Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Chicago pelastettiin liejuisesta tautihelvetistä

Chicago sijaitsi niin alavalla alueella, että sen kadut muuttuivat usein pelkäksi liejuksi, johon liikenne jumittui ja jossa sairaudet muhivat. Ongelman ratkaisemiseksi harkittiin jopa koko 50 000 hengen kaupungin muuttamista, mutta sitten keksittiin nostaa kaupunki uudelle tasolle.

Chicago Historical Society & Shutterstock

Matka Chicagon rauta­tieasemalta hotelli Tremont Houseen eteni hitaasti, ja matkustajat alkoivat käydä kärsimättömiksi.

Sade oli muuttanut kadut raskaaksi mutavelliksi, ja vaikka kuski kuinka yritti hoputtaa hevosia eteenpäin, matka pysähtyi kokonaan parin korttelin päähän hotellista: vaunut olivat auttamatta juuttuneet mutaan.

Kuskin pahoittelut peittyivät sateen ropinaan.Matkalaiset lähtivät tarpomaan pitkävartisissa saappaissa kohti hotellia tasapainotellen mutaisille kaduille tuotuja liukkaita ja kiikkeriä lankkuja pitkin.

Viimeinen koettelemus oli ylittää katu toisella puolella sijaitsevan hotellin pääovelle. Liejua oli niin syvälti, että vieraat pelkäsivät itsekin juuttuvansa siihen. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun jalankulkijalta jäisi saapas kaupungin kuuluisaan mutaan.

”Katuojat ovat niin täynnä saastaa, että siatkin nyrpistävät kärsäänsä lemussa.”
Chicagolainen lehti

Vuonna 1833 perustettu Chicago oli tullut matkustajien keskuudessa tunnetuksi mutaisista ja likavettä vellovista kaduistaan.

Esimerkiksi liikemies William Ogden oli aikanaan tullut Chicagoon järjestämään maakauppoja langolleen, mutta nähtyään nuoren kaupungin kadut hän oli varoittanut lankoaan kirjeessä:

”Olet tekemässä suuren virheen. Maa on täällä pelkkää suota!”

Kaikesta huolimatta Ogden ihastui paikkaan, asettui sinne asumaan ja nousi kaupungin ensimmäiseksi pormestariksi.

Seuraavien parinkymmenen vuoden ­aikana Chicago kasvoi Keskilännen johtavaksi kaupungiksi, jossa oli lähes 60 000 asukasta – ja heitä tuli joka vuosi lisää.

Chicagossa riitti töitä kaikille, sillä sinne syntyivät maan suurimmat karjahuutokaupat ja teurastamot, joihin tuotiin preerialta karjaa useita cattle traileja eli karjanajoreittejä pitkin.

Myös teollisuus kiinnostui kaupungista, josta oli kanavien ja uusien rautateiden myötä tullut nopeasti yksi Yhdysvaltojen tärkeimmistä liikenteen solmukohdista.

Kun runsaat sateet saivat pohjaveden nousemaan, Chicagon pölyiset kadut muuttuivat mutavelliksi. Kadun ylittäminen vaati niin aikaa kuin kunnollisia saappaitakin.

© Bridgeman

Chicago uhkasi hukkua mutaan

Kaupungin talous siis kukoisti, mutta sen perusta oli heikko, sillä Chicago sijaitsi tasaisella, alavalla maalla Michiganjärven rannalla, ja pohjavesi oli niin korkealla, että jo muutaman päivän sade teki kaduista kulkukelvotonta kuraa.

Kaupunkilaisten tilanne paheni entisestään silloin, kun myrsky pääsi painamaan järveltä vettä kaupunkiin niin, että likakaivot ja käymälät tulvivat ja jätteet ja ulosteet nousivat lillumaan kaduilla.

Mudassa muhivat punatauti, lavan­tauti ja monet muut sairaudet. Ripuli oli monille päivittäinen vaiva, ja kolera­epidemia oli vaatinut 3 500 ihmisen hengen.

Katuja siivosivat vain siat, jotka möyrivät mudassa ja söivät ulosteita. Jossain vaiheessa paikallislehti kuvasi tilannetta jo täysin kestämättömäksi:

”Katuojat ovat niin täynnä saastaa, että siatkin nyrpistävät kärsäänsä lemussa.”

