Eiffel-torni oli vihattu hanke

Eiffel-tornin rakennustöiden alkaessa vuonna 1887 hanketta vastustettiin kiivaasti. Ranskan eturivin taiteilijat valittivat tornisuunnitelmista jopa kaupunginvaltuustoon, mutta tornin suunnittelija Gustave Eiffel piti kiinni alkuperäisestä ajatuksestaan.

Eiffel-tornin rakennustöiden alkaessa vuonna 1887 hanketta vastustettiin kiivaasti. Ranskan eturivin taiteilijat valittivat tornisuunnitelmista jopa kaupunginvaltuustoon, mutta tornin suunnittelija Gustave Eiffel piti kiinni alkuperäisestä ajatuksestaan.

Print Collector/Getty Images, Shutterstock

Ranskan taide-eliitin keskuudessa kuohui helmikuussa 1887, sillä työmiehet olivat alkaneet kaivaa jättimäistä kuoppaa aivan Pariisin sydämeen.

Pian Pariisin kauniiden klassisten maamerkkien, kuten Notre-Damen katedraalin, Invalidikirkon ja Riemukaaren rinnalle kohoaisi 300 metriä korkea takoraudasta tehty torni.

Ranskan kulttuurieliitin mielestä tilanne oli aivan liian vakava sivuutettavaksi kaikessa hiljaisuudessa, ja niinpä taiteilijat tarttuivat kynään.

”Me – kirjailijat, taidemaalarit, kuvanveistäjät ja arkkitehdit, jotka olemme saaneet tähän asti nauttia Pariisin turmelemattomasta kauneudesta – vastustamme mitä kiivaimmin tuon hirvittävän tornin rakentamista”, 47 tunnettua kulttuuripersoonaa valitti Pariisin kaupunginhallinnolle osoitetussa avoimessa kirjeessä, joka julkaistiin Le Temps -sanomalehdessä 14. helmikuuta 1887.

© Imageselect Heritage

”Säälittävä katulamppu!”

Léon Bloy, kuuluisa kirjailija

© Gallica Digital Library

”Metallitangoista kyhätty ruipelo pyramidi!”

Guy de Maupassant, arvostettu novellisti

© Jean-Michel Leniaud

”Hiilenmusta tehtaan piippu!”

Charles Garnier, Pariisin oopperan suunnittelija

”Tuon niiteillä kasatun hirvityksen varjo rumentaa kaupunkimme mustetahran tavoin”, raivosivat taiteilijat, joihin lukeutui kirjailija Alexandre Dumas nuoremman ja Pariisin Palais Garnier -oopperatalon suunnitelleen arkkitehdin Charles Garnierin kaltaisia suuruuksia.

Kulttuurieliitti ei suinkaan ainoana vastustanut insinööri Gustave Eiffelin suunnittelemaa tornia, sillä myös monet älymystön edustajat liittyivät arvostelijoiden kuoroon.

Jotkut kutsuivat Eiffelin vasta suunnitteilla olevaa tornia ”rujoksi rautaiseksi voimistelutelineeksi”.

Jotkut taas pilkkasivat tornia ”Notre-Damen rihkamaversioksi”. Lisäksi pariisilaiset pelkäsivät huteraksi arvelemansa tornin kaatuvan kovassa tuulessa ja murskaavan viattomia ohikulkijoita alleen.

Soraäänet eivät olleet ainoa asia, joka aiheutti Gustave Eiffelille päänvaivaa.

Tornin rakentaminen uhkasi syöstä hänet perikatoon, eikä hän ollut lainkaan varma siitä, että korkea torni todella kestäisi tuulenpuuskien voimaa.

Hänen oli kuitenkin luotettava omiin kykyihinsä, sillä hän oli jo allekirjoittanut sopimuksen ja ottanut vastatakseen rakentamiskustannukset, jotka vastasivat nykyrahassa lähes 13,5:tä miljoonaa euroa.

Eiffel-torni: lukuja ja faktoja

© Library of Congress

Eiffel-torni lyhyesti

Eiffel-tornin piti lyödä britit laudalta

Eiffel-tornin tarina oli saanut alkunsa jo yli sata vuotta aikaisemmin, kun brittiläinen Society of Arts -seura oli vuonna 1761 järjestänyt Lontoossa näyttelyn.

