Matka Chicagon rautatieasemalta hotelli Tremont Houseen eteni hitaasti, ja matkustajat alkoivat käydä kärsimättömiksi.
Sade oli muuttanut kadut raskaaksi mutavelliksi, ja vaikka kuski kuinka yritti hoputtaa hevosia eteenpäin, matka pysähtyi kokonaan parin korttelin päähän hotellista: vaunut olivat auttamatta juuttuneet mutaan.
Kuskin pahoittelut peittyivät sateen ropinaan.Matkalaiset lähtivät tarpomaan pitkävartisissa saappaissa kohti hotellia tasapainotellen mutaisille kaduille tuotuja liukkaita ja kiikkeriä lankkuja pitkin.
Viimeinen koettelemus oli ylittää katu toisella puolella sijaitsevan hotellin pääovelle. Liejua oli niin syvälti, että vieraat pelkäsivät itsekin juuttuvansa siihen. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun jalankulkijalta jäisi saapas kaupungin kuuluisaan mutaan.
”Katuojat ovat niin täynnä saastaa, että siatkin nyrpistävät kärsäänsä lemussa.” Chicagolainen lehti
Vuonna 1833 perustettu Chicago oli tullut matkustajien keskuudessa tunnetuksi mutaisista ja likavettä vellovista kaduistaan.
Esimerkiksi liikemies William Ogden oli aikanaan tullut Chicagoon järjestämään maakauppoja langolleen, mutta nähtyään nuoren kaupungin kadut hän oli varoittanut lankoaan kirjeessä:
”Olet tekemässä suuren virheen. Maa on täällä pelkkää suota!”
Kaikesta huolimatta Ogden ihastui paikkaan, asettui sinne asumaan ja nousi kaupungin ensimmäiseksi pormestariksi.
Seuraavien parinkymmenen vuoden aikana Chicago kasvoi Keskilännen johtavaksi kaupungiksi, jossa oli lähes 60 000 asukasta – ja heitä tuli joka vuosi lisää.
Chicagossa riitti töitä kaikille, sillä sinne syntyivät maan suurimmat karjahuutokaupat ja teurastamot, joihin tuotiin preerialta karjaa useita cattle traileja eli karjanajoreittejä pitkin.
Myös teollisuus kiinnostui kaupungista, josta oli kanavien ja uusien rautateiden myötä tullut nopeasti yksi Yhdysvaltojen tärkeimmistä liikenteen solmukohdista.
Kun runsaat sateet saivat pohjaveden nousemaan, Chicagon pölyiset kadut muuttuivat mutavelliksi. Kadun ylittäminen vaati niin aikaa kuin kunnollisia saappaitakin.
Chicago uhkasi hukkua mutaan
Kaupungin talous siis kukoisti, mutta sen perusta oli heikko, sillä Chicago sijaitsi tasaisella, alavalla maalla Michiganjärven rannalla, ja pohjavesi oli niin korkealla, että jo muutaman päivän sade teki kaduista kulkukelvotonta kuraa.
Kaupunkilaisten tilanne paheni entisestään silloin, kun myrsky pääsi painamaan järveltä vettä kaupunkiin niin, että likakaivot ja käymälät tulvivat ja jätteet ja ulosteet nousivat lillumaan kaduilla.
Mudassa muhivat punatauti, lavantauti ja monet muut sairaudet. Ripuli oli monille päivittäinen vaiva, ja koleraepidemia oli vaatinut 3 500 ihmisen hengen.
Katuja siivosivat vain siat, jotka möyrivät mudassa ja söivät ulosteita. Jossain vaiheessa paikallislehti kuvasi tilannetta jo täysin kestämättömäksi:
”Katuojat ovat niin täynnä saastaa, että siatkin nyrpistävät kärsäänsä lemussa.”
Chicagolaiset jaksoivat huumorin avulla. Suosittu tarina kertoi miehestä, joka oli uponnut kaulaansa myöten mutaan kadulla, ja kun ystävällinen ohikulkija kysyi, voisiko hän auttaa, mies vastasi: ”Ei kiitos, kyllä minä tästä selviän, onhan minulla allani hyvä hevonen!”