Chicagolaiset jaksoivat huumorin avulla. Suosittu tarina kertoi miehestä, joka oli uponnut kaulaansa myöten mutaan kadulla, ja kun ystävällinen ohikulkija kysyi, voisiko hän auttaa, mies vastasi: ”Ei kiitos, kyllä minä tästä selviän, onhan minulla allani hyvä hevonen!”

Toisessa tarinassa hevosvaunujen etupää oli painunut syvälle liejuun, ja lähtiessään vaunuilta kuski oli kiinnittänyt niihin lapun: ”Lyhyin tie Kiinaan.”

Huumori ei kuitenkaan pelastanut Chicagoa. Jotain oli tehtävä.

Vuonna 1855 kaupunkiin saapui 24-vuotias George Pullman. Hän oli luonut itselleen nimeä itseoppineena insinöörinä Pohjois-Amerikan suurten järvien ja New Yorkin Hudsonjoen ­välisen Erien kanavan laajennuksen ­yhteydessä.

Silloin hän oli tarjoutunut pelastamaan kanavan reitillä olevia taloja ja yksinkertaisesti irrottanut ne perus­tuksiltaan ja vierittänyt ne suurten puunrunkojen päällä uuteen osoitteeseen.

Nyt Pullman kaavaili vierittävänsä koko Chicagon uuteen paikkaan.

Kun talo oli nostettu, muurarit riensivät tekemään sen alle uusia perustuksia.

© Shutterstock

Kaupunki piti nostaa uudelle tasolle

Chicagon tukalaa tilannetta oli yritetty ­auttaa peittämällä mutaisia katuja laudoilla, joita pitkin kulkea. Se ei kuitenkaan ollut kestävä ratkaisu, kuten aikakauslehti Putnam’s Monthly Magazine kirjoitti:

”Sekä kadut että jalkakäytävät on peitetty lankuin. Kun kadut keväällä palaavat luontaiseen olotilaansa suoksi, lankut alkavat kellua, ja kun niille ajaa raskaita vaunuja, kuravettä roiskuu kuin suihkulähteenä lankkujen alta.”

Kaupungin johdossa kinasteltiin vuosikausia siitä, miten tilanne pitäisi ratkaista. Yksi ehdotus oli yksinkertaisesti hylätä Chicago: purkaa talot, muuttaa ihmiset ja perustaa kaupunki uudestaan kuivempaan paikkaan.

Se olisi kuitenkin käynyt todella kalliiksi, joten ajatuksesta luovuttiin. Oli keksittävä jotain muuta.

Sade- ja likavedet oli jotenkin saatava johdettua pois. Kaupunki oli rakennettu vain muutama sentti pohjavesitason yläpuolelle, joten katutasoon rakennetut viemärit tulvisivat hetkessä yli.

Vuoden 1855 lopussa kaupunki sai lopulta pelastussuunnitelman.

Insinööri Ellis S. Chesbroughin johtama ryhmä rakentaisi viemärin, ja vaadittavan kaadon aikaansaamiseksi katutasoa korotettaisiin pari metriä – ja jos kaupunkilaiset eivät jatkossa haluaisi asua kellareissa, myös taloja oli nostettava saman verran.

Kaikki asuinrakennukset, julkiset rakennukset, liikerakennukset ynnä muut oli siis kohotettava uudelle tasolle.

Mallia otettiin rautateiltä

Edessä oli vaativa urakka, sillä kaupungin keskustassa oli runsaasti kivirakennuksia. Esimerkiksi hienostunut Tremont House -hotelli oli tuhansia tonneja painava kuusikerroksinen 260 huoneen tiili­talo.

Ellis S. Chesbrough oli nuorena miehenä rautateillä työskennellessään ollut mukana nostamassa kaatuneita ­vetureita käsi­käyttöisillä tunkeilla takaisin raiteille, ja nyt hän aikoi hyödyntää samaa tekniikkaa Chicagon raskaiden ­rakennusten nostamisessa.

Kuin muistutuksena siitä, kuinka ­kipeästi kaupunki kaipasi muutosta, Chicago Daily Tribune -sanomalehti kuvaili maaliskuussa 1857 kävelymatkaa Lake Street -kadulta Clark Street -kadulle.

