Taj Mahal vaali suurmogulin vaimon muistoa

Taj Mahalin rakennustyömaalle virtasi työvoimaa

Mir Abd al-Karim ja Makramat Khan hahmottelivat suunnitelmaansa: Maa­ilman kaunein mausoleumi voitaisiin rakentaa kivistä muurattujen pylväiden varaan. Pylväät kaivettaisiin syvälle maahan ja maapohjaa niiden ympärillä vahvistettaisiin. Ajatus oli uskallettu, mutta Šah Jahan hyväksyi suunnitelman.

Pian arkkitehtien ja suurmogulin tapaamisen jälkeen syksyllä 1631 Yamunan pinta alkoi laskea ja alkoi kuiva kausi. Parissa kuukaudessa joen rantamaa kuivui riittävästi, jotta rakennustyöt saattoivat alkaa. Arkkitehdit avusta­jineen merkitsivät punaiseen maahan valkoisella liidulla rakennustyömaan eri alueet. Niiden koko oli yhteensä noin 176 000 neliömetriä eli yli 17 hehtaaria.

Huhut suuresta rakennusurakasta levisivät koko Intiaan, ja seuraavina kuukausina työläisiä virtasi Agraan kaikkialta. Ensimmäisinä tuli pääasiassa kouluttamattomia ihmisiä, joille annettiin tehtäväksi kaivaa 300 x 150 metrin kuoppa perustuksia varten. Kaivutöissä oli päivittäin 5 000 ihmistä. Osasta kaivettua maata rakennettiin suojamuuri Yamunajokea vastaan.

Monet työläiset tulivat perheineen, sillä rakentaminen kestäisi vuosia. Suurin osa asettui asumaan läheiseen Mum­tazabadin kaupunkiin. Šah Jahanin määräyksestä kaupunkiin rakennettiin kaksi risteävää päätietä, jotka rajasivat sinne neljä erillistä kauppa-aluetta.

Symmetrisestä kaupungista oli tarkoitus tulla lopullisen mausoleumialueen eteläinen osa. Mausoleumin valmistuttua pyhiinvaeltajat voisivat käydä siellä kauppaa ja majoittua sen vierastaloihin. Mumtazabad alkoi pian elää omaa elämäänsä, ja ihmisvilinä täytti sen neljä torialuetta päivittäin. Kaupungin jatkuvan hälinän taustalla kuului taukoamaton rakennustöiden meteli.

Šah Jahan kaivautti kuolleen vaimonsa ylös

8. tammikuuta 1632 kaikki kuitenkin pysähtyi. Työläiset laskivat lapionsa, kauppiaat sulkivat kojunsa, ja ensimmäistä kertaa kuukausiin rakennus­alueella oli hiljaista. Kaikki kokoontuivat hartaaseen rukoukseen, kun valtava kulkue lähestyi hitaasti etelästä. Sen kärjessä ratsasti prinssi Šah Shuja, Šah Jahanin poika. Prinssin takana tulivat kullalla ja sametilla koristeltujen norsujen selässä muut kuningasperheen jäsenet ja ylin aateli.

Kaikki olivat pukeutuneet valkoiseen, hautajaisten symboliseen väriin. Norsujen takana marssi tuhansia sotilaita kantaen valkoisia viirejä, ja heidän keskellään kymmenen miestä kantoi katettua kultaista jalustaa, jolla lepäsi Mumtaz Mahalin ruumis. Täysin tapojen vastaisesti Šah Jahan oli kaivanut lempivaimonsa ruumiin 700 kilometrin päässä Burhanpurissa sijaitsevasta haudasta tuodakseen sen mausoleumiin, mutta kukaan ei rohjennut arvostella suurmogulin päätöstä. Seurasi seremonia, jossa pyhät miehet lukivat katkelmia Koraanista ja Mumtaz Mahal haudattiin uudelleen tulevan mausoleumin viereen.

