Virtsan voimalla suurvallaksi
1600-luvun Englannissa virtsan kyllästämä maa oli niin arvokasta, että talonpojat eivät saaneet käyttää edes karjasuojiensa lantakasoja peltojensa lannoittamiseen. Ne kuuluivat kuninkaan virkamiehille, jotka taikoivat tunkioista ruudin raaka-ainetta.

Euroopan kuningashuoneet pitivät salpietarin tuotannon niin tiukasti hallussaan, että esimerkiksi Ranskan vallankumoukselliset joutuivat tekemään salpietarinsa itse.
Luoteis-Englannissa Chipping Nortonin kirkossa penkit oli nostettu syrjään ja maalattia oli myllätty.
Lattian kaivutöissä syntyneet multakasat estivät kulun peremmälle kirkkoon. Seurakuntalaiset eivät siksi päässet jumalanpalveluksiin eivätkä he voineet haudata vainajiaan.
Vuosi oli 1634, eivätkä asialla olleet olleet mitkä tahansa vandaalit vaan petermanit eli salpietarinkeittäjät.
He olivat virkamiehiä, joilla oli kuninkaan lupa kaivaa salpietaria maasta. Seurakuntalaisten valitukset kirkkorauhan rikkomisesta kaikuivat kuuroille korville, sillä salpietari oli välttämätöntä ruudin tuotannolle ja siten maan turvallisuudelle.
Salpietaria muodostui maassa, joka oli esimerkiksi siihen joutuneen virtsan vuoksi ammoniakkipitoista.
Koska salpietari huuhtoutui maan pintakerroksesta helposti syvemmälle, sitä oli helpoiten saatavissa paikoissa, jotka olivat sateelta suojassa, kuten karjasuojien maalattioissa ja kyyhkyslakoissa. Salpietarinkeittäjät löysivät parhaan maa-aineksen maistamalla multaa.
Myös kirkot olivat joidenkin salpietarinkeittäjien suosiossa. Yksi heistä oli vihattu Nicholas Stephens, joka johti Chipping Nortonin kirkon kaivauksia.
Stephens tiesi, että monissa kirkoissa oli vedenheittopaikkoja, joissa olosuhteet olivat ihanteelliset salpietarin muodostumiselle.
Kaikki kirkossakävijät eivät kuitenkaan ilmeisesti vaivautuneet edes nousemaan kirkonpenkistä asioilleen, ja eräs Stephensin miehistä puolustikin kirkossa tehtäviä kaivauksia sillä, että ”maa kirkoissa on parasta, koska naiset laskevat alleen istuessaan penkeillä, jolloin maahan syntyy hyvin salpietaria”.