Kukin kiinteistön omistaja oli rakentanut talonsa eteen oman pätkän jalkakäytävää, ja jokainen oli tehnyt sen juuri niin ­leveäksi ja korkeaksi kuin itse halusi. ­Tuloksena oli melkoinen esterata:

”Seitsemän metriä käytävää eteenpäin, ja sitten laskeudutaan neljä porrasta. Kymmenen metriä edempänä on vastassa jyrkkä luiska, jota pitkin on noustava, ja viiden metrin päässä on laskeuduttava toista alaspäin.

Sitten on ehkä puoli korttelia kelvollista kulkua, kunnes matka tyssää kapeisiin ja jyrkkiin portaisiin, jotka johtavat seuraavan rakennuksen toisen kerroksen korkeudelle, ja reilun kuuden metrin turvallisen matkan päästä ollaankin jo taas reunalla, mistä on kavuttava tai pudottava alas. Niin matka etenee ylös ja alas, alas ja ylös.”

Rakennuksia nostettiin samanlaisilla tunkeilla kuin millä junia nostettiin takaisin raiteille.

© Shutterstock

Ensimmäinen nosto onnistui

Tammikuussa 1858 kaikki oli valmista ensimmäisen talon nostoa varten. Ensin talon alle kaivettiin tunneleita työmiehiä varten, ja sitten rakennuksen ulkoreu­nojen ja kantavien seinien alle vietiin 200 tunkkia.

Työmaan esimies ilmoitti sovitulla merkillä, kun oli aika alkaa nostaa tunkkeja. Jokainen mies vastasi 10–15 tunkista ja kävi merkin saatuaan vääntämässä niitä kutakin neljänneskierroksen verran ylöspäin.

Kun kaikkia tunkkeja oli nostettu vähän, rakennuksen seinät ja vakaus tarkastettiin, ennen kuin merkkiääni kajahti uudelleen ja työ taas jatkui.

Kun kaikki tunkit oli vihdoin nostettu enimmäiskorkeuteensa, ne laskettiin vuorotellen alas ja niiden alle asetettiin paksut puuparrut, minkä jälkeen nostot taas yhä ylemmäs saattoivat jatkua.

Ensimmäisen rakennuksen nosta­minen keräsi satoja uteliaita katsojia, ja paikalla oli tietysti myös sanomalehti Chicago Daily Tribune.

”Mr. Newhallin rakennuksen nosto saatettiin eilen loppuun, ja muurarit rakentavat parhaillaan täyttä päätä sille uusia perustuksia. Kyseessä on nelikerroksinen tiilitalo, kooltaan 12 x 21 metriä, ja se painaa arviolta 750 tonnia.

15 miestä nosti kahdensadan tunkin avulla rakennuksen 1,8 metrin korkeuteen, eikä se kärsinyt pienimpiäkään vaurioita”, julisti vaikuttunut toimittaja.

Toimittaja kirjoitti myös tapahtuman symboliarvosta:

” Tällaisella hankkeella Chicago osoittaa olevansa kansakunnan kärjessä, ja uskomme, että kaikki kaupungin uuden tason alapuolella olevat arvokkaat tiilirakennukset nostetaan pian, sillä kustannukset ovat pientä verrattuna omistajille koituviin etuihin.”

Vuonna 1858 tunkeilla nostettiin onnistuneesti jo 50 rakennusta.

George Pullmanin ”hotellit pyörillä” tarjosivat mukavuuksia pitkillä junamatkoilla.

© Pullman Museum & Bridgeman

Nostomestari Pullman vaihtoi raiteille

Chicagon talojen nostaminen mudasta teki yrittäjä George Pullmanista varakkaan miehen. Hän sijoitti rahansa ­uudelle nousevalle alalle, rautateihin.

Vuonna 1864 Pullman alkoi rakentaa ravintola- ja makuuvaunuja, joita vuokrattiin ratayhtiöille. Mahdollisuus syödä hyvin ja levätä matkan aikana sai hyvän vastaanoton, ja Pullmanin vaunut tunnettiin pian ”hotelleina pyörillä”.

Pullman palkkasi vaunuihinsa pal­velijoiksi sisällissodan (1861–1865) jälkeen vapautettuja mustia kotiorjia, ja hän olikin vuosikausia Yhdysvaltain suurin mustan väestön työllistäjä.

