Aleksandrian majakka

Paikka, pieni niemi 32 kilometriä Niilin suulta länteen, olikin täydellinen.

Se oli riittävän kaukana Niilistä, jotta joen kuljettama liete ei kerääntyisi satamaan ja tukkisi sitä, ja se oli hyvin suojassa maitse tulevilta hyökkäyksiltä, koska lännessä sitä suojeli kaupunginmuurien takana hehkuvan kuuma Libyan autiomaa ja idässä Niilin suiston valtava kosteikko.

Viljavat pellot Aleksandrian lähellä takasivat, että kaupungissa riittäisi aina ruokaa, ja kulkuyhteydet niin lähialueille kuin kauemmas olivat ihanteelliset.

Laivalla Aleksanteri pääsisi kaupungistaan nopeasti kaikkialle itäisen Välimeren alueilleen, ja hän määräsi rakennettavaksi kaupungista kanavan Niilille, jotta makedonialaisjoukot pääsisivät tarvittaessa nopeasti myös Egyptin sisäosiin, jos niissä oli odotettavissa levottomuuksia.

Parasta oli kuitenkin alueen maaperä.

Suurin osa Egyptiä oli hiekkamaata, mutta Aleksandria sijaitsi kalkkikiviharjanteella, joka jatkui meren alle ja kohosi vähän matkan päässä pintaan saarena, jota kreikkalaiset kutsuivat nimellä Faros.

Aleksanteri ihastui sen muodostamaan syvään luonnonsatamaan, jonka voisi jakaa kahtia Faroksen ja mantereen välisellä sillalla ja josta saisi näin kaksi erillistä satama-allasta, toisen sota-aluksille ja toisen kauppalaivoille.

Kenraalista tuli kuningas

Aleksanteri lähti jatkamaan sotaretkiään, ja kaupunkia alettiin rakentaa.

Nopeasti kasvavaan kaupunkiin alkoi pian virrata kauppalaivoja läheltä ja kaukaa, ja Aleksandria oli jo 50 vuotta perustamisensa jälkeen Välimeren vilkkain satama.

Purjehtiminen Välimeren eteläosissa ei kuitenkaan ollut helppoa. Aleksandria sijaitsi tasaisella rannikolla, jolla ei ollut navigointia helpottavia vuoria tai muita silmiinpistäviä maastonkohtia.

Lukemattomat hylyt kertoivat traagisista haaksirikoista laivojen eksyttyä karikkoisille alueille tai ajettua hiekkasärkille.

Sitten joku sai idean majakasta, joka voisi ohjata laivat turvallisesti Aleksandrian satamaan. Ajatus varta vasten merenkulkijoiden opastukseksi tehdystä rakennuksesta oli jotain aivan uutta, vaikka laivoja olikin jo pitkään ohjattu esimerkiksi pylväiden päällä tai muilla korkeilla paikoilla poltetuilla tulilla.

Majakan rakennustyöt käynnistyivät vuoden 298 eaa. tienoilla, jolloin Aleksanteri oli ollut kuolleena jo pitkään. Hän oli menehtynyt sairauteen Babylonissa nykyisessä Irakissa vuonna 323 eaa., ja hänen Kreikasta Intiaan ulottuva valtakuntansa oli jaettu neljäksi hänen kenraaliensa johtamaksi provinssiksi.

Kaikki kenraalit julistautuivat pian kuninkaiksi, niin myös kenraali Ptolemaios, jonka alaisuuteen Egypti kuului.

Hänestä tuli Ptolemaios I, ja hän pyrki Egyptin hallitsijana tekemään Aleksandriasta koko hellenistisen maailman keskuksen.

Majakan rakentamisesta ei tiedetä varmuudella juuri mitään, mutta oletetaan, että urakan suunnittelivat ja sitä johtivat makedonialaiset insinöörit yhdessä muiden kreikkalaisten asiantuntijoiden kanssa.

Egyptiläiset työläiset uurastivat viitisentoista vuotta louhien kiviä ja kuljettaen niitä majakkatyömaalle.

Faroksen majakan lisäksi Ptolemaios käynnisti myös Museionin rakennustyöt. Museion oli oppineiden keskus, jossa oli luentosaleja, laboratorioita ja majoitustiloja vieraileville tieteilijöille.

Tiedekin hyötyi majakasta

Ptolemaios I kuoli vuonna 282 eaa., ja hänen poikansa Ptolemaios II saattoi loppuun Faroksen majakan rakentamisen ja perusti Aleksandrian kirjaston.

