Valepukuiset naiset lähtivät merille

Kaikki naiset eivät ole odotelleet maissa kärsivällisesti merimies-rakastaan, vaan historia on täynnä naisia, jotka ovat lähteneet itse merille miesten hallitsemaan maailmaan esimerkiksi köyhyyttä pakoon tai seikkailunhalusta.

Kaikki naiset eivät ole odotelleet maissa kärsivällisesti merimies-rakastaan, vaan historia on täynnä naisia, jotka ovat lähteneet itse merille miesten hallitsemaan maailmaan esimerkiksi köyhyyttä pakoon tai seikkailunhalusta.

Jean Leon Gerome Ferris/Loc

Belfastin satamakapakoissa oli vilskettä loppukesän iltana vuonna 1832.

Pohjois-Englannista Whitehavenin satamakaupungista sinne saapuneen kauppalaiva Charlotten merimiehet joivat ryypyn jos toisenkin.

Yöllä partioineet poliisit huomasivat kievarin edessä lojuvan matruusin. He nostivat miekkosen jaloilleen ja totesivat hämmästyksekseen, että kuluneissa matruusin vaatteissa olikin nuori nainen.

Toettuaan nainen kertoi tarinansa. Hän oli 18-vuotias Betty Wilson. Hänen vanhempansa olivat kuolleet, ja hän oli asunut majatalossa Whitehavenissä.

Siellä häneltä oli varastettu vaatteet ja koko omaisuus. Onnettoman tilanteensa takia Wilsonin oli ollut pakko ryhtyä varkaaksi ja valita tulevaisuus merillä.

Betty Wilson oli vohkinut merimiessäkin eräältä matruusilta ja pukeutunut tämän vaatteisiin.

Sitten hän oli mennyt satamaan ja pestautunut merimieheksi nimellä James Wilson. Charlotten perämies oli pestannut hänet huomaamatta mitään outoa, ja viime viikot Wilson oli työskennellyt laivan vakioreitillä Whitehavenin ja Belfastin välillä.

Poliisit liikuttuivat Bettyn tarinasta niin, että he keräsivät rahaa ostaakseen hänelle uuden leningin, jotta hän voisi taas jatkaa elämäänsä maissa.

Lähteet eivät kerro, miten Betty Wilsonille sitten kävi, mutta hyvä arvaus on, että hän palasi mahdollisimman nopeasti matruusin asuun ja etsi uuden pestin, koska merellä köyhäkin nainen sai kokea maailmaa, tienata hieman rahaa ja saada joka päivä jotakin syödäkseen.

Tanskan Saint Thomasin siirtokunta otti J.P. Ellicottin vastaan, kun pohjoisvaltiolainen nainen toi aluksen saarelle Yhdysvaltain sisällissodan aikana.

© Look and Learn/Bridgeman

Vangit valtasivat aluksensa

Nokkela perämiehen vaimo joi Yhdysvaltain sisällissodan aikana vanginvartijansa pöydän alle ja ohjasi miehensä laivan turvaan.

Pohjoisvaltioiden laiva J.P. Ellicott joutui Yhdysvaltain sisällissodassa vuonna 1863 etelävaltioiden CSS Retribution -laivan valtaamaksi.

Perämiehen vaimoa lukuun ottamatta Ellicottin koko miehistö otettiin vangiksi ja siirrettiin Retributionille.

Kaksi etelävaltiolaista, jotka yhdessä viiden mustan matruusin kanssa ottivat Ellicottin haltuun, alkoivat heti lähennellä perämiehen vaimoa.

Hän kuitenkin sai juotettua kaksikon niin humalaan, että he sammuivat. Sen jälkeen nainen ylipuhui mustat matruusit sitomaan etelävaltioiden miehet ja jatkamaan purjehdusta naisen kanssa hänen miehistönään.

Yön turvin perämiehen vaimo ohjasi Ellicottin ystävällismieliseen Tanskan siirtokuntaan, Saint Thomasiin. Näin hän pelasti miehensä laivan, ja myöhemmin lehdissä ylistettiin rohkeaa ”naista Mainesta”.