Toisessa tarinassa hevosvaunujen etupää oli painunut syvälle liejuun, ja lähtiessään vaunuilta kuski oli kiinnittänyt niihin lapun: ”Lyhyin tie Kiinaan.”
Huumori ei kuitenkaan pelastanut Chicagoa. Jotain oli tehtävä.
Vuonna 1855 kaupunkiin saapui 24-vuotias George Pullman. Hän oli luonut itselleen nimeä itseoppineena insinöörinä Pohjois-Amerikan suurten järvien ja New Yorkin Hudsonjoen välisen Erien kanavan laajennuksen yhteydessä.
Silloin hän oli tarjoutunut pelastamaan kanavan reitillä olevia taloja ja yksinkertaisesti irrottanut ne perustuksiltaan ja vierittänyt ne suurten puunrunkojen päällä uuteen osoitteeseen.
Nyt Pullman kaavaili vierittävänsä koko Chicagon uuteen paikkaan.
Kun talo oli nostettu, muurarit riensivät tekemään sen alle uusia perustuksia.
Kaupunki piti nostaa uudelle tasolle
Chicagon tukalaa tilannetta oli yritetty auttaa peittämällä mutaisia katuja laudoilla, joita pitkin kulkea. Se ei kuitenkaan ollut kestävä ratkaisu, kuten aikakauslehti Putnam’s Monthly Magazine kirjoitti:
”Sekä kadut että jalkakäytävät on peitetty lankuin. Kun kadut keväällä palaavat luontaiseen olotilaansa suoksi, lankut alkavat kellua, ja kun niille ajaa raskaita vaunuja, kuravettä roiskuu kuin suihkulähteenä lankkujen alta.”
Kaupungin johdossa kinasteltiin vuosikausia siitä, miten tilanne pitäisi ratkaista. Yksi ehdotus oli yksinkertaisesti hylätä Chicago: purkaa talot, muuttaa ihmiset ja perustaa kaupunki uudestaan kuivempaan paikkaan.
Se olisi kuitenkin käynyt todella kalliiksi, joten ajatuksesta luovuttiin. Oli keksittävä jotain muuta.
Sade- ja likavedet oli jotenkin saatava johdettua pois. Kaupunki oli rakennettu vain muutama sentti pohjavesitason yläpuolelle, joten katutasoon rakennetut viemärit tulvisivat hetkessä yli.
Vuoden 1855 lopussa kaupunki sai lopulta pelastussuunnitelman.
Insinööri Ellis S. Chesbroughin johtama ryhmä rakentaisi viemärin, ja vaadittavan kaadon aikaansaamiseksi katutasoa korotettaisiin pari metriä – ja jos kaupunkilaiset eivät jatkossa haluaisi asua kellareissa, myös taloja oli nostettava saman verran.
Kaikki asuinrakennukset, julkiset rakennukset, liikerakennukset ynnä muut oli siis kohotettava uudelle tasolle.
Mallia otettiin rautateiltä
Edessä oli vaativa urakka, sillä kaupungin keskustassa oli runsaasti kivirakennuksia. Esimerkiksi hienostunut Tremont House -hotelli oli tuhansia tonneja painava kuusikerroksinen 260 huoneen tiilitalo.
Ellis S. Chesbrough oli nuorena miehenä rautateillä työskennellessään ollut mukana nostamassa kaatuneita vetureita käsikäyttöisillä tunkeilla takaisin raiteille, ja nyt hän aikoi hyödyntää samaa tekniikkaa Chicagon raskaiden rakennusten nostamisessa.
Kuin muistutuksena siitä, kuinka kipeästi kaupunki kaipasi muutosta, Chicago Daily Tribune -sanomalehti kuvaili maaliskuussa 1857 kävelymatkaa Lake Street -kadulta Clark Street -kadulle.