Pian muut kaupungit jo kadehtivat kirjaston valtavia kokoelmia.

Sekin oli majakan ansiota, sillä laki määräsi, että majakan ohjaamina kaupunkiin saapuneiden lukemattomien laivojen oli luovutettava kaikki kirjoituksensa kirjastoon kopioitaviksi, ja niin vilkas kauppa kasvatti myös kirjaston kokoelmia.

Sekä kirjasto että majakka tekivät vuosisatojen ajan suuren vaikutuksen kaikkiin, jotka vierailivat Aleksandriassa.

Laivalla kaupunkiin saapuvat erottivat majakan valon kajon mereltä jo kauan ennen kuin he saivat maata näkyviin, ja laivan lähestyessä satamaa matkalaisten silmien eteen kohosi vähitellen huikaiseva, maailman korkein torni.

”Saaren kärjessä on kallio, jota ympäröi meri ja jolla kohoaa torni. Rakennus on esikuvallisesti tehty valkoisesta marmorista, siinä on monta kerrosta ja se on nimetty saaren mukaan”, kertoi roomalainen historioitsija Strabon, joka kävi Egyptissä noin vuonna 25 eaa.

Julkisivu ei kuitenkaan ollut marmoria, niin kuin Strabon luuli, vaan ilmeisesti kiillotettua kalkkikiveä – aivan kuten Egyptin pyramidienkin seinät alun perin.

Häikäisevän kaunis majakka ohjasi raskaassa lastissa olevat kauppalaivat turvallisesti satamaan, ja niin haaksirikot vähenivät ja Aleksandriaan saapui arvolasteja toisensa perään.

Yksittäisen laivalastillisen mahdollista arvoa voi pohtia muun muassa arkeologien löytämän 200-luvulta eaa. olevan kauppalaivan avulla.

Aluksessa oli 60 laatikkoa arvokkaita maustekasveja, 100 tonnia norsun syöksyhampaita ja 135 tonnia hienosti työstettyä norsunluuta.

Majakka koostui monesta osasta

Siitä, miltä Faroksen majakka todella näytti ja miten se toimi, on jäljellä hyvin vähän historiallisia kuvauksia.

Olemassa olevasta aineistosta päätellen se on joka tapauksessa ollut varsin monimutkainen rakennelma.

Majakka teki vaikutuksen varsinkin keskiajan arabeihin, joiden silminnäkijäkertomukset tarjoavat nykyihmisellekin vilauksen majakan loiston päiviin. Arabien silloin hallitsemasta Espanjasta kotoisin ollut Al-Bakri kävi Aleksandriassa 1000-luvulla, ja hän kirjoitti majakan koostuneen erilaisista kerroksista ja olleen erittäin hyvin rakennettu.

”Rakennuksen pohja on nelikulmainen ja rakennettu suorakaiteen muotoisista kivenlohkareista, joiden liitokset on niin hyvin peitetty, että näyttää kuin se olisi tehty yhdestä ainokaisesta kivestä”, al-Bakri kirjoitti.

Eräs toinen arabi puolestaan kertoi, että majakan ovi oli korkealla, jotta vuorovesi ei puskisi sisään.

Siihen aikaan ovi oli tehty raudasta. Ovelle kuljettiin 183 metriä pitkää ramppia, jota kannattelivat mahtavat kaaret, kertoi Aleksandriassa vuonna 1165 käynyt Abou Haggag Youssef Ibn el-Andaloussi.

”Toverini meni yhden kaaren alle, ja vaikka hän ojensi kätensä suoriksi, hän ei yltänyt koskettamaan sen sivuja”, el-Andaloussi kirjoitti päiväkirjaansa.

Ylemmäs majakkaan noustiin pitkin nerokasta kierreportaikkoa – tai oikeastaan kierteistä käytävää, sillä siinä ei ollut erillisiä askelmia.

”Majakan juurelta sen ovelle kulkee ramppi, joka nousee niin loivasti, ettei kaltevuutta juuri huomaa. Sisällä ensimmäiseen kerrokseen noustaan käytävää, joka on niin leveä, että kaksi ihmistä voi ratsastaa siinä rinnakkain, ja niin tasainen, ettei sitä kulkeva pysty erottamaan, kiipeääkö hän ylöspäin vaiko kävelee tasaisella alustalla”, al-Bakri kirjoitti vaikuttuneena.