Kesäkuussa Taj Mahalia odottivat ongelmat

Hautajaisten jälkeen rakennustyöt jatkuivat jälleen kovalla tohinalla, vaikka tammikuussa 1632 lämpötila nousi jopa 38 asteeseen. Hiekkaa ja maata lapioitiin härkien vetämiin kärryihin ja vietiin kaupungin ulkopuolella olevaan maa­varastoon. Kahteen kuukauteen ei ollut satanut, ja kaikkialla pyörteili punainen pöly.

Keväällä kaivutyö eteni joenpenkan erilaisten kerrostumien läpi. Työtä tehtiin kilpaa aikaa vastaan, sillä kesäkuussa monsuunituuli toisi Agraan rankat sateet, jolloin rakennuspaikka muuttuisi mutavelliksi. Jos Yamuna tulvisi rajusti, se voisi jopa viedä keskeneräiset perustukset mennessään. Šah Jahanin kronikoitsijan Lahorin mukaan työläisistä otettiin kaikki irti: ”Kaivajat lapioivat maata vahvoilla käsivarsillaan ja rautaisilla kourillaan taukoamatta veden tasolle.”

Lopulta kaivannon pohja oli 12 metrin syvyydessä eli joenpohjan tasolla. Oli tullut aika pystyttää arkkitehtien ehdottamat tukipilarit ja käynnistää varsinainen rakentaminen.”Taitavat muurarit ja arkkitehdit, jotka jo tunnettiin vaikuttavista aikaansaannoksistaan, rakensivat nyt kivistä ja laastista maan tasolle yltävän vakaan pohjan”, Lahori kuvaili.

Taitavat käsityöläiset loivat Taj Mahalin perustukset

Ensimmäiseksi rakennettiin mahonki­arkut, jotka upotettiin vielä syvemmäs joenpohjan alapuolella olevaan vakaaseen maaperään asti. Arkut täytettiin soralla ja kivimurskeella sekä vedenkestävällä laastilla, joka jähmettyessään sitoi kiviaineksen.

Tukipilareita alettiin rakentaa arkkujen päälle, ja sitä mukaa kuin niiden korkeus kasvoi, niiden väliin lapioitiin tiiviisti soraa. Perustuksiin tehtiin kivestä ja vedenkestävästä laastista myös salaojitus, jotta sorakerrokseen mahdollisesti tunkeutuva Yamunan vesi valuisi putkia pitkin pois.

Kun kaivanto oli täytetty, ryhdyttiin rakentamaan sokkelia tiilistä ja hiekkakivilaatoista. Tiilet laivattiin paikalle jokea pitkin, mutta hiekkakivilohkareet tuotiin härkävankkureilla. Hiekkakivet vietiin työmaan pajoihin, joissa taitavat kivenhakkaajat halkoivat niistä rautatankojen avulla ohuita ja sileitä laattoja. Sitten kaksi miestä sitoi parimetrisen laatan köyden avulla kiinni vahvaan bambutankoon, nosti tangon hartioilleen ja kantoi laatan sokkelin luo.

Siellä se kiinnitettiin paikoilleen muihin laattoihin tappien ja rautahakojen avulla Lahorin mukaan erittäin taitavasti: ”Hiekkakivilaatat oli lohkottu niin tasaisesti ja liitetty toisiinsa niin suurella käsityötaidolla, että niiden välissä ei huomannut minkäänlaisia rakoja edes läheltä tarkasteltuna.” Työntekijöiden uurastus ei mennyt hukkaan, sillä sokkeli ehdittiin saada valmiiksi ennen sadekautta.

Rikkaat juhlivat Taj Mahalin sokkelin ääressä

Kesäkuussa 1632 suurmoguli vietti ensimmäistä ursia eli rakkaan vaimonsa kuoleman vuosipäivää. Hoviväki, pyhät miehet ja aatelisto oli kutsuttu juhliin, jotka järjestettiin suurelle sokkelille pystytettyjen katosten alla. Tuhannet palvelijat tarjoilivat päiväkausien ajan syötävää ja juotavaa lukuisille miespuolisille vieraille, jotka makoilivat tyytyväisinä pehmeillä silkkityynyillä.

