Vuonna 1927 saksalainen arkkitehti Herman Sörgel sai loistoidean, joka oli hänen mielessään yötä päivää: hän rakentaisi padon Gibraltarinsalmeen.
Jos Euroopan ja Afrikan välinen salmi padottaisiin, Välimeren pinta laskisi 200 metriä. Vanhasta merenpohjasta Eurooppaan vapautuisi Ranskan ja Belgian yhteispinta-alaa vastaava puoli miljoonaa neliökilometriä lisää maata, jolle voitaisiin rakentaa uusia moderneja kaupunkeja.
Padon yhteyteen Sörgel kaavaili valtavaa voimalaitosta, joka yhdessä muun muassa Bosporinsalmeen tulevan voimalaitoksen kanssa tuottaisi sähköä 110 000 megawatin voimalla. Se kattaisi koko Euroopan sähköntarpeen.
Herman Sörgel käytti suuren osan elämästään Atlantropan suunnitteluun.
Lisäksi Gibraltarin pato ja Sisiliasta lähtevä silta yhdistäisivät Euroopan ja Afrikan mantereet.
Herman Sörgelillä oli uudelle mantereelle jo nimikin: Atlantropa.
Suuret suunnitelmat
Sörgelin laskelmien mukaan mittavaan rakennusprojektiin kuluisi noin 150 vuotta ja se työllistäisi miljoonia ihmisiä useiden sukupolvien ajan.
Toisin sanoen Atlantropa voisi poistaa Eurooppaa riivanneen työttömyyden, tuottaa edullista sähköä, taata eurooppalaisille helpon pääsyn Afrikan rikkauksien luo ja jopa ehkäistä sotia.
KARTTA – Tällainen on Atlantropa:
Sörgelin karttaan vihreällä merkitsemät merestä vapautuneet maa-alueet olisivat todellisuudessa keltaista suola-aavikkoa.
Gibraltarin pato on 35 kilometrin pituinen ja tuottaa sähköä kaikkialle Eurooppaan.
Genevestä tulee Atlantropan hallintokeskus. Sen kolme tornia symboloivat politiikan, liike-elämän ja tieteen yhteensulautumista.
Venetsian kanavat kuivuvat, kun vedenpinta laskee. Kaupungin erityisluonteen säilyttämiseksi Venetsianlahti padotaan. 30 kilometrin päässä oleva pato ei näy kaupunkiin.
Mustanmeren pinta tulee korkeammalle kuin Välimeren, joten Bosporinsalmeen voidaan rakentaa voimala.
Port Said saa uuden sataman 80 kilometrin päähän vanhasta kaupungista, Suezin kanavaa jatketaan ja Niili padotaan.
Kun Sörgel julkisti suunnitelmansa, ensimmäisen maailmansodan tappio painoi vielä saksalaisia, mutta toisaalta myös luottavaisuus tulevaisuuteen oli alkanut nostaa päätään.
Sörgelin suunnitelmat otettiin innokkaasti vastaan Saksassa, jossa unelmoitiin uudesta noususta supervalta-asemaan. Sörgel oli maanmiestensä linjoilla, mutta hän piti tärkeänä myös eurooppalaista yhteistyötä, jottei Eurooppa jäisi Yhdysvalloista jälkeen teknologisessa kehityksessä.
Lehdistössä Sörgeliä ylistettiin, ja häntä kuvailtiin visionääriksi, joka työskenteli ihmiskunnan hyväksi. Häntä kutsuttiin niin ”20. vuosisadan merkittävimmäksi arkkitehdiksi” kuin ”uudeksi Kolumbukseksikin”.
Sörgel perusti Atlantropa-instituutin, jossa aikansa parhaat insinöörit ja arkkitehdit työskentelivät uuden mantereen suunnittelun parissa.
Kiinnostus hiipui
Innostus ei kuitenkaan kantanut poliittisiin päättäjiin asti. Erityisesti Italiassa Sörgelin suunnitelmia vastustettiin jämäkästi: sehän sulkisi kaikki maan suuret satamakaupungit sisämaahan.
Sörgel näki natsien valtaantulossa vuonna 1933 mahdollisuuden toteuttaa unelmansa. Hän ehdotti, että saksalaiset lyöttäytyisivät hankkeessa yhteen italialaisten kanssa.
Natsit eivät kuitenkaan arvostaneet hänen suunnitelmiaan. He havittelivat kaipaamaansa Lebensraumia eli elintilaa idästä ja pikemminkin sotilaallisin keinoin, kun taas Sörgelin yksi tärkeimmistä tavoitteista oli rauha. Vuonna 1943 natsit sulkivat hänen Atlantropa-instituuttinsa.
Sörgel eleli parin vuoden ajan Baijerin maaseudulle vetäytyneenä, mutta heti toisen maailmansodan päätyttyä hän uppoutui jälleen hankkeeseensa.
Hän oli entistä vakuuttuneempi siitä, että Atlantropa oli vastaus moniin ongelmiin, ja hän uskoi Saksassa sodan jälkeen valtaa pitävien yhdysvaltalaisten kiinnostuvan siitä. Nämä osoittivatkin kiinnostusta erityisesti Afrikkaan ja sen loppumattomiin luonnonvaroihin.
Sörgel lisäsi suunnitelmaansa valtavan keinokastelujärjestelmän, joka mahdollistaisi muun muassa laajan viljelyn Saharassa. Vesi kasteluun saataisiin kolmesta tekojärvestä.
Suurin niistä, Kongomeri, syntyisi padottavaan Kongojokeen ja olisi pinta-alaltaan 900 000 km2. Järvien haihduttama kosteus viilentäisi Afrikan ilmastoa ja tekisi siitä miellyttävämmän valkoisille, Sörgel lupaili.
Afrikkalaisten mielipiteet eivät innokasta keksijää huolettaneet. Sörgelin utopia sai jonkin verran kannatusta sodan jälkeen, mutta kun hän kuoli, idea unohtui.
Vuonna 1952 Sörgel jäi pyöräillessään auton yliajamaksi ja menehtyi vammoihinsa. Yliajaja pakeni paikalta. Ilman Herman Sörgelin karismaa kiinnostus Atlantropaa kohtaan hiipui nopeasti.
Maailman ensimmäisen ydinvoimalan avaaminen vuonna 1954 sai poliitikot vakuuttuneiksi, että maailman energiansaanti voitaisiin turvata jatkossa atomivoimalla, eikä siihen tarvittaisi Gibraltarinsalmen patoamista.