Pullman kuoli ökyrikkaana saiturina vuonna 1897, mutta hänen yrityksensä toimi 1980-luvulle asti, jolloin siitä tuli osa Bombardier-konsernia.

Taiteilija ikuisti tunkit

Seuraava merkkipaalu koitti keväällä 1860, kun ryhdyttiin nostamaan kokonaista 107 metriä pitkää kytkettyjen rakennusten rivistöä Lake Street -kadulla. Rakennusten mukana nousivat samalla kaikki niissä toimivat yritykset, toimistot ja kotitaloudet.

Tehtävä oli niin mittava, että kaupungin kolme johtavaa rakennusyritystä yhdistivät voimansa sitä varten.

Yrittäjistä yksi oli rakennuksia aiemmin vierittämällä siirtänyt George Pullman, joka oli nyt opetellut käyttämään myös tunkkeja. Viisipäiväiseen urakkaan varattiin 600 miestä ja 6 000 tunkkia.

Satoja Chicagon puurakennuksia vieritettiin tukkien avulla uuteen osoitteeseensa.

© Arkiv

Sanomalehti The Press & Tribune kertoi tapahtumista 2. huhtikuuta:

”Luotettavan lähteen arvion mukaan korttelin yhteispaino on 35 000 tonnia. Nostaminen tapahtui niin huolellisesti, ettei yksikään ikkunaruutu hajonnut eikä seiniin tullut lainkaan halkeamia. Arkielämä jatkui häiriöttä rakennusten sisällä. Kolme yritystä – Pullman & Moore, Brown & Hollingsworth sekä Ely & Smith – hoitivat urakan yhteistyössä, ja sen hinnaksi tuli 17 000 dollaria. Tuo summa lähes kaksinkertaistuu, kunhan korttelissa saadaan tehtyä kaikki suunnitellut parannukset.”

Kortteli nousi noin 40 sentin päivävauhdilla. Se herätti kaupungin muiden suurten nostourakoiden tapaan paljon kiinnostusta, ja sitä saapui katsomaan tuhansia ihmisiä.

Eräs yritteliäs kirjapaino palkkasi ­taiteilija Edward Mendelin tekemään litografian koko korttelista tunkkien varassa.

Saksassa nosto epäonnistui

Chicagossa talojen nostaminen onnistui, eikä vakavia vahinkoja tapahtunut. Toisin kävi Saksassa, jossa vastaava operaatio vaati 53 ihmisen hengen.

Erasmus Rückgauer oli nostanut jo yli 80 taloa Saksassa. Chicagossa 40 vuotta aiemmin menestyksekkäästi käytettyjen tunkkien sijasta Rückgauer käytti patentoitua käsikammista ja taljoista koostuvaa nostojärjestelmää.

Huhtikuussa 1906 Rückgauer otti vastaan uuden kohteen, Hirschin kestikievarin Nagoldin kylässä Lounais-Saksassa. 24 metriä pitkä ja 650 tonnia painava rakennus piti nostaa 1,6 metriä korkeammalle, jotta kellariin sen alle voitaisiin rakentaa uusi juhlasali.

Sata henkeä aloitti työt seitsemältä aamulla, ja kaikki näytti menevän suunnitelmien mukaan. Kestikievarissa voitiin jopa ­jatkaa tarjoilua noston aikana.

Kolmen tunnin kuluttua rakennus alkoi kuitenkin kallistua uhkaavasti ­toiselle kyljelleen – ja sitten kuului ­valtava rysähdys.

Kestikievari romahti nostotyöläisten ja vieraiden päälle, ja kaikkiaan 53 ihmistä kuoli raunioiden keskelle ja satakunta ihmistä loukkaantui.

Talo romahti, koska sen ristikko­rakenne oli lahonnut – Rückgauer ei ollut tarkastanut rakenteita ennen nostoa.

  • © Herman Scheurer/Creative Commons

    Ennen Kestikievarin seiniä vahvistettiin ennen nostoa tukirakennelmin.

  • © Herman Scheurer/Creative Commons

    Jälkeen Kestikievari Hirsch tuhoutui kohtalokkain seurauksin 5. huhtikuuta 1906.

