Hooverin pato vaati verta, hikeä ja 6 miljoonaa tonnia betonia

Katastrofi joudutti patohanketta

Läntisten Yhdysvaltojen asukkaat olivat haaveilleet jo pitkään 2 334 kilometriä pitkän Coloradojoen patoamisesta.

Las Vegasin, Los Angelesin ja San Franciscon tapaiset kiivaasti kasvavat kaupungit tarvitsivat kipeästi sähköä, ja sitä saataisiin vesivoimalasta.

Jokivarren maanviljelijätkin kaipasivat varmaa veden saantia pelloilleen sekä juomavedeksi.

Paikalliset toivoivat joen patoamisen auttavan toiseenkin pulmaan: vuolaan virran tulvat aiheuttivat paljon tuhoja.

Jokivarren kuusi osavaltiota kiistelivät toistensa ja liittovaltion kanssa pitkin 1920-lukua siitä, miten vesi ja sähkö oikein jaettaisiin.

Rakennustöitä lykättiin siksi toistuvasti, kunnes järkyttävä tapaus vauhditti patohanketta. Vuonna 1927 Mississippijoen tulviessa kuoli 246 ihmistä.

Katastrofi oli niin mittava jasähkön tarve samalla niin suuri, että presidentti Hoover päätti vuonna 1929 uudesta padosta: työnimeä Boulder Dam kantanut pato tehtäisiin Black Canyoniin 40 kilometrin päähän Las Vegasista.

Pato tehtäisiin tulpaksi kanjonin kallioseinämien väliin, jolloin sen taakse muodostuisi valtava patoallas.

Presidentin asiantuntijat varoittivat, että hanke täytyisi tehdä ”äärimmäisen varovaisten laskelmien pohjalta”. Padon romahtaessa vesimassat tappaisivat paljon ihmisiä matkallaan kohti Tyyntämerta.

Hanke oli niin mittava, että yhdysvaltalaisten rakennusyritysten täytyi muodostaa yhteenliittymiä kerätäkseen tarpeeksi pääomaa patoprojektiin.

Voittajaksi selviytyi Six Companies -yhtymä, jonka kokenut rakennusmestari Frank Crowe päihitti vuonna 1931 kilpailijat noin 49 miljoonan dollarin tarjouksellaan.

Sen lisäksi, että padon piti olla riittävän edullinen, liittovaltion hallinto halusi kuitenkin sen myös valmistuvan nopeasti, seitsemässä vuodessa. Sen jälkeen Six Companies saisi 3 000 dollarin sakon jokaista ylimääräistä päivää kohti.

Määräaika ei ollut Yhdysvaltojen hallituksen taloudellisten neuvonantajien mukaan lainkaan realistinen.

Frank Crowe ei säikähtänyt asetelmaa: ”Olin viettänyt koko elämäni patotyömailla ja Boulderin padosta tulisi urani ehdoton huipentuma. Odotin todella malttamattomana jo pääseväni rakentamaan patoa”, työmaan johtaja totesi myöhemmin.

Työttömät vaelsivat Nevadaan

Crowen onneksi ankara lama oli iskenyt kaikkialle Yhdysvaltoihin täydellä voimallaan. Tuhannet työttömät innostuivat kuullessaan mahdollisuudesta vuosikausien pestiin Nevadan aavikolla.

Six Companies oli juuri ehtinyt perustaa toimistonsa Black Canyonin reunalle, kun tuhannet toiveikkaat perheet saapuivat sinne kolhiintuneilla autoilla, jalkaisin ja osa hevoskärryillä.

Olosuhteita tulevan rakennustyömaan lähistöllä ei voinut kehua. Satoja ihmisiä kertyi keväällä 1931 viheliäiseen ”rag towniksi” kutsuttuun telttakylään Coloradojoen rannalle.

Eräs uutta elämää tavoitelleista perheistä oli Tom ja Erma Godbey neljine pienine lapsineen. ”Kaikki tehtiin pahvista”, Erma kertoi. ”Ihmiset tulivat autoilla vailla huonekaluja tai mitään muutakaan”.

Tom Godbey oli entinen kaivostyöläinen, joka oli epätoivoissaan lastannut perheen omaisuuden vanhan Dodgen katolle ja tuonut perheensä Nevadaan.

Hökkelikylän elinolot osoittautuivat pian sietämättömiksi. Lämpötila kiipesi päivisin yli 40 asteen, joten jätteet ja ulosteet lemusivat ja houkuttelivat kylään rottia.

Öisin ihmisten piti kääriytyä kosteisiin lakanoihin, jotta he pystyivät nukkumaan yön kuumuudessa.

Kuolema hiipi hökkelikylään

Röttelöihin asettautuneet ihmiset saivat pilkahduksen toivoa, kun Frank Crowe saapui eräänä päivänä tarkastamaan sen lähistölle tulevan työmaan.

”Iso pomo on tullut!” kaikui huuto hökkelistä toiseen, ja tuhansia ihmisiä kertyi paikalle.

”Montako miestä tarvitset, pomo?”, ”Minä teen töitä kuin hevonen!”, ”Näemme nälkää, armoa!” huudeltiin väkijoukosta. Crowella oli mistä valita.

Töitä riitti aluksi vain muutamalle sadalle, ja yksi heistä oli Tom Godbey. Ennen padon rakentamista piti valmistella kaikki tarpeellinen infrastruktuuri. Juuri palkatut työmiehet rakensivat teitä, rautatien ja korkeajännityslinjoja.

Helleaalto oli tappava

Frank Crowe ja Six Companies -yhtymä pääsivät vuoden 1931 toukokuussa lopulta hankkeen ensimmäisen merkittävän vaiheen kimppuun.

Kallioiden läpi piti räjäyttää neljä tunnelia – kaksi joen molemmille puolille.

Niillä ohjattaisiin vesi uudelle reitille niin, että pato voitaisiin rakentaa kuivaan jokiuomaan. 1 200 työntekijää pestattiin räjäyttämään ja poraamaan yötä päivää tunneleita yhteensä 5 200 metrin matkan kovan kallion läpi.

Lämpöaalto pysäytti työt kuitenkin lähes kokonaan jo ennen vauhtiin pääsyä.

Lämpömittari näytti heinäkuussa 48 asteen lukemia varjossa, ja työläisiä tuupertui kuumuuteen. Silminnäkijä John Gieck kertoi: ”Las Vegasiin saapuessaan he näyttivät elävältä keitetyiltä.”

Tunnelitöiden jatkuttua kaksi kuukautta kuumuuteen oli kuollut jo 14 työläistä. ”Six Companies on uhka työmiesten hengelle!” kirjoitti ammattiliiton

Industrial Solidarity -lehti, eikä suinkaan vailla perusteita.

Frank Crowe oli saanut hetimiten liikanimen ”Hurry Up”, sillä hän kiersi vuorokauden ympäri rakennustelineillä, tunneleissa ja työmaaruokaloissa jouduttamassa töitä, olipa helleaalto sinä päivänä millainen tahansa.

Kaikki piti tehdä niin nopeasti ja edullisesti kuin mahdollista. Ensimmäisinä kuukausina työläisiä kuoli sortumissa ja räjähdysonnettomuuksissa, jotka olisi voitu välttää.

Juomavetenäkin oli vain haaleaa jokivettä, joka työntekijän mukaan muistutti ”kahvia liialla kermalla”. Kaksikymmentä työläistä sai myös myrkytyksen pilaantuneesta ruuasta.

Six Companies -yhtymä reagoi toteamalla, että miehet ”eivät olleet tottuneet työskentelemään kuumalla aavikolla”.

Ongelmien korjaamiseksi ei tehty mitään, ja kuluttava työ jatkui kuin kuolemantapauksia ei olisi sattunutkaan.

Six Companies -yhtymä räjäytti ruutitynnyrin lopulta itse 7. elokuuta 1931. Tunneleita kaivaneet työläiset saivat kuulla, että heidän päiväpalkkaansa aiottiin alentaa viidestä dollarista neljään.

Työmiehet ryhtyivät lakkoon.

Crowen vastaus oli armoton: työntekijöiden piti hyväksyä uudet ehdot tai he saisivat häipyä. Lakkoilijat eivät luovuttaneet, ja heidät kaikki erotettiin. Crowe ryhtyi värväämään uutta työvoimaa viikon päästä, jotta töitä päästiin jatkamaan.

Uusi kone vauhditti hanketta

Tunnelinporaaja Bernard Williams keksi vuoden 1931 kesän lopulla koneen, jolla oli ratkaiseva merkitys patohankkeelle.

