Virtsan voimalla suurvallaksi
1600-luvun Englannissa virtsan kyllästämä maa oli niin arvokasta, että talonpojat eivät saaneet käyttää edes karjasuojiensa lantakasoja peltojensa lannoittamiseen. Ne kuuluivat kuninkaan virkamiehille, jotka taikoivat tunkioista ruudin raaka-ainetta.
Euroopan kuningashuoneet pitivät salpietarin tuotannon niin tiukasti hallussaan, että esimerkiksi Ranskan vallankumoukselliset joutuivat tekemään salpietarinsa itse.
Luoteis-Englannissa Chipping Nortonin kirkossa penkit oli nostettu syrjään ja maalattia oli myllätty.
Lattian kaivutöissä syntyneet multakasat estivät kulun peremmälle kirkkoon. Seurakuntalaiset eivät siksi päässet jumalanpalveluksiin eivätkä he voineet haudata vainajiaan.
Vuosi oli 1634, eivätkä asialla olleet olleet mitkä tahansa vandaalit vaan petermanit eli salpietarinkeittäjät.
He olivat virkamiehiä, joilla oli kuninkaan lupa kaivaa salpietaria maasta. Seurakuntalaisten valitukset kirkkorauhan rikkomisesta kaikuivat kuuroille korville, sillä salpietari oli välttämätöntä ruudin tuotannolle ja siten maan turvallisuudelle.
Salpietaria muodostui maassa, joka oli esimerkiksi siihen joutuneen virtsan vuoksi ammoniakkipitoista.
Koska salpietari huuhtoutui maan pintakerroksesta helposti syvemmälle, sitä oli helpoiten saatavissa paikoissa, jotka olivat sateelta suojassa, kuten karjasuojien maalattioissa ja kyyhkyslakoissa. Salpietarinkeittäjät löysivät parhaan maa-aineksen maistamalla multaa.
Myös kirkot olivat joidenkin salpietarinkeittäjien suosiossa. Yksi heistä oli vihattu Nicholas Stephens, joka johti Chipping Nortonin kirkon kaivauksia.
Stephens tiesi, että monissa kirkoissa oli vedenheittopaikkoja, joissa olosuhteet olivat ihanteelliset salpietarin muodostumiselle.
Kaikki kirkossakävijät eivät kuitenkaan ilmeisesti vaivautuneet edes nousemaan kirkonpenkistä asioilleen, ja eräs Stephensin miehistä puolustikin kirkossa tehtäviä kaivauksia sillä, että ”maa kirkoissa on parasta, koska naiset laskevat alleen istuessaan penkeillä, jolloin maahan syntyy hyvin salpietaria”.
Ruutia varten tarvittiin salpietaria
Chipping Nortonin selkkauksen aikoihin salpietaria oli kerätty Englannissa jo yli sata vuotta.
Ensimmäinen peterman oli nimitetty vuonna 1515, jolloin Henrik VIII antoi saksalaiselle Hans Wolfille valtuudet ”kulkea pitäjästä pitäjään etsiäkseen paikkoja, joissa on aineksia salpietarin valmistukseen”.
Wolf ryhtyi tehtävään aikana, jolloin alkeelliset käsiaseet, kuten hakapyssyt ja musketit, olivat syrjäyttämässä pitkä- ja jalkajouset taisteluissa.
Aluksi englantilainen ruuti valmistettiin muun muassa Italiasta ja Itä-Euroopasta tuodusta salpietarista, mutta ruudintarpeen kasvaessa ei enää voitu luottaa pelkkään tuontitavaraan, ja se kävi myös kalliiksi.
Pian nimitettiin lisää salpietarinkeittäjiä, eikä heidän tehtävänään enää ollut vain kaivaa raaka-ainetta maasta, vaan he myös erottivat salpietarin maasta sen löytöpaikalla.
Mutkikkaalla menetelmällä salpietari ensin uutettiin maasta vedellä, minkä jälkeen vesi haihdutettiin ja salpietari kiteytettiin.
Talonpojilla ja maanomistajilla oli velvollisuus antaa salpietarinkeittäjien kaivaa maataan, ja heidän piti myös tarjota näille korvausta vastaan polttopuita, hiiliä ja rattaita.