Seura oli jakanut palkintoja erityisen edistyksellisten koneiden kehittäjille, ja ajatus teollistumisen aikakauden edistyneimpiä keksintöjä esittelevästä näyttelystä oli herättänyt suurta kiinnostusta.

Eurooppa teollistui tuohon aikaan vauhdilla, ja tekniset keksinnöt kiinnostivat ihmisiä.

Ranskalaiset tarttuivat oitis ideaan ja järjestivät oman vastaavan näyttelynsä vuonna 1798. Näyttely käynnisti Britannian ja Ranskan välillä kiivaan kilpailun, sillä kumpikin maa halusi lyödä toisen laudalta.

Lontoo isännöi ensimmäistä maailmannäyttelyksi kutsuttua suurtapahtumaa vuonna 1851.

Britit suhtautuivat isännyyteensä äärimäisen vakavasti ja julistivat näyttelyn kestävän peräti kuusi kuukautta.

He rakennuttivat näyttelyä varten ikonisen Crystal Palacen, peräti 70 000 neliömetrin suuruisen lasipaviljongin, joka sai yleisön leuat loksahtamaan ihailusta ammolleen.

Sitä kuvattiin lukemattomissa postikorteissa, ja se sinetöi Britannian aseman maailman johtavana teollisuusmahtina.

Crystal Palacen menestys pakotti ranskalaiset keksimään jotain vielä upeampaa, kun Pariisi valittiin vuoden 1889 maailmannäyttelyn isäntäkaupungiksi.

Crystal Palace rakennettiin Lontoon Hyde Parkiin. Vuoden 1851 maailmannäyttelyn jälkeen rakennus purettiin ja siirrettiin Etelä-Lontooseen. Ikoninen rakennus tuhoutui tulipalossa vuonna 1936.

© Read & Co. Engravers & Printers

Maailmannäyttelyn osuminen yksiin Bastiljin valtauksen ja Ranskan vallankumouksen satavuotisjuhlan kanssa vain lisäsi Ranskan halua näyttää osaamistaan.

Pariisin maailmannäyttelyn järjestelytoimikunta järjesti suunnittelukilpailun tornista, jonka piti jättää Crystal Palace varjoonsa ja olla vähintään 300 metrin korkuinen.

Toimikunta sai kaikkiaan 107 hyvin erilaista ehdotusta tornin rakentamiseksi.

Yhdessä ehdotuksessa torni oli samalla jättimäinen kastelulaite, joka voitaisiin ottaa käyttöön, jos kesä 1889 osoittautuisi poikkeuksellisen kuivaksi; toisessa ehdotuksessa torni muistutti jättimäistä giljotiinia vallankumouksen aikana mestatun kuninkaan Ludvig XVI:n muistoksi.

Jotkut ehdottivat tornin rakentamista puusta tai tiilistä, mutta eniten toimikuntaa miellytti Gustave Eiffelin ehdottama takorautatorni, ja tammikuussa 1887 se julistettiin kilvan voittajaksi.

Vuonna 1884 Eiffel rakensi Garabitin viaduktin Truyèrejoen yli.

© John Eccles/Imageselect

Takoraudan mestari sai tehtäväkseen Eiffel-tornin rakentamisen

55-vuotias Gustave Eiffel oli jo hankkinut kannuksensa insinöörinä, kun hän vuonna 1887 voitti maailmannäyttelyn tunnusmerkistä järjestetyn suunnittelukilpailun.

Hän oli jo useaan otteeseen osoittanut hallitsevansa mestarillisesti takoraudan käytön rakentamisessa.

Eiffel oli muun muassa rakentanut rautatiesillan Etelä-Ranskaan Truyèrejoen yli.

448 metriä pitkän sillan kantta kannattelee vain yksi takorautainen kaari, mitä aikalaiset pitivät vaarallisena ratkaisuna.

Ranskan ulkopuolella Eiffel tunnettiin parhaiten siitä, että hän oli suunnitellut ja toteuttanut tukirangan 46 metrin korkuiseen Vapaudenpatsaaseen, jonka Ranskan valtio oli lahjoittanut Yhdysvalloille sen itsenäistymisen satavuotisjuhlan kunniaksi.

Eiffel suunnitteli ja rakensi 30-vuotisen uransa aikana muun muassa lukuisia siltoja, neljä kirkkoa, kolme majakkaa, neljä rautatieasemaa, hotellin, koulun sekä kupolin observatorioon.

Kohtalona vararikko tai menestys

Eiffelille maksettiin etumaksuna 1,5 miljoonaa frangia hänen tornin kokonaishinnaksi arvioimastaan 3,16 miljoonasta frangista, mikä vastaa nykyrahassa noin 9:ää miljoonaa euroa.

Loput 1,6 miljoonaa frangia Eiffel sitoutui hankkimaan itse. Vastineeksi hän saisi pitää tornin pääsymaksutulot seuraavien 20 vuoden ajan.

Eiffel ei kuitenkaan voinut mitenkään tietää, kiinnostuisiko suuri yleisö tornista niin paljon, että he olisivat valmiita maksamaan sinne pääsystä.

Lisätuloja ansaitakseen Eiffel yrittikin haalia itselleen myös muita maailmannäyttelyyn liittyviä rakennusurakoita – turhaan.

Niinpä hän perusti osakeyhtiön, joka listautui pörssiin kesäkuussa ja jonka piti turvata hänen taloutensa konkurssin varalta, jos tornihanke epäonnistuisi.

Yhtiön osakkeet myivät hyvin, ja pian Eiffel saattoi huokaista helpotuksesta ja keskittyä haastavaan rakennusurakkaan.

Kukaan ei ollut milloinkaan yrittänyt rakentaa niin korkeaa tornia, ja maailman sen hetkinen korkein rakennelma, Washingtonin monumentti, oli ”vain” 169 metrin korkuinen eli lähes puolet matalampi kuin Eiffelin torni.

”Jokaisen niitinreiän paikka laskettiin millimetrin kymmenesosan tarkkuudella.” Gustave Eiffel

Eiffel oli hyvä valinta haastavan torniurakan toteuttajaksi. Hän oli jo niittänyt mainetta vankoilla rautatiesilloillaan ja viadukteillaan.

Lisäksi hän omisti suuria verstaita Levallois-Perretissä kuuden kilometrin päässä Pariisin keskustasta luoteeseen.

Eiffelin verstailla työskenteli myös insinööri Maurice Koechlin, joka oli piirtänyt Eiffelin tornin ensimmäisen luonnoksen ja taivutellut työnantajansa lähettämään ehdotuksen maailmannäyttelyn järjestelytoimikunnalle.

Yhdessä insinööri Émile Nouguierin ja arkkitehti Stephen Sauvestren kanssa Koechlin laati tornia varten kaikkiaan 5 300 teknistä piirustusta.

”Piirsimme kuvan joka ainoasta osasta ja laskimme tarkkaan, minne osien kiinnittämiseen tarvittavien niittien reiät piti porata. Jokaisen niitinreiän paikka laskettiin millimetrin kymmenesosan tarkkuudella”, Eiffel kehuskeli myöhemmin.

Maailmannäyttelyn järjestäjät halusivat näyttelyn vetonaulaksi aiotun tornin kohoavan aivan näyttelyalueen sisäänkäynnin luona, ja 28. tammikuuta 1887 työt vihdoin käynnistyivät Seinen vasemmalla rannalla sijaitsevalla Marskentällä.

Rakentajat kaivautuivat Seinen alle

Jotta torni pysyisi pystyssä eikä alkaisi ajan myötä kallistua kuin Pisan kalteva torni, sen perustuksia varten kaivettiin neljä jättimäistä kuoppaa, joihin valettaisiin betonia.

Kahden Seinen pehmeästä rantatörmästä kauimpana olevan betonianturan valaminen sujui ongelmitta. Siellä maapohja oli kova ja kantava, ja laskelmien mukaan betonianturan paksuudeksi riitti kaksi metriä.

Tornin kaksi muuta jalkaa sen sijaan sijaitsivat niin lähellä jokea, että niiden perustukset ulottuisivat joenpohjan alle.