Williams sai ajatuksen, kun hän katseli International-merkkistä vuosimallin 1916 kuorma-autoa, joka kuljetti kallionkappaleita tunnelityömaalta.

Williams oivalsi, että autoa voitaisiin käyttää myös poraamisen tehostamiseen. Williams rakensi kuorma-auton lavalle kaksi tasoa, jotta 30 miestä kykeni poraamaan siltä kalliota yhtäaikaa.

Sitä ennen tunnelinporaajat olivat seisseet tunnelin pohjalla poraamassa. Tuore keksintö vauhditti poraustöitä merkittävästi.

Kun 30 reikää oli porattu, kuorma-auto ajoi ulos tunnelista, ja sitten ”ruutimiehet” panostivat dynamiittia 3–4 metriä syviin reikiin.

Räjäytyksen jälkeen paikalle vietiin nosturi ja raivaajia poistamaan kallionkappaleet tunnelista.

Työ sujui erittäin tehokkaasti ympäri vuorokauden kaikissa neljässä tunnelissa. Taukojen pitämiseen ei ollut aikaa.

Nuori työmies sai kuulla kunniansa, kun Crowe näki hänen nojailevan lapioonsa. ”Mitä oikein odottelet?” työmaan pomo karjaisi.

”Että kello olisi puoli neljä, kun tänään on palkkapäivä”, nuori mies vastasi. Miestä odotti kirjekuoressa sovittu palkkasumma sekä punainen irtisanomisesta kertova lappu.

Crowe ruokki myös miestensä kilpailunhalua pyrkiessään kiihdyttämään patotöiden etenemistä. Jokaista työvuoroa yllytettiin kaivamaan oman kahdeksan tunnin vuoronsa aikana tunnelia muita pidemmälle.

Hoputtaminen johti kuitenkin siihen, että erään vuoron miehet eivät muistaneet tarkistaa kallioseinämän lujuutta räjäytyksen jälkeen.

Heidän kuorma-autonsa peittyi sortuman alle, ja oli silkkaa onnea, että työmiehet selvisivät murtuneilla luilla ja aivotärähdyksillä.

Osa miehistä kieltäytyi menemästä sairaalaan, jotteivät muut vuorot olisi ohittaneet heidän ryhmäänsä.

Kuolemantapauksia vähäteltiin

Työt etenivät nopeasti, mutta tunnelien edetessä syvemmälle kallioon monet kärsivät päänsärystä ja oksentelivat.

Kuormaautojen, nosturien ja generaattorien pakokaasuista kertyi vaarallisia määriä hiilimonoksidia eli häkää, joka tappoi tunnelitöiden kuluessa 42 ihmistä.

”Johtajamme investoivat mieluusti vaikka satatuhatta dollaria, jottei yhdenkään työläisen henki vaarantuisi”, Frank Crowe lausui lehdistölle.

Six Companies -yhtymä ei silti investoinut pakokaasuttomiin sähköisiin ajoneuvoihin, jotka olisivat vähentäneet kuolleisuutta merkittävästi.

Yhtymä vältti korvausten maksamisen omaisille määrittelemällä häkämyrkytykset keuhkotulehduksiksi, joita pidettiin luonnollisina syinä työläisten kuolemille.

Lisäksi perustettiin PR-toimisto, joka suolsi lehdistölle suotuisia uutisia työoloista. ”Ilmavirtaukset” ja ”tehokkaat tuulettimet” varmistivat työläisille ”viileät, puhtaat ja miellyttävät työolot”, kerrottiin PR-toimiston tiedotteessa.

Toimisto myös ilmoitti lehdistölle, että lääkärien mukaan työläisten lukuisat keuhkotulehdustapaukset johtuivat kotitekoisen alkoholin nauttimisesta.

Vuonna 1932 Six Companies -yhtymää vastaan nostettiin niin monta syytettä häkämyrkytyksistä, että se kiihdytti rakentamisvauhtia entisestään, jotta tunnelit valmistuisivat ennen kuin mahdollinen tuomio pysäyttäisi työt.

Häkämyrkytykset eivät olleet työmaan ainoa vaaratekijä. Vuosina 1931 ja 1932 kuoli 37 työläistä erilaisissa räjäytysonnettomuuksissa, ajoneuvojen yhteentörmäyksissä, maansortumissa tai putoamisonnettomuuksissa.