Kukin kiinteistön omistaja oli rakentanut talonsa eteen oman pätkän jalkakäytävää, ja jokainen oli tehnyt sen juuri niin leveäksi ja korkeaksi kuin itse halusi. Tuloksena oli melkoinen esterata:
”Seitsemän metriä käytävää eteenpäin, ja sitten laskeudutaan neljä porrasta. Kymmenen metriä edempänä on vastassa jyrkkä luiska, jota pitkin on noustava, ja viiden metrin päässä on laskeuduttava toista alaspäin.
Sitten on ehkä puoli korttelia kelvollista kulkua, kunnes matka tyssää kapeisiin ja jyrkkiin portaisiin, jotka johtavat seuraavan rakennuksen toisen kerroksen korkeudelle, ja reilun kuuden metrin turvallisen matkan päästä ollaankin jo taas reunalla, mistä on kavuttava tai pudottava alas. Niin matka etenee ylös ja alas, alas ja ylös.”
Rakennuksia nostettiin samanlaisilla tunkeilla kuin millä junia nostettiin takaisin raiteille.
Ensimmäinen nosto onnistui
Tammikuussa 1858 kaikki oli valmista ensimmäisen talon nostoa varten. Ensin talon alle kaivettiin tunneleita työmiehiä varten, ja sitten rakennuksen ulkoreunojen ja kantavien seinien alle vietiin 200 tunkkia.
Työmaan esimies ilmoitti sovitulla merkillä, kun oli aika alkaa nostaa tunkkeja. Jokainen mies vastasi 10–15 tunkista ja kävi merkin saatuaan vääntämässä niitä kutakin neljänneskierroksen verran ylöspäin.
Kun kaikkia tunkkeja oli nostettu vähän, rakennuksen seinät ja vakaus tarkastettiin, ennen kuin merkkiääni kajahti uudelleen ja työ taas jatkui.
Kun kaikki tunkit oli vihdoin nostettu enimmäiskorkeuteensa, ne laskettiin vuorotellen alas ja niiden alle asetettiin paksut puuparrut, minkä jälkeen nostot taas yhä ylemmäs saattoivat jatkua.
Ensimmäisen rakennuksen nostaminen keräsi satoja uteliaita katsojia, ja paikalla oli tietysti myös sanomalehti Chicago Daily Tribune.
”Mr. Newhallin rakennuksen nosto saatettiin eilen loppuun, ja muurarit rakentavat parhaillaan täyttä päätä sille uusia perustuksia. Kyseessä on nelikerroksinen tiilitalo, kooltaan 12 x 21 metriä, ja se painaa arviolta 750 tonnia.
15 miestä nosti kahdensadan tunkin avulla rakennuksen 1,8 metrin korkeuteen, eikä se kärsinyt pienimpiäkään vaurioita”, julisti vaikuttunut toimittaja.
Toimittaja kirjoitti myös tapahtuman symboliarvosta:
” Tällaisella hankkeella Chicago osoittaa olevansa kansakunnan kärjessä, ja uskomme, että kaikki kaupungin uuden tason alapuolella olevat arvokkaat tiilirakennukset nostetaan pian, sillä kustannukset ovat pientä verrattuna omistajille koituviin etuihin.”
Vuonna 1858 tunkeilla nostettiin onnistuneesti jo 50 rakennusta.
George Pullmanin ”hotellit pyörillä” tarjosivat mukavuuksia pitkillä junamatkoilla.
Taiteilija ikuisti tunkit
Seuraava merkkipaalu koitti keväällä 1860, kun ryhdyttiin nostamaan kokonaista 107 metriä pitkää kytkettyjen rakennusten rivistöä Lake Street -kadulla. Rakennusten mukana nousivat samalla kaikki niissä toimivat yritykset, toimistot ja kotitaloudet.
Tehtävä oli niin mittava, että kaupungin kolme johtavaa rakennusyritystä yhdistivät voimansa sitä varten.
Yrittäjistä yksi oli rakennuksia aiemmin vierittämällä siirtänyt George Pullman, joka oli nyt opetellut käyttämään myös tunkkeja. Viisipäiväiseen urakkaan varattiin 600 miestä ja 6 000 tunkkia.
Satoja Chicagon puurakennuksia vieritettiin tukkien avulla uuteen osoitteeseensa.