Hieman etäämmällä naispuoliset vieraat nauttivat samoista tarjoiluista rajatussa puutarhassa, missä maa oli peitetty värikkäillä matoilla. Työmaan lähes 20 000 työntekijää saivat sekin hetken hengähtää ja nauttia juhla-aterian.

Suurmogulin persialaisen hovikro­nikoitsijan Jalal-ud-Din Tabataba’in mukaan Mumtaz Mahalia muistettiin asianmukaisella tavalla: ”Pyhät miehet olivat seremonioissa koko yön ja päivän. He lukivat Koraania, ensimmäistä suuraa ja rukouksia kuolleiden puolesta.”

Tabataba’i kirjoitti myös, että juhlan kunniaksi Šah Jahan antoi ”ruokaa köyhille ja almuja tarvitseville”. Hän jakoi pois yhteensä valtavat 50 000 rupiaa.

Taj Mahalin pystytys vaati valtavasti raaka-aineita

Juhlat olivat tuskin ohi, kun työ taas jatkui. Suurmoguli seurasi kärsimättömänä mausoleumin marmorisen jalustan ja itse mausoleumin sekä kahden sivu­rakennuksen – moskeijan ja vierastalon – rakentamista. Kaikkien seinien runko sekä suuret rakennustelineet muurattiin punatiilistä.

Laskelmien mukaan tiiliä tarvittiin niin paljon, että pelkän päärakennusta ympäröivän rakennustelineen purkaminen kestäisi kokonaisen vuoden. Šah Jahan kuitenkin ratkaisi ongelman päättämällä, että kun rakennustyö olisi valmis, jokainen saisi viedä mukanaan niin paljon tiiliä kuin tarvitsi omaan käyttöönsä. Legendan mukaan teline hävisikin yhdessä yössä.

Todellisuudessa telineissä käytettyjä tiiliä käytettiin uudestaan moskeijan ja vierastalon rakentamiseen, joten rakennustelineiden tiilet katosivat kuin itsestään työn edetessä. Tiilien lisäksi rakentamisessa tarvittiin tonneittain valkoista marmoria. Mausoleumin noin kuusi metriä korkea jalusta, suuri kupoli ja seinät oli kaikki tarkoitus kattaa kalliilla marmorilla. Tiiliä valmistettiin paikallisesti, mutta marmoria jouduttiin tuomaan Makranan kaupungin louhokselta 400 kilometrin päästä.

Jokaisen kuorman kuljettamiseen tarvittiin 30 härkää, ja kun lasti saapui, kymmenettuhannet työläiset ja tuhat norsua raatoivat saadakseen marmorin paikoilleen nerokkaan palkeista, taljoista ja väkipyöristä kootun järjestelmän avulla.

Šah Jahan antoi rakennuttaa maarampin, jotta rakennusmateriaalien kuljettaminen ylös helpottuisi. Ramppia jatkettiin ja korotettiin sitä mukaa kuin rakennus kohosi yhä korkeammalle, ja 12 vuodessa ramppi venyi 16 kilometrin pituiseksi. Ramppia varten oli purettava kokonaisia kortteleita, sillä se kulki suoraan Agran halki.

Taj Mahaliin ei saatu enää marmoria

Rampin ansiosta työ eteni rivakasti, mutta sitten ilmaantui uusi ongelma: marmorilouhoksella ei enää pysytty rakennustyön tahdissa ja marmori uhkasi loppua kesken. Syyskuussa 1632 osan Makranan louhoksesta omistava aatelismies Raja Singh sai kirjallisen määräyksen, jonka mukaan hänen oli asetettava käyttöön kaikki Makranan kivenhakkaajansa. Hänelle ilmoitettiin, että asia oli ensiarvoisen tärkeä eikä hän saanut missään tapauksessa poiketa määräyksestä.

Sama karu tyyli kaikui vuosien 1633 ja 1637 uusissa määräyksissä, joiden mukaan Singhin piti lähettää ”jokainen vapaa kivenhakkaaja Makranan kuninkaallisten edustajien luo”. Suurmoguli halusi saada rakennustyöt valmiiksi, eikä materiaalipula saanut jarruttaa niitä.