Hotelli nostettiin vieraineen

Lopulta tuli kaupungin hienostohotellin, Tremont Housen, vuoro. Lake Streetin ja Dearborn Streetin kadunkulmassa ­sijaitsevan ylvään rakennuksen pinta-ala oli 4 000 neliömetriä, ja sitäkin oli nostettava 1,8 metrin verran.

Urakoitsijat yhdistivät jälleen voimansa mittavaan työhön. 5 000 tunkin urakka pääsi vihdoin alkamaan alkuvuodesta 1861. Chicago Daily Tribune kirjoitti maanantaina 25. helmikuuta:

”Valmistelutyöt Tremont Housen nostamista varten etenivät viime viikolla suurin harppauksin. Muita rakennuksia vasten olevat takaseinät irrotettiin ja tiilisen savupiipun ympärille rakennettiin tukitelineet. Tunkit tuodaan pian, ja sitten Tremont kohoaa korkeuksiin.”

Seuraavana päivänä lehti kuvaili alkanutta nostoa vaikuttuneena:

”Voidakseen täysin arvostaa tunkkien valtavaa voimaa on käytävä Tremont Housen luona seuraamassa massiivisen kuusikerroksisen tiilirakennuksen kohoamista hitaasti mutta varmasti yhä ylemmäs. 5 000 tunkkia, yksi mies vastaa aina kymmenestä kerrallaan, muutama tarkasti ajoitettu kierros kahvasta, ja niin se nousee!”

”Päivääkään ei kulunut ilman, että törmäsin vähintään yhteen liikkeellä olevaan taloon, joka oli matkalla uuteen paikkaan. Eräänä päivänä niitä tuli vastaan yhdeksän.”
Eräs Chicagossa vieraillut

Nostoa pidettiin täysin turvallisena, joten hotellitoiminta sai jatkua noston ajan. Eräs asiakas kuvaili paluutaan hotellille eräänä iltapäivänä:

”Tänään havaitsin, että jalkakäytävän ja sisäänkäynnin välinen etäisyys oli kasvanut huomattavasti.”

  1. helmikuuta nosto oli viittä vaille valmis, ja Chicago Daily Tribune hehkutti:

”Tähän mennessä seiniin ei ole tullut lainkaan halkeamia eikä ole sattunut mitään vahinkoja, jotka olisivat voineet pilata mahtavinta maassa koskaan tehtyä nostohanketta.”

Satojen kivirakennusten nostamisen ­lisäksi Chicagossa pelastettiin lukuisia puurakennuksia vetämällä ne pyörivien tukkien päällä hevosilla uuteen osoitteeseensa.

Noina vuosina chicagolaiset tottuivatkin antamaan kadunristeyksissä tietä ohi meneville taloille.

”Päivääkään ei kulunut ilman, että törmäsin vähintään yhteen liikkeellä olevaan taloon, joka oli matkalla uuteen paikkaan. Eräänä päivänä niitä tuli vastaan yhdeksän”, kertoi eräs kaupungissa vieraillut.

The Press & Tribune -lehti todisti jopa hieman hullunkurista tapausta:

”Eilen näimme vanhan puutalon liik­kuvan länteen päin kohti Kinzie Streetin ja Dearborn Streetin risteystä, ja ajan ­säästämiseksi joukko puuseppiä korjasi ­rakennuksen julki­sivua tavallisilla telineillä sen rullatessa ohi.”

Lopulta vuonna 1866 Chicago, The Windy City (tuulinen kaupunki), oli ­kohonnut suosta uutterien yrittäjien, raa’an voiman sekä varsinkin tunkkien ansiosta.

Chicagon 185 palomiestä eivät riittäneet pelastamaan kaupunkia.

© Library of congress, Getty Images & Shutterstock

Kaupunki paloi poroksi

Alimiehitetty palokunta ei voinut mitään, kun Chicagossa roihahti suuri tulipalo vuonna 1871. Liekit tuhosivat peräti 17 450 rakennusta.

Chicagon DeKoven Streetillä sijaitseva navetta syttyi tuleen sunnuntai-iltana 8. lokakuuta 1871. Tuli levisi nopeasti lähimpiin, tervapahvilla katettuihin puutaloihin, ja voimakas tuuli painoi liekkejä vaivatta eteenpäin, sillä kesä oli ollut pitkä ja kuiva.