Polttoainetta tarvittiin tonneittain

Loivasti nousevaa kierteistä käytävää pitkin voitiin kuljettaa valtavia määriä polttoainetta kuormajuhdilla tai ihmisvoimin kohti majakan huippua, jossa poltettiin tulta yötä päivää.

Tutkijoiden mukaan käytävä todennäköisesti kapeni ylöspäin mentäessä niin, ettei kovin suuria kuormia ole voinut viedä sitä pitkin aivan huipulle asti.

Polttoaine nostettiinkin ehkä loppumatka jonkinlaisen nostolaitteen avulla.

Sitäkään ei tiedetä, millaista polttoainetta majakassa käytettiin. Puuta se tuskin on ollut, koska Egyptissä oli niin vähän metsiä ja sikäläiset puut, kuten palmut ja akasiat, palavat huonosti.

Egyptiin tuotiin kyllä rakennustarkoituksiin korkealuokkaista puuta, kuten setriä, mutta se olisi ollut aivan liian kallista poltettavaksi.

Tutkijoiden mukaan majakan tulta ruokittiinkin joko kasviöljyllä tai öljyllä ja jätepuulla. Muita mahdollisia polttoaineita ovat olleet kuivattu eläinten lanta ja papyruskaislat.

Käytetystä polttoaineesta riippumatta korkean tornin huipulla palava tuli täytti tehtävänsä. Juutalais-roomalainen historioitsija Josefus kertoi vuoden 50 paikkeilla, että majakan valo näkyi yli 56 kilometrin päähän.

Asiantuntijoiden mukaan majakan on sen perusteella täytynyt olla 120–130 metriä korkea, ja historialliset lähteet vahvistavatkin arvion.

Keskiajalta tunnetaan 12:n Aleksandriassa käyneen arabikirjoittajan tekstejä, joissa viitataan Faroksen majakan korkeuteen.

Vaatimattominkin kuvauksista arvelee sen olleen lähes sata metriä korkea, ja suurin arvo oli 124 metriä – toki laskentaa vaikeuttavat arabien käyttämät moninaiset kyynärän pituudet.

Tuuli puhalsi huoneiden läpi

Arabilähteiden perusteella tiedetään myös, että majakassa oli valtava määrä erillisiä huoneita.

Al-Bakrin mukaan majakan sisällä kiertävältä käytävältä johtivat ovet kaikkiaan 364 huoneeseen.

Huoneissa oli kaarevat kiviset katot, jotka oli rapattu ja vahvistettu vankoilla tiikkipalkeilla.

Al-Bakri kertoi, että edes Välimereltä puhaltavat myrskytuulet eivät huojuttaneet majakkaa, sillä ”huoneissa on ikkunoita ja luukkuja, jotka johtavat nerokkaasti tuulikuorman ulos majakasta ja joita ilman rakennus romahtaisi.”

Pelkkä korkea torni ei toki yksin riittänyt auttamaan merenkulkijoita, vaan siinä piti olla myös riittävän voimakas valo.

Arvellaankin, että liekkien näkyvyyttä tehostettiin pronssista valmistetulla peilillä. Majakassa on myös voinut olla jonkinlainen kvartsista tehty valonsäteitä kokoava linssi, jollaisia tiedetään käytetyn Egyptissä jo noin 700-luvulla eaa.

Linssiä voitiin käyttää myös kaukoputkena, ja erään kertomuksen mukaan sen avulla saattoi nähdä aina Konstantinopoliin nykyiseen Turkkiin asti.

Toisen lähteen mukaan linssiä olisi käytetty myös puolustusaseena keskittämällä auringonsäteet kaukana oleviin aluksiin niin, että ne olisivat syttyneet tuleen ja tuhoutuneet ennen kuin ehtivät edes rannikolle asti.

Nykyisin näitä molempia väitteitä pidetään yliampuvina, mutta tutkijat pitävät todennäköisenä, että majakan valoa on todella voimistettu sekä peilein että linssein.

Uusi aika toi uutta kauppaa

Ptolemaiokset ja heidän mahtava pääkaupunkinsa saivat nauttia majakan tuomista eduista vain hieman yli kaksisataa vuotta.

Vuonna 48 eaa. roomalainen sotapäällikkö Julius Caesar purjehti Egyptiin ja nousi maihin Faroksen saarelle.

Hän oli tullut 4 000 legioonalaisen kanssa vangitsemaan roomalaista kilpailijaansa Pompeiusta, mutta hän löysikin itsensä keskeltä egyptiläistä perimyskiistaa.

