Ensimmäiset kirjalliset maininnat timanteista ovat peräisin Intiasta 300-luvulta eaa., mutta silloin Intiassa oli ilmeisesti arvostettu ja kaivettu timantteja jo vuosisatoja.
Arthashastra-nimisessä teoksessa käsitellään muun muassa vilkasta kauppaa, jota erittäin halutuilla ”jalokivien jalokivillä” käytiin.
Suunnilleen samoilta ajoilta peräisin oleva teos Ratna Pariksha puolestaan kertoo, kuinka timantteja testattiin ja arvotettiin. Molemmissa kirjoissa timanttien kerrotaan olevan maagisia kiviä, jotka voivat suojata omistajaansa monenlaisilta vastoinkäymisiltä, kuten tulipaloilta, käärmeiltä ja pahoilta hengiltä.
Yksi maailman suurimmista timanteista, Koh-i-Noor, löydettiin Intiasta 1300-luvulla. Sen kerrottiin tuovan epäonnea miespuolisille kantajilleen, ja siksi sitä ovat käyttäneet vain naiset sen päädyttyä Britannian kuningasperheen omistukseen vuonna 1849. Timantti istutettiin vuonna 1911 kuningatar Maryn kruunuun, joka valmistettiin kuningas Yrjö V:n ja kuningatar Maryn kruunajaisia varten. Nykyään kruunussa oleva kivi on jäljennös, ja aito on kuningatar Elisabetin omistamassa rintakorussa.
Yksittäisiä timantteja kulkeutui Intiasta Eurooppaan, missä niistä tuli vallan symboleja ja niillä koristeltiin hallitsijoiden kruunuja.
Ranskassa Ludvig IX sääti lain, jonka mukaan vain kuningas sai käyttää timantteja, ja se teki niistä yhä houkuttelevampia ja nosti niiden hinnat pilviin.
Vasta kun Vasco da Gama löysi meritien Intiaan vuonna 1499, eurooppalaiset alkoivat ostaa timantteja suoraan intialaisilta.