oikeassa. Ottomaanit yrittivät turhaan murtautua useita kertoja ketjun läpi. Mehmed II ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan.
Sulttaani laski joukkojaan maihin Kultaisen sarven pohjoispuolelle ja määräsi nämä rakentamaan viisi kilometriä pitkän tien mäkien yli Galatan puolustuslinjojen taakse, Kultaisen sarven rannalle asti.
Tämän jälkeen sulttaani määräsi valtaosan laivoista vedettäviksi puunrunkojen yli rullaamalla maata pitkin lahdelle asti. Mahdoton oli tapahtunut, ja nyt Konstantinopoliin hyökättiin yhtä aika sekä maalta että mereltä.
Bysantin viimeinen keisari Konstantinos XI Palaiologos kuoli 29. toukokuuta 1453 viimeisessä epätoivoisessa taistelussa.
Ketju päätyi meren pohjaan
Vaikka Kultainen sarvi olikin nyt täynnä vihollisen aluksia, ketju toimi edelleen puolustuksen tukena.
”Turkkilaiset pelkäsivät lähestyä ketjua ja ryhtyä taistelemaan lukuisia siellä olleita laivojamme vastaan”, Nicolò Barbaro kirjoitti.
”Jokainen, jonka he raivossaan kohtasivat, iskettiin kuoliaaksi.” Venetsialainen Nicolò Barbaro turkkilaisten Konstantinopolin valloituksesta
Ottomaanien päästyä Kultaiseen sarveen myös meren vastaiset suojamuurit oli miehitettävä. Samalla ottomaanit jatkoivat kaupungin tulitusta tykeillä.
”He jatkoivat pommitusta useita päiviä. He ampuivat kiviä, jotka painoivat kukin kaksi sataa paunaa”, Barbaro kirjoitti.
Lopulta kristittyjen epätoivoinen puolustus murtui, ja muslimit valtasivat Konstantinopolin 29. toukokuuta 1453.
”Teurastusta kesti auringon noususta, jolloin turkkilaiset valtasivat kaupungin, iltapäivään asti. Jokainen, jonka he raivossaan kohtasivat, iskettiin kuoliaaksi”, Barbaro kuvaili.
Ketju oli edelleen paikallaan, ja nyt se esti Nicolò Barbaroa ja muuta miehistöä pakenemasta Kultaisesta sarvesta.
”Kaksi rohkeaa miestä kiipesi yhdelle ponttoneista ja iski ketjun irti kirveillä”, Barbaro kirjoitti.
Laivat pääsivät nyt purjehtimaan pakoon menetetystä kaupungista. Ketju oli suojellut Konstantinopolia yli 700 vuotta, mutta joutui lopulta antautumaan – bysanttilaisten omissa käsissä.
Ei tiedetä, mitä ottomaanivalloittajat tekivät ketjulla. Insinööri Georgios Anapniotis arvelee, että valtaosa siitä päätyi Kultaisen sarven pohjaan ja painui syvälle mutaan.
Siellä se myös kenties makaa edelleen.
Istanbulin arkeologisessa museossa on esille pienempi ketju, joka on kenties pidellyt pääketjun ponttoneja paikoillaan.
Ketju katosi jäljettömiin
Istanbulissa on museoissa esillä useita suurten ketjujen pätkiä, mutta asiantuntijoiden mukaan ne eivät voi olla peräisin Konstantinopolin kuulusta ketjusta.
Kun Konstantinopolin puolustus joutui vuonna 1453 taipumaan ottomaanien järeiden, pitkälle kantavien tykkien edessä, myös kaupunkia siihen asti suojannut ketju hävisi.
Nykyisin Istanbulissa on ainakin neljässä eri kohteessa esillä ketjun paloja, joiden väitetään olevan peräisin Konstantinopolin suuresta ketjusta. Asiantuntijoiden mukaan niiden lenkit ovat kuitenkin liian pieniä ja heiveröisiä ollakseen peräisin varsinaisesta suojaketjusta. Ne saattavat kuitenkin olla peräisin esimerkiksi ketjuista, jotka pitivät ankkuroituja puuponttoneja paikoillaan.
Insinööri Georgios Anapniotis uskoo kuitenkin, että osa pääketjusta on jossain vaiheessa ollut Istanbulin Tophane-asevarastossa. Eräs vierailija oli nähnyt sen 1800-luvun lopulla, ja tämän kuvaus lenkin koosta vastaa aiempia kuvauksia.
Ketjunpätkä on kuitenkin kadonnut jäljettömiin. Kenties se myytiin tai sulatettiin, kun Ottomaanien valtakunta ajautui samoihin aikoihin valtavaan talouskriisiin.