Chicagon 185 palomiestä eivät voineet mitään, kun liekit levisivät tuulen mukana seuraaville kaduille, joilla oli myös runsaasti puisia rakennuksia. Syntyi tulimyrsky, joka lopulta sai valtaansa myös tiilitalot.

Tuuli laantui vasta varhain tiistaiaamuna, jolloin palo saatiin sammumaan. Kaupunki oli raunioitunut täysin yhdeksän neliökilometrin alueelta, ja yli kolmesataa ihmistä oli kuollut ja 100 000 jäänyt kodittomaksi.

Jälleenrakennuksen kustannukset nousivat 200 miljoonaan dollariin, mikä vastaa noin neljää miljardia euroa.

Palon syttymissyy ei selvinnyt, mutta vallitsevassa irlantilaisten maahanmuutta­jien vastaisessa ilmapiirissä palosta syytettiin muun muassa irlantilaista Cathrine O’Learya.

Väitetiin, että tulipalo oli levinnyt hänen lehmänsä nurin potkaisemasta lampusta, sillä palo sai alkunsa O’Learyn perheen navetasta.

  • Lehdissä epäiltiin palon syttyneen lehmän kumoon potkaisemasta lampusta.

    © Getty Images & Shutterstock

    Kuka (ehkä) sytytti palon?

    • Kapakasta kotiin palaavat tuntemattomat humalaiset
    • Maitovarkaat
    • Uunista lentänyt kipinä
    • Cathrine O’Learyn lehmä
  • Chicago oli pitkälti rakennettu puusta.

    © Getty Images & Shutterstock

    Miksi palo oli niin raju?

    • Rakennukset sekä jalkakäytävät ja katupäällysteet olivat puuta.
    • Oli ollut kuivaa kolme kuukautta.
    • Köyhälistö asui niin tiiviisti.
    • Puhalsi voimakas lounaistuuli.
    • Hälytysjärjestelmissä oli puutteita ja tehtiin inhimillisiä virheitä.
  • © Getty Images & Shutterstock

    Mitkä asiat pysäyttivät tulen?

    • Ruudilla räjäytetyt avoimet suojavyöhykkeet
    • Rakentamat­tomat tontit
    • Sadekuurot
    • Tulen eteneminen järven rantaan

Nosto sai kansainvälistä mainetta

Seuraavina vuosina monissa muissakin alavissa yhdysvaltalaiskaupungeissa, kuten New Orleansissa, ryhdyttiin ­Chicagon onnistuneen nostohankkeen innoittamana samanlaisiin toimiin.

Tieto Chicagon nostosta kiiri myös ­Yhdysvaltojen ulkopuolelle.

Jo hankkeen valmistumisvuonna joulukuussa 1866 Tremont House -hotelliin asettui brit­tiläinen toimittaja ja The Times -lehden kirjeenvaihtaja.

Tulipalon jälkeen Chicago teki jälleen historiaa, kun arvo­tonteille nousivat vuonna 1871 maailman ensimmäiset pilvenpiirtäjät.

© Library of Congress

Hän kirjoitti:

”Yhdysvaltalaiset luottavat siihen, että mikä vain on mahdollista, kun on tarpeeksi rahaa ja tahtoa. He nostavat Buckinghamin palatsin kokoisia rakennuskortteleita parin metrin verran häiritsemättä lainkaan sisällä olevia asukkaita. Valtava Tremont House -hotelli, jossa kirjoitan näitä sanoja, ja lähes puolet koko vanhasta Chicagosta nostettiin uudelle katutasolle. Paikalliset eivät pidä sitä enää mitään, he vain hymyilevät matkailijoiden ihmetykselle.”

Onnea ei kuitenkaan kestänyt kauan. Viisi vuotta noston jälkeen Chicagossa riehui valtava tulipalo, joka muutti kahdessa vuorokaudessa huolellisesti nostetut talot nokisiksi raunioiksi.

100 000 ihmistä jäi kodittomiksi, ja kaupunki taantui alkutekijöihinsä. Chicagolaisten oli aloitettava alusta. Jälleen kerran.

Lue myös:

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota