Big Benin historiaan mahtuu tulipalo ja skandaaleja

Big Ben syntyi tuhkasta

Westminsterin palatsi eli parlamentti­talo oli ollut Britannian vallan keskus jo yli 800 vuotta. 16. lokakuuta 1834 kaksi miestä alkoi polttaa sen keskus­uunissa vanhaa puujätettä, mutta uuni kuumeni liikaa.

Hormissa syttyi tulipalo, josta liekit levisivät nopeasti koko hallintokeskukseen.

Tuhannet pääkaupunkilaiset kerääntyivät seuraamaan tulipaloa pelon­sekaisen ihmetyksen vallassa. Hevosvaunuissa kohti Lontoota matkalla ollut arkkitehti Charles Barrykin pysähtyi hämmästelemään taivasta, jonka liekit värjäsivät verenpunaiseksi.

Kun Barry kuuli, että ilmiön syy oli tulipalo parlamenttitalossa, hän hihkaisi: ”Mikä tilaisuus arkkitehdille!”

Seuraavana vuonna 97 arkkitehtiä lähetti ehdotuksensa uudeksi parlamenttitaloksi. Voittajaksi valittiin Charles Barryn suunnittelema kaunis uusgoottilainen palatsi. Hänen piirustuksissaan ei kuitenkaan ollut kellotornia, mistä Britannian kuninkaan Vilhelm IV:n edustajat huomauttivat. Heidän mukaansa toivomus oli, että maan uudessa parlamenttitalossa olisi ”jalo kello, oikea kellojen kuningas, maailman suurin ja paras, joka kuuluu ja näkyy kaikkialle sykkivään Lontooseen”.

Barryllä ei ollut juurikaan kokemusta kellotorneista, joten hän päätti vuonna 1836 pyytää avustajaansa Augustus Puginia suunnittelemaan tornin. Pugin piirsi 96 metriä korkean tornin, jossa oli neljä jättimäistä kellotaulua, valtava kellokoneisto sekä tasatuntien lyöntejä varten 2,3 metriä korkea ja halkaisijaltaan 2,7-metrinen kello ja vartin välein säveliä soittavat neljä pienempää kelloa.

Suunnitelmat kalliista kellotornista herättivät julkisuudessa vilkasta keskustelua. Eräässä mielipidekirjoituksessa valiteltiin, ettei neljään kymmenmetriseen kellotauluun kannattanut käyttää rahaa, ”kun lähes jokaisella kunnon kaupunkilaisella on jo kello taskussa”.

Big Benin kellosta haluttiin äärimmäisen tarkka

Arvostelusta huolimatta tornin rakennustyöt käynnistyivät lopulta vuonna 1843. Kun sen perustuksia jo valettiin, hoviastronomi George Airy listasi 15 vaatimusta valtavalle kellokoneistolle.

Airy esimerkiksi halusi, että ison kellon ensimmäisen tasatuntilyönnin pitäisi kumahtaa sekunnin tarkkuudella. Vaatimus oli ennenkuulumaton isoille kellokoneistoille 1800-luvulla. Lisäksi hän vaati kellotornin ja Greenwichin observatorion välille lennätinkaapelin, jotta kellotornin työntekijät saisivat kahdesti päivässä observatoriosta tarkan

aikatiedon ja voisivat siten varmistaa parlamenttitalon kellon olevan ajassa.

Lontoon kelloseppien valmistellessa tarjouksiaan hankkeeseen sekaantui nuori Edmund Denison. Hän oli erittäin älykäs asianajaja ja harrastelijakello­seppä, joka oli kirjoittanut kehutun kirjan kelloista sekä Encyclopaedia Britannican kelloja käsittelevän osan.

Denison, jonka vaikutusvaltainen isä oli parlamentin jäsen, tarjoutui väen vängällä mukaan Airyn palkattomaksi avustajaksi kellokoneistojen valintaan. Rakennuskomissio hyväksyi tarjouksen aavistamatta, että jääräpäinen Denison sekaantuisi joka asiaan ja ajaisi kaikki hulluuden partaalle.

Kolme tunnettua kelloseppää lähetti hyvin valmistellut tarjouksensa, mutta Airyn ja Denisonin tuomio oli armoton.

”Yksikään niistä ei ole riittävän hyvä”, Denison totesi tiukasti. Yhdelle tarjouksen lähettäneelle kerrottiin, että hänen vanhan­aikainen ehdotuksensa ”sopisi hienosti kyläkelloksi”, ja toiselle ilmoitettiin perustelujen kera, että hänen hintansa 3 373 puntaa oli aivan liian korkea.

Englannin kellosepät raivostuivat Denisonin karkeudesta ja hyökkäsivät häntä vastaan lehdistössä, mutta hän piti pintansa ja vastasi:

”Englantilaiset kellosepät ovat kaikista ammattikunnista vanhanaikaisimpia, tyhmimpiä ja itsepäisimpiä.”

Voittaja oli kuitenkin pakko valita, joten kellokoneiston rakentaminen annettiin tunnustetulle Edward Dentille sillä ehdolla, että hän hyväksyi joukon Denisonin muutosehdotuksia.

Denison varasti kunnian kellosta

Dentin oli turha haaveilla työrauhasta, sillä Denison paukkasi vähän väliä kellosepän luo tekemään henkilökohtaisesti lukemattomia teknisiä muutoksia – ja varmistamaan, että koneistoon kaiverrettaisiin Dentin sijaan hänen nimensä.

Denisonin tunkeilu ei silti ollut pelkkää turhamaisuutta, vaan kellot todella olivat hänen into­himonsa ja hän muun muassa keksi koneistossa käytetyn liipotinmekanismin, jonka ansiosta kellosta lopulta tuli niin tarkka kuin Airy vaati. Denison oli niin ylpeä keksinnöstään, että hän asetti lähes täydellisen kopion viisi tonnia painavasta kellokoneistosta esille Crystal Palacen teollisuusnäyttelyyn vuonna 1851.

Kellotorni oli kuitenkin yhä pahasti kesken. Aikapaineita lisäsi se, että tornin piirtänyt Augustus Pugin oli murtumassa työpaineiden alla.

”En ole koskaan tehnyt niin kovasti töitä kuin herra Barrylle, ja huomenna esittelen kaikki piirrokseni hänen kellotorniaan varten. Se on kaunis, ja minä olen koneisto kaiken takana”, Pugin kirjoitti.

Työtaakka oli kuitenkin Puginille liikaa, ja vuonna 1852 hän romahti ja joutui mielisairaalaan. Hän kuoli kolme kuukautta myöhemmin.

Pääsuunnittelija Barry piilotti nopeasti todisteet siitä, että kellotorni oli itse asiassa Puginin luomus, eikä hän koskaan antanut avustajalleen tunnustusta tämän osuudesta vaan kahmi kaiken kunnian itselleen.

Kellon sointi kävi luihin ja ytimiin

Vuonna 1855 hoviastronomi Airy testasi ja hyväksyi Dentin ja Denisonin kellokoneiston.

Seuraava haaste oli Britannian suurimman kellon suunnittelu. Denison, jolla ei ollut juurikaan kokemusta valamisesta, sekaantui tähänkin. Hän määräsi, että suuren kellon piti painaa noin 15 tonnia, se piti valaa seoksesta, jossa oli 22 osaa kuparia ja 7 osaa tinaa ja sen piti soida E-sävelessä.

Kun kello oli valettu ja saatu lopulta tuotua rakennuspaikalle Thamesin varrelle, Denison ja lehdistö odottivat malttamattomina kuullakseen jättiläisen äänen ensimmäistä kertaa.

Denisonin merkistä peräti 610 kiloa painava vasara iski kellon kiiltelevään pintaan. Ääni oli niin kova, että se oli horjuttaa läsnäolevien tasapainoa. The Times -lehden toimittaja kertoi:

”Se oli yhä aikaa kauhistuttava, juhlava ja sydäntä lämmittävä ääni, joka tuntuu luissa ja ytimissä. Viiden lyönnin jälkeen värähtelyt soivat ihmeen kauniisti yhteen. Mitä muuta voisimme tehdä kuin onnitella Denisonia loistavasta onnistumisesta?”

Yhden moitteenkin toimittaja sentään keksi: ”Kellon nimi, Big Ben, on kauhistuttavan vulgääri.”

Noin vuotta myöhemmin riemu muuttui skandaaliksi, kun kello halkesi. Uusi kello tilattiin toiselta valajalta, mutta se valmistui vasta huhtikuussa 1858. Kun uusi Big Ben sitten piti ripustaa paikoilleen, farssi jatkui: se ei mahtunut liian kapeasta kellotornin kuilusta pystyssä vaan se oli nostettava huipulle kyljellään, mikä rasitti metallia.

Kaiken kukkuraksi kellon ripustus oli liian jäykkä, minkä vuoksi koko torni tärisi vaarallisesti jokaisen kellonlyönnin jälkeen. Kellokoneiston vihkimistä oli jälleen lykättävä, ja lehdissä hankkeelle jo naureskeltiin.

”Herra Denisonilla on hieman omituinen käsitys kellon ripustamisesta. Konsanaan ei yhdenkään kellon rakentamiseen ole liittynyt näin paljon kiistoja ja vehkeilyä. Olemme nyt odottaneet jo 15 vuotta, ja sinä aikana rakennelmaa on käsitelty parlamentissa neljä kertaa, asiasta on käyty oikeutta ja hanke on johtanut irtisanomisiin, vetoomuksiin ja lukemattomiin juonitteluihin”, The Times kirjoitti.

Denison ja muut vastuuhenkilöt tiesivät, etteivät he voisi antaa kansalaisten ja rakennuskomission odottaa enää pidempään. Niinpä ripustus muutet tiin nopeasti joustavammaksi, ja Big Ben sai pian seurakseen pienemmät neljännestuntien kellot.

Seuraavaksi torniin asennettiin viisi tonnia painava kello­koneisto, neljä suurta kellotaulua sekä kellotaulujen jättimäiset viisarit. Koneisto vedettiin ja se alkoi tikittää ensimmäistä kertaa 9. toukokuuta 1859.

Pian kuitenkin ilmeni, että koneisto ei jaksanutkaan pyörittää niin painavia viisareita. Denison halusi säilyttää maineensa ja lähetti lehteen kirjoituksen, jossa hän syytti Barrya siitä, että tämä oli muuttanut viisarisuunnitelmia salaa Denisonin jo hyväksyttyä ne.

Uudet kevyemmät viisarit asennettiin paikoilleen, ja 7. syyskuuta 1859 kaikki lopultakin toimi: koneisto tikitti, kaikki kellotaulut näyttivät oikeaa aikaa, Big Ben kumahteli arvokkaasti tasatunnein ja pienemmät kellot soivat iloisesti neljännestunnein. Vain parlamentissa joku oli tyytymätön ja valitti:

”Ketä saamme kiittää joka tunti kaikuvista hautajaissävelistä? On sietämätöntä, että parlamentti ja kansalaiset on tuomittu kuuntelemaan tuota kauheaa ääntä joka tunti.”

Big Benin uusikin kello halkesi olme viikkoa. Sitten hänet kutsuttiin torniin katsomaan kelloa, sillä siinä oli havaittu kummallisia kuplia. Hän totesi pian, että myös toinen kello oli haljennut. Tällä kertaa halkeamia oli peräti kaksi.

The Times piti tapausta kansallisena katastrofina. ”Mihin me vielä joudumme Westminsterin kellon kanssa? Siitä on tulossa asia, joka vahingoittaa vakavasti koko Britannian mainetta. Kellon valaminenhan on loppujen lopuksi vain mekaaninen haaste”, toimittaja motkotti ja jatkoi: ”Miksi me emme onnistu siinä, minkä lähes jokainen barbaarimaakin osaa?”

Denison kiehui raivosta ja hyökkäsi vimmaisesti kellon valaneen yrityksen kimppuun. ”Tämä kello oli aivan verraton huijausnumero, kuten niin monet muut päällepäin hienolta näyttävät asiat. Sen viat oli vain peitetty samoin kuin hammaslääkäri paikkaa mädän hampaan.”, hän kirjoitti.