Sanomalehti The Press & Tribune kertoi tapahtumista 2. huhtikuuta:
”Luotettavan lähteen arvion mukaan korttelin yhteispaino on 35 000 tonnia. Nostaminen tapahtui niin huolellisesti, ettei yksikään ikkunaruutu hajonnut eikä seiniin tullut lainkaan halkeamia. Arkielämä jatkui häiriöttä rakennusten sisällä. Kolme yritystä – Pullman & Moore, Brown & Hollingsworth sekä Ely & Smith – hoitivat urakan yhteistyössä, ja sen hinnaksi tuli 17 000 dollaria. Tuo summa lähes kaksinkertaistuu, kunhan korttelissa saadaan tehtyä kaikki suunnitellut parannukset.”
Kortteli nousi noin 40 sentin päivävauhdilla. Se herätti kaupungin muiden suurten nostourakoiden tapaan paljon kiinnostusta, ja sitä saapui katsomaan tuhansia ihmisiä.
Eräs yritteliäs kirjapaino palkkasi taiteilija Edward Mendelin tekemään litografian koko korttelista tunkkien varassa.
Hotelli nostettiin vieraineen
Lopulta tuli kaupungin hienostohotellin, Tremont Housen, vuoro. Lake Streetin ja Dearborn Streetin kadunkulmassa sijaitsevan ylvään rakennuksen pinta-ala oli 4 000 neliömetriä, ja sitäkin oli nostettava 1,8 metrin verran.
Urakoitsijat yhdistivät jälleen voimansa mittavaan työhön. 5 000 tunkin urakka pääsi vihdoin alkamaan alkuvuodesta 1861. Chicago Daily Tribune kirjoitti maanantaina 25. helmikuuta:
”Valmistelutyöt Tremont Housen nostamista varten etenivät viime viikolla suurin harppauksin. Muita rakennuksia vasten olevat takaseinät irrotettiin ja tiilisen savupiipun ympärille rakennettiin tukitelineet. Tunkit tuodaan pian, ja sitten Tremont kohoaa korkeuksiin.”
Seuraavana päivänä lehti kuvaili alkanutta nostoa vaikuttuneena:
”Voidakseen täysin arvostaa tunkkien valtavaa voimaa on käytävä Tremont Housen luona seuraamassa massiivisen kuusikerroksisen tiilirakennuksen kohoamista hitaasti mutta varmasti yhä ylemmäs. 5 000 tunkkia, yksi mies vastaa aina kymmenestä kerrallaan, muutama tarkasti ajoitettu kierros kahvasta, ja niin se nousee!”
”Päivääkään ei kulunut ilman, että törmäsin vähintään yhteen liikkeellä olevaan taloon, joka oli matkalla uuteen paikkaan. Eräänä päivänä niitä tuli vastaan yhdeksän.” Eräs Chicagossa vieraillut
Nostoa pidettiin täysin turvallisena, joten hotellitoiminta sai jatkua noston ajan. Eräs asiakas kuvaili paluutaan hotellille eräänä iltapäivänä:
”Tänään havaitsin, että jalkakäytävän ja sisäänkäynnin välinen etäisyys oli kasvanut huomattavasti.”
- helmikuuta nosto oli viittä vaille valmis, ja Chicago Daily Tribune hehkutti:
”Tähän mennessä seiniin ei ole tullut lainkaan halkeamia eikä ole sattunut mitään vahinkoja, jotka olisivat voineet pilata mahtavinta maassa koskaan tehtyä nostohanketta.”
Satojen kivirakennusten nostamisen lisäksi Chicagossa pelastettiin lukuisia puurakennuksia vetämällä ne pyörivien tukkien päällä hevosilla uuteen osoitteeseensa.
Noina vuosina chicagolaiset tottuivatkin antamaan kadunristeyksissä tietä ohi meneville taloille.
”Päivääkään ei kulunut ilman, että törmäsin vähintään yhteen liikkeellä olevaan taloon, joka oli matkalla uuteen paikkaan. Eräänä päivänä niitä tuli vastaan yhdeksän”, kertoi eräs kaupungissa vieraillut.