”Tuloksena on valtava kiinteä ja järkkymätön laatta.” Kuumailmapalloilija Tissandier

Estääkseen vettä vuotamasta perustuksia varten kaivettuihin kuoppiin Eiffel rakennutti kaivajille suuret caissoneiksi kutsutut ”laatikot”, joihin pumpattu paineilma esti vettä tihkumasta laatikkoon alhaaltapäin kaivajien työskennellessä. Kun kaivajat tulivat aamulla töihin, heidän oli kuljettava laatikkoon ilmalukon kautta.

Kuuluisa ranskalainen kuumailmapalloilija Gaston Tissandier pääsi tutustumaan laatikkoon toukokuussa 1887, ja hän kuvaili käyntinsä jälkeen, miten kaivajat laskeutuivat syvyyksiin rautaisia tikkaita myöten:

”Kun kammion ovi suljetaan, ilma painuu kasaan. Se synnyttää korvan tärykalvolle omituisen tunteen, josta pääsee eroon yksinkertaisesti nielaisemalla.”

Tissandier kuvaili ihmetellen myös, miten kaivajat täyttivät sangon toisensa jälkeen maalla uudenaikaisten hehkulamppujen valossa. Sitten syntyneeseen kuoppaan kaadettiin betonia.

”Tuloksena on valtava kiinteä ja järkkymätön laatta”, Tissandier kuvaili.

Jalkojen perustukset valmistuivat viidessä kuukaudessa, ja rakennusurakka saattoi edetä seuraavaan vaiheeseen.

Betonianturoiden päälle asennettiin 16 jättimäistä kalkkikivilohkaretta – neljä kunkin jalan alle.

Lohkareet muotoiltiin siten, että ne viettivät lievästi tornin keskikohtaa kohti.

Sitten rakennusmiehet porasivat lohkareisiin kaksi järeää rautatankoa, joiden halkaisija oli 10 senttimetriä ja pituus peräti 7,8 metriä.

Tankojen oli tarkoitus tukea tornin jalkoja rakennusurakan haastavassa alkuvaiheessa.

Eiffel testasi torninsa aerodynamiikkaa huolella, sillä arvostelijat väittivät tornin voivan kaatua kovalla tuulea.

© George Rinhart/Getty Images

Tornin rakenne herätti huolta

  1. heinäkuuta 1887 tornin perustukset olivat valmiina, ja rakennusmiehet alkoivat koota tornin jalkoja osa osalta kuin jättimäistä rautaista palapeliä.

Hevoskärryt toivat joka aamu työmaalle rautapalkkeja ja tukirautoja Eiffelin verstaalta.

Tornin jalat kasvoivat päivä päivältä perustuksiltaan 54 asteen kulmassa kohti tulevan tornin oletettua keskustaa.

Niiden kulma oli niin suuri, että näytti olevan vain ajan kysymys, milloin valtavat rautarakenteet romahtaisivat ja murskaisivat rakennusmiehet alleen.

Pariisilaiset vääntelivät huolestuneina käsiään, ja muuan matematiikan professori laski, että torni romahtaisi varmasti. Hänen mukaansa 228 metriä oli tornille ehdoton enimmäiskorkeus.

Vuoden 1888 alussa tornin neljä jalkaa olivat edenneet jo niin lähelle toisiaan, että niiden varaan voitiin alkaa koota tornin alinta tasannetta.

Eiffel pystytti jalkojen tueksi ja tasanteen rakentamista varten puisen telineen, mikä sai pariisilaiset kauhun valtaan.

”Torni vajoaa” julisti Le Matin -lehden hätääntynyt pääotsikko. Lehden pääkirjoitus vaati rakentamisen keskeyttämistä ja jo rakennettujen osien purkamista.

Gustave Eiffel vaikutti päällisin puolin tyyneltä, mutta sisimmässään häntäkin huolestutti, sillä edessä oli ehkä haastavin työvaihe: Mikäli tornin kallistuminen haluttiin estää, sen neljän jalan piti olla täysin samankorkuiset ja niiden kallistuskulman piti olla tismalleen sama.

Muutaman hermoja raastavan kuukauden jälkeen Eiffel insinööreineen saattoi 26. maaliskuuta 1888 todeta, että ensimmäinen tasanne oli täysin vaakasuorassa.

”Rautapalkkien yhdistämät jalat muodostavat suuren tasanteen.