Nunnat heitettiin mereen

1700-luvulla ja 1800-luvun alussa uljaat purjeveneet toimivat monien miehiksi pukeutuneiden naisten työpaikkoina.

Petos saattoi onnistua niin hyvin, että kului monta vuotta, ennen kuin miespuoliset miehistön jäsenet alkoivat epäillä aina sileäposkisia työtovereitaan.

Todennäköisesti mannerten välillä siis purjehti enemmän naisia kuin ne alle 35, jotka historiantutkijat ovat löytäneet lokikirjoista ja vanhoista lehti­artikkeleista.

Naisten mukanaolo aluksilla oli kapteeneille erittäin epamieluisaa, ja siitä saattoi uskomuksen mukaan seurata hirvittäviä vaaroja laivaliikenteelle.

Vuosisatojen aikana oli alettu uskoa, että nainen laivassa toi epäonnea ja nostatti merenjumalien raivon ilmeisesti siksi, että naisten läsnäolo saattoi häiritä miehistön keskittymistä töihinsä.

Taikauskoisen pelon takia naiset voitiin jopa heittää mereen.

Vuonna 1379 englantilainen ritari John Arundel oli sotilaineen matkalla Englannista Ranskan Bretagneen, kun merellä Cornwallin edustalla nousi myrsky. Laivan ruumassa oli joukko nunnia, jotka sotilaat olivat ryöstäneet mukaansa seksiorjiksi.

Pakokauhun vallassa miehistö heitti nunnat laidan yli lepyttääkseen meren.

Naiset laivoissa olivat kauhistus jumalille...

Kun taivas ja meri olivat yhtä, pieninkin virhe saattoi johtaa tuhoon. Siksi oli kiellettyä pitää häiritseviä naisia mukana laivoissa.

Merimiesten vanhan uskomuksen mukaan nainen laivassa tiesi epäonnea, vaikka naiset on antiikista lähtien yhdistetty mereen ja laivoihin.

Muinaiset egyptiläiset purjehtivat jumalatar Isiksen suojeluksessa, ja Kolumbus kastoi yhden laivoistaan Santa Maríaksi, jotta Neitsyt Maria auttaisi häntä matkalla Atlantin yli.

Silti väitettiin, että naiset laivassa suututtivat merenjumalat.

Monet historiantutkijat arvelevat uskomuksen saaneen alkunsa kapteenien pelosta, että naisten läsnäolo laivalla häiritsisi merimiesten työtä ja yllyttäisi heidät kilpailemaan naisten suosiosta.

Purjealuksella, jossa pienikin virhe köysien, purjeiden ja ruorin käsittelyssä voisi aiheuttaa kuoleman, ei ollut sijaa romantiikalle, mustasukkaisuudelle ja himoille.

Pelko ilmeni myös tarinoissa merenneidoista, jotka halusivat vetää merimiesten huomion puoleensa kiskoakseen heidät veden alle.

Yläosaton nainen laivan keulassa tuli muotiin vasta 1870-luvulla. Siihen asti keulakuvat olivat esittäneet etupäässä miehiä tai eläimiä.

© Robin Stevens

…mutta paljaat rinnat kelpasivat

Vuonna 77 eaa. roomalainen historioitsija Plinius vanhempi väitti, että kuukautisten aikana alastomalla naisella oli taikakykyjä: hän pystyi vartalollaan pelottamaan myrskyn ja salamat pois.

Myös muulloin kuin kuukautisten aikaan alaston nainen sai Pliniuksen mukaan meren tyyntymään.

Pliniuksen ajatus liittyy käsitykseen, että aallot nolostuvat nähdessään paljaat rinnat. Silti Pliniuksen aikalaiset suosivat keulakuvissa eläimiä tai miesjumalia. Vasta 1800-luvulla naispuoliset keulakuvat tulivat suosioon.

Naiset pukeutuivat miehiksi

Taikausko ei kuitenkaan estänyt naisia lähtemästä merille. Tarina 18-vuotiaasta Whitehavenissä laivaan astuneesta Betty Wilsonista osoittaa, miten helppoa naisen oli saada pesti laivasta.