The Press & Tribune -lehti todisti jopa hieman hullunkurista tapausta:
”Eilen näimme vanhan puutalon liikkuvan länteen päin kohti Kinzie Streetin ja Dearborn Streetin risteystä, ja ajan säästämiseksi joukko puuseppiä korjasi rakennuksen julkisivua tavallisilla telineillä sen rullatessa ohi.”
Lopulta vuonna 1866 Chicago, The Windy City (tuulinen kaupunki), oli kohonnut suosta uutterien yrittäjien, raa’an voiman sekä varsinkin tunkkien ansiosta.
Chicagon 185 palomiestä eivät riittäneet pelastamaan kaupunkia.
Kaupunki paloi poroksi
Alimiehitetty palokunta ei voinut mitään, kun Chicagossa roihahti suuri tulipalo vuonna 1871. Liekit tuhosivat peräti 17 450 rakennusta.
Chicagon DeKoven Streetillä sijaitseva navetta syttyi tuleen sunnuntai-iltana 8. lokakuuta 1871. Tuli levisi nopeasti lähimpiin, tervapahvilla katettuihin puutaloihin, ja voimakas tuuli painoi liekkejä vaivatta eteenpäin, sillä kesä oli ollut pitkä ja kuiva.
Chicagon 185 palomiestä eivät voineet mitään, kun liekit levisivät tuulen mukana seuraaville kaduille, joilla oli myös runsaasti puisia rakennuksia. Syntyi tulimyrsky, joka lopulta sai valtaansa myös tiilitalot.
Tuuli laantui vasta varhain tiistaiaamuna, jolloin palo saatiin sammumaan. Kaupunki oli raunioitunut täysin yhdeksän neliökilometrin alueelta, ja yli kolmesataa ihmistä oli kuollut ja 100 000 jäänyt kodittomaksi.
Jälleenrakennuksen kustannukset nousivat 200 miljoonaan dollariin, mikä vastaa noin neljää miljardia euroa.
Palon syttymissyy ei selvinnyt, mutta vallitsevassa irlantilaisten maahanmuuttajien vastaisessa ilmapiirissä palosta syytettiin muun muassa irlantilaista Cathrine O’Learya.
Väitetiin, että tulipalo oli levinnyt hänen lehmänsä nurin potkaisemasta lampusta, sillä palo sai alkunsa O’Learyn perheen navetasta.
Nosto sai kansainvälistä mainetta
Seuraavina vuosina monissa muissakin alavissa yhdysvaltalaiskaupungeissa, kuten New Orleansissa, ryhdyttiin Chicagon onnistuneen nostohankkeen innoittamana samanlaisiin toimiin.
Tieto Chicagon nostosta kiiri myös Yhdysvaltojen ulkopuolelle.
Jo hankkeen valmistumisvuonna joulukuussa 1866 Tremont House -hotelliin asettui brittiläinen toimittaja ja The Times -lehden kirjeenvaihtaja.
Tulipalon jälkeen Chicago teki jälleen historiaa, kun arvotonteille nousivat vuonna 1871 maailman ensimmäiset pilvenpiirtäjät.
Hän kirjoitti:
”Yhdysvaltalaiset luottavat siihen, että mikä vain on mahdollista, kun on tarpeeksi rahaa ja tahtoa. He nostavat Buckinghamin palatsin kokoisia rakennuskortteleita parin metrin verran häiritsemättä lainkaan sisällä olevia asukkaita. Valtava Tremont House -hotelli, jossa kirjoitan näitä sanoja, ja lähes puolet koko vanhasta Chicagosta nostettiin uudelle katutasolle. Paikalliset eivät pidä sitä enää mitään, he vain hymyilevät matkailijoiden ihmetykselle.”
Onnea ei kuitenkaan kestänyt kauan. Viisi vuotta noston jälkeen Chicagossa riehui valtava tulipalo, joka muutti kahdessa vuorokaudessa huolellisesti nostetut talot nokisiksi raunioiksi.
100 000 ihmistä jäi kodittomiksi, ja kaupunki taantui alkutekijöihinsä. Chicagolaisten oli aloitettava alusta. Jälleen kerran.