Yksin se näky on omiaan karkottamaan kaiken huolen tornin kaatumisesta.

Nyt meidän ei enää tarvitse murehtia suuronnettomuuden mahdollisuudesta, ja pienemmät vastoinkäymiset, joihin on yhä varauduttava, eivät enää voi estää tornin valmistumista”, Eiffel kirjoitti huojentuneena.

Eiffel-torni: katso timelapse-video

Rakentajat menivät lakkoon

Tornityömaalla uurasti päivittäin noin 130 työmiestä, ja urakka eteni kuin liukuhihnalla. Rakentamisen nopea etenemistahti herätti aikalaisissa ihmetystä.

”Lumentulosta ja epätavallisen kylmästä talvesta huolimatta Eiffelin tornin rakentajat eivät ole keskeyttäneet työntekoa. Torni on tällä hetkellä 60 metrin korkuinen”, kirjoitti pariisilaisen L’Illustration-viikkolehden toimittaja maaliskuussa 1888. Tornin rakentajat ansaitsivatkin kehunsa, sillä he raatoivat työmaalla yleensä yhdentoista tunnin vuoroissa.

Heti alatasanteen valmistuttua Eiffel avasi sinne ruokalan, jossa rakennusmiehet saattoivat syödä lounasta suojassa kylmältä ja viimalta.

Kanttiinin ruoka oli laadukasta ja lisäksi viidenneksen halvempaa kuin muualla Pariisissa.

Eiffel maksoi hintaeron omasta taskustaan varmistaakseen, että rakennusmiehet eivät haaskanneet työaikaa kiivetessään 317 porrasta alas ja taas ylös käydessään kaupungilla syömässä.

Edullinen ruoka ei kuitenkaan riittänyt rakennusmiehille, jotka halusivat myös lisää palkkaa.

”Kunnon rakennusmiestä ei huimaa.” Gustave Eiffel

Työtä tehtiin nyt korkealla maanpinnan yläpuolella, ja rakentajat vaativat Eiffeliltä vaarallisen työn lisää.

Tämä ei kuitenkaan halunnut sitoa palkkoja suoraan työskentelykorkeuteen.

”Kunnon rakennusmiestä ei huimaa. Työtapaturman vaara on yhtäläinen putoaapa sitten 40 metrin tai 300 metrin korkeudesta. Molemmissa tapauksissa lopputulos on täysin sama – varma kuolema”, Eiffel perusteli.

Syyskuussa 1888 rakentajat menivät lakkoon, ja kolme päivää myöhemmin Eiffel taipui nostamaan työmiesten palkkoja asteittain 0,05 frangilla kuussa 0,20 frangiin asti.

Pian Marskentällä kaikui taas vasaroiden pauke.

Rauhaa kesti vain joulukuuhun, jolloin palkkoja nostettiin viimeisen kerran. Rakennusmiehet menivät taas lakkoon, mutta tällä kertaa Eiffel ei antanut periksi.

Sen sijaan hän lupasi, että kaikki, jotka sitoutuisivat jatkamaan töitä, saisivat tornin valmistuttua sadan frangin suuruisen kertakorvauksen.

Ne, jotka eivät tulleet töihin seuraavana aamuna, saisivat potkut. Useimmat rakentajat ilmestyivät aamulla työmaalle.

Pariisin maailmannäyttely kesti 173 päivää. Mukana oli hyvinkin kaukaisia maita, kuten Japani, USA ja Uruguay.

© Christophel Fine Art/Getty Images

Eiffelin torni lumosi aikalaisyleisön

Eiffel-tornista tuli toukokuussa 1889 avatun Pariisin maailmannäyttelyn ehdoton vetonaula, ja siellä vieraili lähes kaksi miljoonaa ihmistä.

Yksi heistä oli aatelismies Eugène-Melchior de Vogüé, jonka mukaan tornista avautuva maisena oli ”vertaansa vailla”.

Arkkitehtuuri ja näkymä eivät kuitenkaan olleet ainoita asioita, jotka tekivät Eiffel-tornista henkeäsalpaavan näyn. Iltaisin torni valaistiin kymmenellätuhannella kaasulyhdyllä niin, että se näkyi 125 kilometrin päähän.

