Empire State Building: maailman kahdeksas ihme

Oli toukokuinen aamu New Yorkissa vuonna 1931.

5. avenuen ja 34. kadun kulmauksessa tungeksi uteliaita toimittajia. ­Monet heistä olivat kuluneen vuoden aikana kulkeneet ahkerasti paikan ohi tähyillen työmiehiä, jotka tasapainoilivat yläilmoihin kohoavan teräskehikon palkeilla.

Tällä kertaa tapahtumat sijoittuivat kuitenkin maan tasoon. Tuhansia ihmisiä oli saapunut paikalle seuraamaan Empire State Buildingin virallisia avajaisia. ­

Yhdysvaltain korkein rakennus oli valmistunut ennätysajassa keskellä syvää talouskriisiä.

Odottavan yleisön edessä seisoi harmaapukuinen mies. Hän oli Al Smith, New Yorkin kuvernööri ja demokraat­tisen puolueen entinen presidenttieh­dokas.

Vaikka hän oli virkansa puolesta tottunut esiintymään suurille ihmisjoukoille, tämä päivä oli aivan erityinen.

Smith oli kolme vuotta aiemmin kärsinyt presidentinvaaleissa murskatappion Herbert Hooverille, mutta nyt hänellä oli syytä juhlaan. Ylpeänä hän katseli vieressään kohoavaa 102-kerroksista pilvenpiirtäjää.

Kello 11.29 hänen kaksi lapsenlastaan katkaisi punaisen silkkinauhan ja väkijoukko puhkesi suosionosoituksiin ja riemuhuutoihin.

Samaan ­aikaan 330 kilometriä etelämpänä ­Washingtonissa presidentti Herbert Hoover istuutui sähkökytkimellä varustetun pöydän ­ääreen. Hän painoi kytkintä kuten oli sovittu, ja New Yorkissa ­Empire State Buildingin 6 500 ­ikkunaan syttyi valo.

Smith otti esiin hopeisen avaimen ja avasi rakennuksen pääovet: Empire State Building oli virallisesti avattu. Kenelläkään ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö kyseessä olisi ollut historiallinen hetki.

”Maailman kahdeksas ihme”, kuten lehdet uutta pilvenpiirtäjää kutsuivat, viestitti maailmalle, ettei syvinkään ­lama voinut lannistaa Yhdysvaltoja.

Hotelli purettaisiin, ja sen tilalle rakennettaisiin pilvenpiirtäjä, joka kurottaisi korkeammalle kuin yksikään toinen rakennus maailmassa.

Upporikas Raskob vastaisi hankkeen rahoituksesta, ja poliitikko Smith toimisi sen keulakuvana ja markkinointimiehenä.

Miehet halusivat rakentaa maailman korkeimman ja kauneimman pilvenpiirtäjän todisteeksi menestyksestään, mutta lisäksi tornitalo olisi takuuvarma sijoituskohde, jonka vuokratulot rikastuttaisivat heitä entisestään.

Smith ryhtyi tekemään tulevaa rakennushanketta tunnetuksi jo ennen kuin Waldorf-Astorian purkaminen oli edes alkanut. 29. elokuuta 1930 järjestetyssä tiedotustilaisuudessa hän ilmoitti aikovansa rakennuttaa yhdessä Raskobin kanssa 80-kerroksisen toimistotalon, joka olisi 333-metrisenä maailman korkein rakennus.

Seuraavana päivänä New York Times julisti etusivullaan: ”Smith rakentaa maailman korkeimman rakennuksen.”

Kilpailu New Yorkin korkeimman pilvenpiirtäjän rakentamisesta oli ­ankaraa, ja Smith ilmoittikin tulevan pilvenpiirtäjän korkeuden todellista pienemmäksi.

Empire State Buildingin todellinen korkeus haluttiin pitää ­salassa, jotta kukaan ei voinut rakentaa sitä korkeampaa tornitaloa.

Tulevina kuukausina lehtien sivut täyttyivät tulevan pilvenpiirtäjän ­korkeutta ja ulkonäköä koskevista spekulaatioista ja uutisista. Smith julisti koko rakennushankkeen olevan uraauurtava.

Hän mainosti Empire State Buildingin kohoavan tontille sellaisella vauhdilla, ­että kukaan ei uskoisi ­sitä edes mahdolliseksi. ­Rakennus ­valmistuisi jo 20 kuukauden kuluttua eli toukokuussa 1931.

Lehdistö suorastaan ahmi karismaat­tisen Smithin ­sanoja, ja ennen kuin työmaalla oli nähty ensimmäistäkään ­lapionpistoa, lehdet olivat julistaneet Empire State Buildingin New Yorkin tulevaksi tunnusmerkiksi.