Juna ja kaapelirata toivat betonia

Oikeusriidoista lannistumatta Frank Crowe suunnitteli jo patotöiden seuraavaa vaihetta. Neljän tunnelin valmistuttua Coloradojoki johdettiin maan alle marraskuussa 1932.

Sitten työmiehet ryhtyivät puhdistamaan kuivunutta joenuomaa kivenjärkäleistä ja mudasta.

Tehtävä oli mittasuhteiltaan valtava: kuuden kuukauden aikana kuljetettiin joka päivä pois 18 000 kuutiota kiveä ja mutaa, jota oli kertynyt vuosituhansien aikana joen tulviessa.

Jokiuoman tyhjentyessä Frank Crowe laati älykkään suunnitelman betonia kuljettamiseksi rotkoon. Yhdeksän pientä veturia kuljettaisi metallisäiliöissä jopa 20 tonnia betonia Black Canyonin reunalle.

Sieltä betonisäiliöt vietäisiin rotkoon kaapeliradalla.

Rakennetut kymmenen kaapelirataa olivat kaikkien aikojen tehokkaimpia. Yksi kesti jopa 170 tonnin kuorman, ja ankkurointitornit oli asennettu kiskoille, jotta kaapeliratoja kyettiin siirtämään töiden edetessä.

Kuudes kesäkuuta 1933 laskettiin ensimmäinen betonisäiliö 250 metriä syvälle rotkoon, missä työläiset tyhjensivät sen märän sisällön 230 neliömetrin puiseen laatikkoon.

Sitten he ryhtyivät lapioimaan ja tamppaamaan betonia tiiviisti paikalleen.

Crowe tiesi, että pato pitäisi valaa pieninä kappaleina: yhtenä kappaleena valettuna padon kuivuminen olisi kestänyt 125 vuotta.

Lujittumista vauhdittaakseen hän kehitti vesijohtojärjestelmän, joka viilensi betonia sisältä päin. Keksintö moninkertaisti patotyömaan työtahdin.

Crowen keksinnöt olivat välillä vain vaarallisia prototyyppejä.

Kerran kaapeliradalta laskettiin betnoisäiliötä rotkoon työntekijöiden luokse, kun toinen säiliön vaijereista katkesi ja säiliö alkoi heilua patotyömaan yllä kuin tappava heiluri ja törmäsi kahteen betonimieheen, Johnsoniin ja Pittsiin.

Pitts putosi 30 metriä rotkoon ennen kuin murskaantui rakennustelineisiin. Johnsonia ei näkynyt missään.

Hänet löydettiin myöhemmin samana iltana toiselta rakennustelineeltä 400 metrin päästä. Hän oli luiskahtanut betonisäiliöön ja putosi sieltä vasta, kun säiliön pohjan luukut avattiin.

Johnson selvisi kuin ihmeen kaupalla mustelmilla ja betoniroiskeilla silmissään. Mies palasi takaisin töihin heti seuraavana päivänä.

Roosevelt tahtoi vihkiä padon

Vuonna 1934 työmaalla työskenteli viisituhatta miestä läpi vuorokauden, ja pato kasvoi huimaa vauhtia päivästä toiseen.

Hämmästynyt toimittaja haki sopivia sanoja kuvaillessaan rakennustyömaata: ”Aikaa ei tuhlata lekotteluun. Tunnelma on määrätietoisen vaitonainen. Six Companies palkkaa ja irtisanoo kiivaasti, ja vain tehokkaimmat ovat jäljellä.”

Sanoissa oli perää: kesäkuussa 1933 valettiin 19 000 kuutiota betonia, mutta marraskuussa 1934 rotkoon laskettiin 200 000 kuutiota betonia.

Rotkoon tyhjennettiin joka päivä yhä uusia säiliöitä betonia valettavaksi. Pato kohosi muotti muotilta, kunnes se kohosi lopulta rotkosta 200 metriä Coloradojoen pohjan yläpuolelle.

Lopulta 21. helmikuuta 1935 vinssattiin viimeinen betonisäiliö Black Canyonin ylle ja tyhjennettiin puiseen muottiin padon 14-metriselle partaalle.

Frank Crowe sai valutyöt valmiiksi kaksi vuotta ennen kongressin asettamaa määräaikaa. Kiirehtiminen oli maksanut lukuisten miesten hengen, eikä Six Companies -yhtymä edes saanut mitään ylimääräistä palkkiota nopeudestaan.