Lisäksi tornin huipulla oli kaksi kiskoille asennettua liikuteltavaa valonheitintä, joiden valokeilat ulottuivat peräti kahdeksan kilometrin päähän.

”Valokeilat kohdistuivat vuoroin vaatimattomiin taloihin, palatseihin ja muihin maamerkkeihin. En koskaan kyllästynyt seuraamaan niiden vaellusta, niin innokkaalta ja päättäväiseltä se minusta näytti”, de Vogüé kirjoitti.

Torni veti uteliaita kävijöitä

Työt jatkuivat, ja tammikuussa 1889 ohikulkijoiden oli jo lähes mahdotonta seurata rakentamisen etenemistä, sillä torni oli jo 250 metrin korkuinen.

Vasaroiden paukkeen ja höyrykäyttöisten nosturien puhinan lisäksi ainoa merkki toiminnasta työmaalla olivat ahjoista nouseva savu sekä kipinäsuihkut, joita syntyi, kun seitsemän kiloa painavilla pajavasaroilla hakattiin palkkien kiinnittämiseen käytettyjä hehkuvia niittejä.

Kolmas tasanne valmistui 24. helmikuuta 1889, ja nyt tornista puuttui enää 24 metrin pätkä. 31. maaliskuuta, kuulaana ja viileänä kevätpäivänä, torni viimein saavutti lopullisen 300 metrin korkeutensa ja Eiffel itse nosti Ranskan lipun tornin huipulla olevaan salkoon.

Hän sai myös kunnian kirjoittaa ensimmäisenä vieraskirjaan, kun torni 15. toukokuuta 1889 avattiin yleisölle.

Työ tornissa kuitenkin jatkui yhä, jotta torni olisi täysin valmis maailmannäyttelyä varten.

Torniin piti vielä asentaa hissi, ja sen kahteen näköalaravintolaan, baariin ja teatteriin piti rakentaa lattia.

Vanhemmiten Gustave Eiffel teki tornissaan aerodynaamista tutkimusta.

© Keystone-France/Getty Images

Tutkijat tungeksivat torniin

Gustave Eiffel halusi maailman korkeimman tornin olevan muutakin kuin vain näköalapaikka. Torni soveltui mainiosti tutkimukseen, ja Eiffel antoi sen mieluusti muiden tutkijoiden käyttöön.

Kriitikot yrittivät välttää tornin näkemistä

Tornityömaa oli siihen saakka välttynyt onnettomuuksilta, mutta 24. toukokuuta Angelo Scagliotti -niminen rakennusmies kuoli työmaalla.

Syy Scagliottin kuolemaan on hämärän peitossa, ja Eiffel maksoi hänen leskelleen ja kolmelle lapselleen 4 000 frangia (noin 11 000 euroa) välttääkseen oikeudenkäynnin.

Scagliottin kuolema ei kuitenkaan vaikuttanut Eiffel-tornin ja maailmannäyttelyn suosioon.

Tornissa kävijät saivat pääsylipun mukana pienen lehtisen, johon oli painettu Eiffelin sanat:

”Tämä vaarojen ja epävarmuuden täyteinen haaste on nyt saatettu päätökseen Ranskan teollisuuden kunniaksi.”

Yleisö oli selvästikin Eiffelin kanssa samaa mieltä, sillä maailmannäyttelyn aikana Eiffel-torniin myytiin lähes kaksi miljoonaa pääsylippua.

Alimmalle näköalatasanteelle pääsi frangilla, 114 metrin korkeudessa olevalle toiselle tasanteelle pääsi maksamalla kaksi frangia, ja huipulle haluavat joutuivat pulittamaan viisi frangia (noin 13,70 euroa).

Huipulla on Gustave Eiffelin salainen huone

Pääsylipputulot tekivät Gustave Eiffelistä rikkaan, mutta tornin vastustajien harmistus oli luultavasti yhtä hyvä palkinto.

Kirjailija Guy de Maupassant, joka oli ollut yksi 47:stä tornia vastustaneesta taiteilijasta, vihasi sitä kuolemaansa saakka mutta lounasti siellä silti joka päivä.

”[Tornin] ravintola oli yksi niistä harvoista paikoista, missä sain istua rauhassa näkemättä sitä kirottua tornia”, de Maupassant nurisi muistelmissaan.