Roomalaisten saapuminen tiesi uusia tuulia Aleksandriassa.

Caesar ehti tarkastella majakkaa, ennen kuin siirtyi Farokselta sillan kautta kaupunkiin, ja kirjoitti päiväkirjaansa: ”Saarella on torni, jonka nimi on Faros, sama kuin saaren, jolle se on rakennettu. Rakennus on erittäin korkea, ja rakennelmana se on todellinen ihme.”

Caesar päätti tukea kuningatar Kleopatran vaatimusta Egyptin kruunusta, ja hän voitti taistelussa Kleopatran kilpailijan, tämän pikkuveljen Ptolemaios XIII:n.

Kleopatrasta tuli Egyptin viimeinen ptolemaiolainen hallisija. Hän teki itsemurhan vuonna 30 eaa., minkä jälkeen Egypti jäi Rooman vallan alle.

Kleopatran kuoltua Välimeren valtakeskus siirtyi Roomaan, mutta majakan ja sataman ansiosta Aleksandria säilytti johtavan asemansa kaupan keskuksena vielä 600 vuoden ajan.

Rooma oli näet täysin riippuvainen hedelmällisen Niilin ympäristön viljasta, ja suurin osa Egyptin erittäin laajasta viljaviennistä kulki Aleksandrian sataman kautta.

Roomalainen historioitsija Strabon kirjoitti Aleksandrian olevan jopa ”koko asutun maailman suurin kauppapaikka”.

Karavaanit eivät tarvinneet majakkaa

Rooman luhistuessa Egypti jäi Bysantille, mutta sekin menetti otteensa Egyptistä 600-luvulla, kun arabiarmeijat valloittivat maan.

Siitä alkoi Aleksandrian ja Faroksen majakan alamäki. Arabit eivät olleet merenkävijöitä vaan luottivat kamelikaravaaneihin.

He perustivat uuden pääkaupungin sisämaahan paikkaan, jossa nykyisin sijaitsee Kairo, ja pian Damaskos, Bagdad ja muut islamilaiset suurkaupungit korvasivat Aleksandrian kulttuurin ja oppineisuuden keskuksina.

Niin Faroksen majakka jäi pitkiksi ajoiksi hoitamatta. Yksittäiset emiirit paikkailivat sitä ajoittain tuulen, ilmaston ja maanjäristysten rapautettua yli tuhat vuotta vanhaa rakennelmaa, mutta sen suuruudenpäivät olivat auttamatta ohi.

Vuosina 1303 ja 1323 Aleksandriaa koetelleet voimakkaat maanjäristykset ravistelivat pahoin myös majakkaa. Niiden tuhot olivat yhä näkyvissä, kun tutkimusmatkailija Ibn Battuta vieraili kaupungissa vuonna 1326:
”Lähdin katsomaan majakkaa ja näin, että yksi sen sivuista oli romahtanut.”

Reilut parikymmentä vuotta myöhemmin Ibn Battuta kävi kaupungissa toistamiseen ja huomasi, että tuhot olivat pahentuneet entisestään:

”Kun palasin vuonna 1349, kävin taas katsomassa majakkaa. Nyt se oli niin tuhoutunut, ettei sisään voinut enää mennä eikä edes ovelle päässyt.”

Ei ole tarkkaa tietoa siitä, milloin majakka tuhoutui tai purettiin lopullisesti, mutta sen on täytynyt tapahtua vuosien 1349 ja 1480 välillä. Eräs vuodelta 1480 oleva lähde näet kertoo, että majakan suuria kiviä käytettiin sen paikalle kohoavan linnoituksen rakennustöissä.

Mamelukkisulttaani Qaitbay oli määrännyt rakentamaan linnoituksen sataman suojaksi, ja niin osa majakan jäännöksistä sai uuden elämän.

Napoleon herätti kiinnostuksen

1600- ja 1700-luvuilla muistot Egyptin ihmeistä haalistuivat, ja eurooppalaiset kiinnostuivat Egyptin historiasta uudestaan vasta Napoleon Bonaparten valloitettua maan vuonna 1798.

Napoleonilla oli sotaretkellään mukanaan myös 150 tutkijaa, joiden tehtävä oli kerätä tietoa muinaisten egyptiläisten rakennelmista ja kiehtovasta kulttuurista.

He julkaisivat 23-osaisen raporttinsa vuosina 1809–1828, ja se herätti maailmalla kiinnostuksen Egyptin historiaan ja houkutteli maahan ensimmäiset turistit.