Padon varhainen valmistuminen säästi silti huimia summia: suuri osa 5 000 työläisestä voitiin erottaa, joten palkkakulut laskivat huimasti.

Lisäksi yhtymä keräsi kaksi ylimääräistä vuotta korkoa padosta saaduista miljoonista.

Presidentti Franklin D. Roosevelt oli kärsimätön, sillä hän halusi vihkiä padon esittääkseen sen esimerkkinä New Deal -talousohjelmansa onnistumisesta.

Jättimäisillä talousuudistuksilla piti järjestää töitä kymmenilletuhansille laman jalkoihin jääneille. Siksi pato vihittiin käyttöön jo ennen kuin se oli kokonaan valmis.

Vesivoimalaitos tuotti ensi kertaa sähköä vasta lokakuussa 1936.

30. syyskuuta 1935 koko rotko hiljeni hetkeksi. Boulder City oli valmistautunut juhlaan, kun presidentti Rooseveltin erikoisjuna saapui asemalle.

Asemalta lähti limusiinien letka padolle rakennetulle korokkeelle, jolle presidentti nousi.

Tuhansia amerikkalaisia oli saapunut katsomaan padon vihkiäisiä, ja Boulder Cityn koulun orkesteri soitti musiikkia.

Viulua soitti Godbeyn perheen ainoa poika Tommy, joka oli saapunut pikkupoikana vilkkaaseen ja vaaralliseen hökkelikylään.

Hänen isänsä Tom oli saanut vakituisen työpaikan, ja äiti Erma oli ”valtavan ylpeä” vanhimmasta lapsestaan.

”Tulin, näin ja hämmästyin – aivan kuin kaikki muutkin, jotka näkevät tämän ihmeen ensimmäistä kertaa”, Roosevelt sanoi katsojille ja miljoonille muille, jotka kuuntelivat radioitaan.

”Nämä mittasuhteet uhmaavat käsityskykyä. Patoa katsellessa pitää ajatella sen luojia ja kunnioittaa heidän energisyyttään, resurssejaan ja sinnikkyyttään.

Mutta meidän täytyy olla erityisen kiitollisia niille tuhansille työmiehille, jotka ovat satsanneet rakennustöihin kaiken voimansa ja kekseliäisyytensä.”

Pato tuotti sähköä ja kasteluvettä

Lähes 21 000 ihmistä ehti työskennellä jättimäisellä työmaalla vuosina 1931– 1935. Padon valmistuttua kukaan ei enää epäillyt sitä, kuinka tärkeä se olisi läntisille Yhdysvalloille.

Ensinnäkin vesivoimalasta saatiin sähköä lähialueen kaupungeille aavikon Las Vegasista aina Los Angelesiin Tyynenmeren rannikolle asti.

Lisäksi pato salli tulvavesien kontrolloimisen niin, että Imperial Valleyn tulvat oli helpompi välttää. Padottua vettä voitiin hyödyntää pelloilla pitkin Coloradojoen vartta.

Valtavan patotyömaan työntekijät olivat tulleet joka puolelta Yhdysvaltoja. Viisisataa työntekijää jäi padolle viimeistelemään voimalaitosta ja huoltamaan patoa, mutta valtaosa palasi omiin osa-valtioihinsa, joissa oltiin toipumassa pahimmista lamavuosista.

Osa asettui pysyvästi Las Vegasiin, jonka väkiluku oli nelinkertaistunut patotyömaan vuosina.

Frank Crowen panos hankkeessa oli ollut merkittävä, ja vaikka hän oli rikastunut padon valmistuttua, hän ei lopettanut patojen rakentamista.

”Jatkan tätä viimeiseen asti”, Crowe sanoi pian jättipadon vihkimisen jälkeen.

”Etsin jälleen työtä, sillä haluan jatkaa patojen rakentamista.”

Crowe piti sanansa. Hän johti vielä kolmen suuren padon rakennustöitä, kunnes vetäytyi eläkkeelle vuonna 1944.

Time Magazine haastatteli Crowea hiukan ennen tämän kuolemaa. Hän paljasti tuolloin, kuinka syvästi kunnioitti tavallisia työntekijöitään:

”Jos joku haluaa nähdä, kuka on rakentanut tämän padon, niin hänen kannattaa käydä työmaaruokalassa. Padon rakentajalla on turvakypärä, hän on keskimäärin 31- vuotias ja osaa tehdä töitä käsillään.”