Denison lähetti lehtiin lisää solvauskirjeitä ja jatkoi arvostelemalla ”typerää Barrya” ja lähes kaikkia muita hankkeessa mukana olleita. Lopulta The

Times sai tarpeekseen hänen vihaisista hyökkäyksistään.

”Mikäli herra Denison haluaa lähettää asiallisen ja perustellun kirjoituksen aiheesta, tarjoamme mielellämme palstatilaa hänen käyttöönsä, mutta niin kauan kuin hän vain latelee mitä hirveimpiä solvauksia kaikille niille, jotka eivät tanssi hänen pillinsä mukaan, kohtelemme häntä kuin kyseistä kelloa – eli jonakin, joka tulisi poistaa kaikessa hiljaisuudessa”, toimittaja kirjoitti kolumnissaan.

Kellonvalaja väänsi vielä veistä haavassa ja haastoi Denisonin kunnian­louk­kauksesta oikeuteen ja voitti. Denison määrättiin pyytämään anteeksi huijaussyytöksiään ja maksamaan valajalle korvauksia huimat 800 puntaa.

Rahahanat sulkeutuivat Big Beniltä

Denison oli sitä mieltä, että haljennut kello oli otettava alas ja vielä kerran oli valettava uusi kello vaivoista ja kustannuksista välittämättä. Hän halusi kaiken olevan täydellistä. Muut kuitenkin yrittivät keksiä helpompia – ja halvempia – ratkaisuja.

Perusteellisen tutkimuksen jälkeen hoviastronomi Airy esitti huhtikuussa 1860, että kelloa käännettäisiin 45 astetta, jolloin vasara ei osuisi halkeamiin eivätkä ne altistuisi niin suurille värähtelyille. Kellon suojelemiseksi jatkossa aivan liian painava rauta­vasara piti myös vaihtaa kevyempään, tinapinnoitettuun vasaraan.

Tapansa mukaan Denison lähti taas henkilökohtaiseen hyökkäykseen ja kirjoitti parlamentin rakennuskomissiolle:

”Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun Airy on tehnyt pikaisia ja virheellisiä johtopäätöksiä asioista, joita hän ei käytännössä ymmärrä.”

Poliitikot kiistelivät kolmen vuoden ajan siitä, mitä pitäisi tehdä, ja sinä aikana tasatunnit lyötiin neljästä muusta kellosta suurimmalla. Vasta vuonna 1863 parlamentin rakennuskomissio päätti hyväksyä Airyn ehdotuksen, ja niin 5. marraskuuta 1863 lontoolaiset saivat jälleen kuulla suuren kellon tutun kumahduksen.

”Big Ben on saanut äänensä takaisin!” iloitsi lontoolainen lehti.

Denison ja Airy päättivät, että kellon paluuta ei juhlittaisi mitenkään, sillä he pelkäsivät uusia vastoinkäymisiä ja tahroja maineeseensa.

Lontoo sai maailman parhaan kellon

Denison kirjoitti pian Big Benin uuden käyttöönoton jälkeen päiväkirjaansa sen neljännesvuosisadan kestäneestä myrskyisästä historiasta:

”Näin me olemme toistaiseksi saaneet valmiiksi kellotornin, jonka kolmesta kellosepästä, arkkitehdista ja kahdesta rakennuskomission jäsenestäkin aika on jo jättänyt.”

Pääarkkitehti Charles Barry oli yksi heistä, joihin Denison viittasi, sillä hän oli kuollut kolme vuotta ennen kuin Big Ben jälleen kumahteli eli vuonna 1860.

Denison jatkoi pohdintojaan:

”En osaa ennustaa, mitä muita vastoinkäymisiä vielä voi olla tulossa.

Aivan liian moni pettyi, koki tappioita ja joutui tukalaan paikkaan matkan varrella. –– Mutta kaikki, joilla on vähänkin tervettä järkeä, ymmärtävät, että tämä valtava valurautakone, joka on

rakennettu toimimaan säässä kuin säässä, on parempi ajannäyttäjä kuin yksikään muu maailman tornikello. Eikä saa unohtaa, että kilpailijamme väittivät tehtävää mahdottomaksi.”