Salpietarinkeittäjien piti puolestaan jättää kaikki hyvään kuntoon, mutta näin ei useinkaan käynyt.
Sodankäynti kulutti ruutivarastoja
Elisabet I nousi valtaan vuonna 1558 aikana, jolloin Englantia raastoivat sisäiset ristiriidat ja kiistat Ranskan ja Skotlannin kanssa.
Lisäksi puhkesi konflikti Espanjan kanssa ja kapina Irlannissa. Englanti tarvitsi aina vain enemmän ruutia ja sen valmistukseen salpietaria.
Salpietarinkeittäjiä nimitettiin taas lisää, ja he palkkasivat usein maineeltaan arveluttavaa väkeä tekemään käytännön työn puolestaan.
Keittäjien velvollisuus oli toimittaa säännöllisesti tietty määrä salpietaria valtiolle, jolla oli siihen yksinosto-oikeus. Kuninkaallisissa ruutimyllyissä salpietari jauhettiin ja siihen sekoitettiin rikkiä ja puuhiiltä.
Salpietarinkeittäjien huono käytös alkoi suututtaa englantilaisia. Viranomaisille sateli valituksia heidän aiheuttamistaan vahingoista.
Valtio piti silti salpietaria niin tärkeänä valtion turvallisuudelle, ettei yksityistä omistusoikeutta tarvinnut kunnioittaa sitä hankittaessa.
Valtion strategia toimi.
Elisabetin noustessa valtaistuimelle kotimainen tuotanto oli pystynyt tyydyttämään vain kymmenen prosenttia maan salpietarintarpeesta, ja hänen hallintokautensa lopulla se kattoi jo puolet valtion tarpeesta. Salpietarinkeittäjät taas olivat käyneet entistäkin omavaltaisemmiksi.
Alamaisten oikeuksia poljettiin
Vuonna 1606 Englannissa koitti rauhallisempi kausi, kun Jaakko I nousi valtaan.
Salpietarinkeittäjien toimia ei silti alettu suitsia, vaan raaka-aineen hankinta vain laajeni, sillä salpietarinkeittäjille annettiin lupa myydä vapailla markkinoilla se osa salpietaria, jota valtio ei pystynyt lunastamaan. Salpietarinkeitolla alkoi todella lyödä rahoiksi.
Jaakko I:n ensimmäisenä hallintovuonna Edward Coke laati raportin salpietarinkeittäjien työstä.
Coke oli yksi Englannin tärkeimmistä lakimiehistä, ja hänet oli juuri nimitetty korkeimman oikeuden tuomariksi.
Coke totesi salpietarintuotannon olevan kuninkaan oikeus, jolla turvattiin ”koko valtakunnan puolustus, mistä hyötyvät kaikki alamaiset”, mutta että keittäjiä oli valvottava.
Coken mukaan kuningas saattoi antaa viranomaisille luvan kaivaa maata karjasuojista ja kyyhkyslakoista muttei yksityiskodeista.
Coke kirjoitti raportissaan muun muassa näin: ”Jokaisen henkilön koti on hänen linnansa ja linnoituksensa, josta hän voi hakea suojaa ja lepoa.”
Kuninkaan neuvonantajat jättivät kuitenkin Coken mielipiteen huomiotta, eikä asiasta säädetty lakia. Osaksi syynä oli luultavasti pelko, että laki johtaisi salpietarintuotannon vähenemiseen ja uhkaisi siten maan sotilaallista voimaa, osaksi ei ehkä haluttu antaa kansalle liiallisia luuloja oikeuksistaan.
Salpietarikriisi puhkesi jälleen
Jaakko I:n hallituskauden lopulla Englantiin alkoi jälleen kohdistua monenlaisia ulkopuolisia uhkia, ja salpietarivarastoja alettiin kiireesti täydentää.
Salpietarinkeittäjille aika oli tuotteliasta, ja heistä tuli yhä röyhkeämpiä. Salpietarinkeittäjien menetelmistä lähti jälleen liikkeelle oikea valitusvyöry.
Esimerkiksi vuonna 1627 Flintshiren kylää Walesissa terrorisoi joukko salpietarinkeittäjiä, jotka päivisin mylläsivät asukkaiden talojen lattiat ja öisin valvottivat näitä kulkemalla pitkin kylän katuja huudellen: ”Kylä on meidän!”