1800-luvun lopussa Aleksandrian satama oli Euroopan yläluokan suosittu matkakohde, ja veneretkillään matkalaiset saattoivat erottaa merenpohjassa kivenlohkareita, joita silloiset arkeologit väittivät Faroksen majakan jäännöksiksi.

Niitä ei kuitenkaan tutkittu sen enempää, sillä satama-altaan tyhjentäminen olisi ollut liian kallista ja vaikeaa ja Egyptissä oli yllin kyllin muita muinaismuistoja, joiden tutkiminen oli paljon helpompaa.

Ajan mittaan merenpohjan kivilohkareet unohtuivat taas, ja ensimmäiset majakan loiston ajasta muistuttavat esineet nostettiin pintaan vasta vuonna 1961.

Egyptiläinen sukeltajapioneeri Kamel Abul-Saadat nosti ensin pohjasta ruukkuja ja kultakolikoita ja niiden jälkeen suuren muinaisten egyptiläisten äitijumalaa Isisiä esittävän patsaan.

Merenpohjassa vaikutti olevan niin paljon arvoesineitä, että Egyptin hallitus pyysi YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestöltä Unescolta apua.

Unesco lupasi tukea esineiden tarkempia tutkimuksia.

Lopulta Abdul-Saadat laati yksityiskohtaisen kartan tulevia arkeologisia tutkimuksia varten.

Betoniseinä uhkasi raunioita

Meriarkeologi Jean-Yves Empereur käyttikin Kamel Abul-Saadatin laatimaa karttaa apunaan tutkiessaan Aleksandrian satama-altaan pohjaa vuonna 1993.

Uudet tutkimukset oli käynnistetty, sillä Qaitbayn linnoituksen rapistuvia muureja oli päätetty suojella suurella betonivallilla, joka rakennettaisiin osin runsaasti muinaismuistoja kätkevälle merenpohjan alueelle.

Alue oli siis käytävä läpi, ennen kuin olisi liian myöhäistä. Tutkijat olettivat esimerkiksi Aleksandrian majakan jäännöksien olevan vaarassa.

Empereurin ja hänen kollegoidensa tutkimuksissa paljastui, että sataman hiekassa oli laajalla alueella runsaasti sfinksejä, patsaita, pylväitä ja muinaisia rakennuskiviä.

He kartoittivat yli 2,5 hehtaarin – viiden jalkapallokentän – kokoiselta alueelta merenpohjasta kaikkiaan 2 500 esinettä.

Ranskalaisten arkeologien mukaan suuri osa alueesta oli aiemmin ollut merenpinnan yläpuolella ja sitä oli käytetty kaatopaikkana, jonne oli kuljetettu vanhoja rakennusmateriaaleja ja muualta Egyptistä purettujen monumenttien osia.

Yksitoista metriä pitkät ja 70–75 tonnia painavat graniittilohkareet olivat kuitenkin niin isoja ja niin suorassa rivissä, ettei Empereur voinut uskoa niiden olevan muualta tuotua purkujätettä.

Lopullista todistusta siitä, että lohkareet olisivat varmuudella peräisin majakasta, ei ole saatu, mutta sitä pidetään erittäin todennäköisenä.

Ne ovat näet graniittia ja peräisin faraoiden kivilouhokselta Assuanista 800 kilometrin päästä Aleksandriasta. Antiikinaikaiset lähteet kertovat myös, että majakkaa koristi aikoinaan vastaavanlainen Isistä esittävä patsas
kuin minkä Abdul-Saadat löysi vuonna 1961.

Vuonna 1997 Unesco päätti tukea kunnianhimoista hanketta, jossa oli tarkoitus rakentaa majakan jäännösten ympärille vedenalainen museo.

Egyptin viime vuosien poliittisten levottomuuksien vuoksi rakennustyöt eivät kuitenkaan ole käynnistyneet.

Nyt vaikuttaa siltä, että museohanke etenee sittenkin. Ranskalainen arkkitehti on jo piirtänyt hanketta varten suuren lasirakennelman ja Egyptin hallitus toivoo, että uudet kiinalaiset sijoittajat voisivat panostaa hankkeeseen siltä puuttuvat viimeiset miljoonat.

Silloin Aleksandriasta ja Faroksen majakasta voisi satojen vuosien jälkeen tulla taas matkakohde, joka tekee vaikutuksen matkalaisiin kaikkialta maailmasta.