Taj Mahalin seinät koristeltiin jalokivillä

Perustukset, hiekkakivisokkeli ja marmorijalusta olivat todistaneet vakautensa useiden sadekausien aikana, joten arkkitehdit, insinöörit ja Šah Jahan saattoivat rauhallisin mielin edetä seuraavaan vaiheeseen. Se oli 73 metriä korkea varsinainen hautamonumentti.

Monumentin seinistä tehtiin useiden metrien paksuiset, jotta ne olisivat riittävän vahvat kannattelemaan tulevia kupoleja. 13 000 tonnia painavan suuren sipulikupolin lisäksi tarkoitus oli rakentaa pienempiä kupoleita. Kupolien painon jakamiseksi rakennettiin 28 iwania eli yhdeltä sivulta avointa suippokaarista holvisyvennystä. Vaikka ne näyttivät hennoilta, paino välittyi niiden kautta tasaisesti huipuilta perustuksille asti.

Mausoleumin hiekkakiviset rakenteet peitettiin marmorilaatoilla. Sitä mukaa kuin valkoiset seinät kohosivat korkeuksiin, kalligrafit ja jalokivisepät aloittivat koristelu-urakkansa. Työmaalle saatiin Persiasta maailman taitavimpia kalligrafeja, jotka koristelivat seinäpintoja ja kaaria pikkutarkasti mustasta marmorista työstetyillä arabialaisilla kirjaimilla, joista muodostui Koraanin säkeitä.

Jalokiviseppiä puolestaan tuli Euroopasta ja Lähi-idästä, ja he valitsivat kauneimmat jalo- ja puolijalokivet afganistanilaisesta sinisestä lapis latsulista kiinalaiseen syvänvihreään jadeen. Kivet työstettiin niin, että ne sopivat täydellisesti niitä varten marmoriseiniin kaiverrettuihin koloihin.

Šah Jahan oli unohtanut itsensä

Rakennuksen katolle rakennettiin pääkupoli sekä pienempiä kupoleita. Ne muurattiin tiilistä paksulla kerroksella kalkista, vedestä ja hiekasta valmistettua laastia, jota tuhannet naiset kuljettivat telineitä pitkin ylös. Kalkkilaastin ansiosta ei tarvittu muita tukirakenteita kuin iwanit. Kupolien sisä- ja ulkopinta verhoiltiin marmorilla.

Mausoleumin 35 metriä korkean suuren kupolin valmistuttua alkoi sivu­rakennusten rakentaminen. Šah Jahan oli itse suunnitellut Taj Mahaliin kaksi symmetristä sivurakennusta. Niihinkin tuli kupolit, joiden sisäseinät tosin peitettiin valkoisella kipsillä eikä marmorilla, kuten muissa kupoleissa. Sitten alettiin istuttaa valtavaa puutarhaa ja rakentaa sen kanavia ja suihkulähteitä. Myös puutarhasta piti tehdä täysin symmetrinen.

Lopulta valmistuivat myös puutarhan muuri ja suuri sisääntuloportti, ja kun pitkä maaramppikin oli purettu, Taj Mahal oli valmis vihittäväksi. 6. helmikuuta 1653 Šah Jahan järjesti suuret juhlat, joissa hän juhlisti jälleen myös Mumtaz Mahalin kuoleman vuosipäivää, joskin neljä kuukautta liian aikaisin. Lopultakin tämä pääsisi viimeiseen lepopaikkaansa.

Muutama vuosi Taj Mahalin valmistumisen jälkeen Šah Jahanin aika alkoi lähetä loppuaan. Kun hän sairastui vuonna 1658, hänen poikansa Aurang­zeb otti vallan ja heitti isänsä vankilaan, missä tämä kuoli kahdeksan vuotta myöhemmin. Aurangzeb hautasi isänsä tämän rakkaan Mumtaz Mahalin viereen. Jälkikäteen lisätty Šah Jahanin sarkofagi onkin ainoa epäsymmet­rinen elementti koko Taj Mahalissa.

Piirros: Kunhiko Aoyama