Lue myös: Vapaudenpatsas – epätoivottu lahja Ranskalta

Purku-urakka käsityönä

Suurista lupauksista huolimatta hanke käynnistyi takkuisesti. New Yorkin kaupunginhallinto oli asukkaita ajatellen kieltänyt suurten maansiirtokoneiden käytön Manhattanilla.

Niinpä jykevä tiilir­akenteinen Waldorf-Astoria jouduttiin purkamaan käsivoimin. 600 miestä hajotti rakennuksen paksuja seiniä moukareilla ja rautakangilla tiili kerrallaan. Purkutöitä tehtiin tehokkaiden valonheittimien loisteessa jopa öisin.

Rakennustyöläisten puurtaessa yötä päivää työmaalla Al Smith kokousti insinöörien ja aliurakoitsijoiden kanssa ­aikataulua laatien.

Ajan säästämiseksi hän päätti aloittaa perustusten kaivamisen jo ennen kuin tonttia oli kokonaan raivattu.

Niinpä ­kun työmiehet saivat purettua jonkin osan hotellista maan tasalle, kaivajat ja betonimiehet kiiruhtivat ­saman tien paikalle kaivamaan kuoppaa perustuksille.

Perustusten tekijät porasivat paine­ilmaporilla kallioon suuria reikiä ja täyttivät ne dynamiitilla.

Sen jälkeen reikien päälle kasattiin teräsverkkoja, jotka estivät kyllä kivenmurikoita sinkoutumasta viereiselle 5. avenuelle, mutta eivät vaimentaneet räjähdysten korvia­särkevää jylinää.

Rakennustyömaan läheisyydessä asuvat ihmiset joutuivatkin kärsimään räjäytysten, paineilmaporien ja kuorma-autojen aiheuttamasta melusta kuukausikaupalla.

Viiden kuukauden urakoinnin jälkeen työmaalta kuljetettiin pois viimeinen kuorma tiilenkappaleita, graniittilohkareita ja maata. Rakennusjäte ­vietiin New Yorkin satamaan, missä se lastattiin proomuun, kuljetettiin 30 kilometrin päähän merelle ja kaadettiin ­Atlantin ­syvyksiin.

Empire State Building saapui elementteinä

Maaliskuussa 1930 Waldorf-Astoria oli purettu ja sen paikalle oli kaivettu 12 metrin syvyinen monttu, johon oli valettu 210 betonianturaa kannattamaan ­tulevaa pilvenpiirtäjää. Varsinainen rakennusurakka saattoi alkaa.

Kuormat-autot palasivat Manhattanille­ kuljettaen tällä kertaa rakennustarvikkeita. Niiden valmistajat olivat merkinneet jokaiseen elementtiin koodin, josta kävi ilmi kyseisen elementin tarkka ­sijoituspaikka rakennuksessa.

Lisäksi elementteihin oli merkitty sen nostokurjen numero, jolla elementti piti nostaa paikoilleen. Kuljetukset noudattivat tarkkaa aikataulua, ja työmaalla materiaalit järjestettiin ennalta määrätyille paikoilleen kuin palapelin palat konsanaan.

Itse työ sujui aivan yhtä tarkkojen suunnitelmien mukaan. Alkajaisiksi ­rakennustyöläiset kiinnittivät betoni­anturoihin 210 pystysuoraa teräspilaria.

Ne yhdistettiin sadoilla vaakasuorilla ­teräspalkeilla ristikoksi, joka ­kohosi vauhdilla yhä korkeammaksi. 80 tuntia siitä, kun teräspilarit olivat lähteneet matkaan valimolta Pennsylvaniasta, ne oli jo asennettu paikoilleen Empire State Buildingiin.

”Kun kaikki sujui suunnitelmien ­mukaan, pystyimme rakentamaan kymmenessä päivässä 14,5 kerrosta teräs­rakenteineen, sementteineen, tiilineen, kaikkineen”, eräs projektin arkkitehdeista kuvaili hanketta myöhemmin.

Niittimiehet olivat työmaan aatelia

Vaakapalkit nostettiin nostokurjilla pystypilarien päälle, minkä jälkeen niittimiehet kiinnittivät ne toisiinsa teräsniiteillä.

He harjoittelivat usein tuntikausia löytääkseen parhaan ja nopeimman ­tavan kiinnittää niitit tukevasti paikoilleen.

He olivat rakennustyömaiden aatelia, ja Empire State Buildingin työmaan niittimiehet olivat maan parhaita.

Ensin niitti kuumennettiin hehkuvan kuumaksi. Sitten kuumentaja poimi niitin ahjosta pitkillä pihdeillä ja heitti sen toiselle työmiehelle, joka odotti telineillä 25 metriä ylempänä.

Tämä sieppasi niitin ilmasta tinasankoon ja työnsi yhä kuuman ja pehmeän niitin sille porattuun reikään.