Kahta salpietarinkeittäjää syytettiin muun muassa maan kaivamisesta jopa kirkoista ja kirkkomailta, joissa he olivat väittämän mukaan ”riistäneet luut ja tuhkat haudasta tehdäkseen ruutia”.
Salpietarinkeittokin aiheutti närää. Valitusten mukaan häpeämättömät keittäjät saattoivat pystyttää pajansa keskelle ihmisten tupaa tai makuuhuonetta ja jopa kuolinvuoteen viereen.
Eräs valittaja kertoi salpietaria huuhdotun siellä, ”missä naiset makasivat lapsivuoteella”.
Salpietarinkeittäjien vastustaminen ei silti ollut viisasta. Jo Jaakko I:n aikana kansaa oli kielletty peittämästä ulkorakennusten maalattiaa laudoilla, kivillä, kalkilla tai muulla aineella, joka saattoi vaikeuttaa kaivamista.
Kaarle I:n aikana kiellettiin myös lannan ottaminen ulkorakennuksista ja karjasuojista lannoitteeksi, ja esimerkiksi vuonna 1635 eräs talonpoika tuomittiin vankeuteen hänen tyhjennettyään kyyhkyslakkansa jätöksistä.
Talonpojat ja maanomistajat saattoivat vain alistua salpietarinkeittäjien ylivaltaan tai lahjoa heidät pysymään poissa.
Erityisesti aatelisto turvautui lahjontaan, ja sitä kuvaili muun muassa Thomas Middleton komediassaan A Fair Quarrel. Siinä salpietarinkeittäjät lähestyvät aatelismiestä, joka sanoo:
”Todellista kuninkaan valtaa! Lurjukset on pakko päästää sisään, mutta meidän onneksemme he ottavat lahjuksia.”
Salpietarin tuotanto oli mittavaa. Kuvassa vasemmalla niin sanottu peterman rikkoo tallin maalattiaa hakullaan. Eläinsuojien maa oli haluttua sen sisältämän eläinten lannan ja virtsan vuoksi.
Salpietaria tehtiin köyhien virtsasta
Tilanne vain paheni, kun Kaarle I nousi valtaan vuonna 1624. Euroopassa riehui tuolloin kolmikymmenvuotinen sota, ja uuden hallitsijan ulkopolitiikka oli paljon sotaisampaa kuin edeltäjänsä.
Vuosina 1639–1640 sota Skotlantia vastaan johti kymmenen vuoden sisällissotaan Britteinsaarilla. Salpietaria tarvittiin enemmän kuin koskaan.
Vuonna 1646 luonnontieteilijä Benjamin Worsley ehdotti keskitettyä salpietarintuotantoa, joka perustui köyhien sijoittamiseen erityisiin taloihin, joissa heidän virtsansa ja ulosteensa otettiin talteen.
Worsleyn laskelmien mukaan 150 köyhää pystyi tuottamaan vuosittain kylliksi virtsaa ja ulostetta kymmenen salpietaritonnin valmistamiseen.
Aatelismies Thomas Russellilla oli samantyyppinen ehdotus: Lontoon kerjäläiset oli pantava keräämään kaupungista virtsaa, jota levitettäisiin sen jälkeen erityisille salpietaritiloille. Näin turvattaisiin jatkuva runsas salpietarinsaanti.
Russell jopa patentoi ideansa, ja kuninkaallisella käskyllä varmistettiin, etteivät köyhät niskoitelleet kuningasta ja isänmaata vastaan kieltäytymällä työstä.
Pulman ratkaisu piili Intiassa
Ponnisteluista huolimatta Englannista ei koskaan tullut salpietarin suhteen omavaraista. Ongelma ratkesi muuten.
Englannin Itä-Intian kauppakomppania perustettiin vuonna 1600, ja se sai yksinoikeuden Intian kauppaan.
Yksi Intiasta Englantiin laivatuista rikkauksista oli salpietari. Vuonna 1649 valtioneuvosto perusti komitean ”salpietarin hankkimiseksi tuottamatta sitä kotimaassa”.
Pian salpietarin tuonti oli niin runsasta, että salpietarinkeittäjät kävivät tarpeettomiksi ja englantilaiset talonpojat ja maanomistajat pääsivät piinasta.