Sitten kolmas mies painoi kaikin voimin niitin toista päätä samalla kun neljäs iski paineilmavasaralla niitin terävän pään tasaiseksi.

Näin niitti muotoutui lähes täydellisesti reikäänsä ja pysyi jäähdyttyäänkin tiiviisti paikoillaan.

Parhaat niittimiehet pystyivät kiinnittämään kahdeksan tunnin työpäivän aikana ­jopa 500 niittiä eli enemmän kuin ­yhden niitin minuutissa. Heidän nopeutensa määräsikin koko työmaan tahdin.

Aikatauluun liittyvät ongelmat eivät johtuneetkaan työmaasta vaan alihankkijoiden vaikeuksista toimittaa työmaalle tavaraa riittävän nopeassa tahdissa.

Kun esimerkiksi amerikkalainen marmorilouhos ei kyennyt toimittamaan kaivattua kiveä ajoissa, Al Smith purki ­saman tien toimitussopimuksen, osti Saksasta kokonaisen louhoksen ja tuotti työmaan tarvitseman marmorin valtameren takaa Euroopasta.

Työmiehistä pidettiin hyvää huolta

Nopeasti kohoava pilvenpiirtäjä herätti runsaasti huomiota kaupunkilaisten keskuudessa. Vuosisadan pahimman laman vaikutukset olivat alkaneet ­ravistella ­Yhdysvaltoja toden teolla.

Wall Streetin vuoden 1929 pörssiromahdus oli suistanut maailmantalouden syvään taantumaan, ja työttömyys oli kivunnut ennätyslukemiin.

Empire State Buildingin rakenta­minen tarjosi tervetullutta maksutonta viihdettä köyhille kaupunkilaisille.

He seurasivat pelonsekaisella kunnioi­tuksella korkealla yläilmoissa uurastavia rakennustyöläisiä, jotka saattoivat koska tahansa syöksyä tyhjyyteen satojen metrien korkeudesta.

Vaarallisista työoloista ja kiivaasta työtahdista huolimatta työmaalla vältyttiin lähes kokonaan vaka­vilta ­onnettomuuksilta.

Työmaalla kuoli kaikkiaan vain viisi työmiestä, ja vain yksi heistä menehtyi pudottuaan telineiltä.

Yksi mies kuoli jää­tyään kuorma-auton alle Waldorf-Asto­rian purkutöiden aikana, yksi perustusten räjäytysten yhteydessä, yksi putosi hissikuiluun ja yhden murskasi työmaahissi.

Jotta työmiehet eivät olisi väsyneet liikaa ja tehneet siksi virheitä tai joutuneet onnettomuuksiin, heidän työpäiväänsä lyhennettiin normaalista kymmenestä tunnista kahdeksaan ja työviikkoakin ­lyhennettiin viiteen päivään.

VIDEO: Miehiä töissä huimaavissa korkeuksissa

Kulloisenkin työskentelykerroksen alle viritettiin turvaverkko pysäyttämään mahdollisesti putoavat työmiehet ja rakennustarvikkeet.

Verkko myös vapautti Smithin ja Raskobin maksamasta suuria korvauksia loukkaantuneille työntekijöille tai kadulla kulkeville sivullisille, joihin olisi muuten voinut osua putoava tiili tai työkalu.

Jos Smith ja Raskob säästivätkin suuria summia välttyessään maksamasta korvauksia, he myös käyttivät paljon ­rahaa työmiestensä hyväksi.

Kaksikko halusi varmistaa kaupungin parhaan ja ripeimmän työvoiman saannin ja maksoi siksi Empire State Buildingin rakentajille jopa 15 dollarin päiväpalkkaa, eli nelinkertaisesti New Yorkin muihin työmaihin verrattuna.

Rakennusmiehet saivat nauttia miljoonakaupungin henkeäsalpaavista maisemista syödessään aamiaista jossakin työmaan viidestä eri kerroksissa sijainneista ruokaloista.

Työpäivän aikana apupojat kantoivat rakentajille vettä juotavaksi eri puolille työmaata. Pelkästään veden kuljettaminen työmaalle maksoi 25 000 dollaria, mutta toisaalta sen ­ansiosta työmiesten ei tarvinnut laskeutua alas juomaan, mikä olisi saattanut ­hidastaa työn edistymistä.

Tilanne oli pitemmän päälle kestämätön, ja pian Smith ja Raskob saivatkin ajatuksen: he avasivat rakennuksen kaupunkilaisille, jotka maksoivat mieluusti dollarin päästäkseen ihailemaan 86. ­kerroksen näköalatasanteelta avautuvaa näkymää.

Hissitulot pelastivat Raskobin ja Smithin konkurssilta, ja Empire State Buildingista tuli vähitellen yksi New Yorkin tunnetuimmista symboleista.