Orpo Betty saattoi varsin kätevästi peittää naiselliset muotonsa, sillä tuohon aikaan matruusin asuun kuuluivat yleensä pussihousut, väljä paita sekä takki ja kaulahuivi.

On viitteitä siitä, että rintavat naiset sitoivat ylävartalonsa kankaaseen saadakseen litteän poven.

Muut naiselliset tuntomerkit, kuten parran puuttuminen, olivat harvoin ongelma: laivat olivat täynnä pitkähiuksisia merimiehiä, joilla oli poninhäntä, ja nuoria poikia, joilla ei ollut leuassa haivenen haiventa.

Kekseliäälle naiselle äänikään ei ollut ongelma. Irlantilaismatruusi Anne McLean esimerkiksi madalsi ääntään tupakoimalla ja kittaamalla litrakaupalla viskiä ja portteria.

Yhdysvaltain laivasto palkkasi ensimmäisenä naisia sairaanhoitajiksi vuonna 1862.

© Thriftyartist.blogspot.dk

Arjessa naiset pystyivät piiloutumaan laumaan. Miehistö kävi harvoin pesulla ja nukkui yleensä vaatteet päällä.

Historiantutkijat ovat tosin ihmetelleet, miten naiset onnistuivat salaamaan kuukautisensa, kun punkat olivat vain kämmenen leveyden etäisyydellä toisistaan.

Yhden arvelun mukaan tippuri ja muut sukupuolitaudit olivat niin laajalle levinneitä, ettei kukaan hämmästellyt, jos matruusilla oli joskus verta housuissaan.

Toiset tutkijat taas pohtivat, että elämä merellä saattoi olla niin uuvuttavaa, että naisilta lakkasivat kuukautiset nykyisten huippu-urheilijoiden tapaan.

Naiset joutuivat pelkäämään paljastumista etenkin käydessään tarpeillaan. Miehet saattoivat yksinkertaisesti virtsata laidan yli, mutta naiset ilmeisesti käyttivät laivan käymälää, joka oli puisella lavalla kokkapuun juurella.

Merimiehet ulostivat laatikkoon, jonka pohjassa oli reikä. Joillakin naisilla saattoi olla erityinen metallista tai sarvesta tehty ”pissaputki” piilotettuna alusvaatteisiin, jotta he pystyivät virtsaamaan seisaaltaan.

Köyhyys oli liikkeellepaneva voima

Kun naismatruuseilta kysyttiin, miksi he olivat valinneet rankan elämän merillä, vaikka useimmat miehetkin kaihtoivat sitä, turvautuivat naiset yleensä hätä­valheeseen.

Usein he väittivät seuranneensa puolisoaan merelle tai etsivänsä omille teilleen häipynyttä rakastajaa.

Kirjan Female Tars (Naispuoliset merimiehet) kirjoittanut tutkija Suzanne Stark sanoo, että naisten oli valehdeltava, koska totuus olisi herättänyt pahennusta.

Tuolloin rakastettiin romanttisia tarinoita naisista merillä. Aihe oli niin suosittu, että monet sitä käsitelleet enemmän tai vähemmän todenmukaiset romaanit nousivat myyntimenestyksiksi.

Todellisuudessa naisten vaikuttimia olivat lähes aina köyhyys ja perheongelmat. Olosuhteet maissa olivat yksinkertaisesti kamalammat kuin merellä.

Mary Lacy Kentistä pakeni köyhyyttä, kun hän vuonna 1759 lähti alipalkatusta tarjoilijan työstään. Miesten vaatteisiin pukeutuneena hän pestautui Sandwich-alukselle nimellä William Chandler.

Lacyn vietettyä kovaa elämää merillä ja ryypättyä ja flirttailtua satamahuorien kanssa alkoi kiertää huhuja hänen sukupuolestaan. Hän jäi maihin, ja hänestä tuli tunnustettu laivanrakentaja.

Vuonna 1770 hän sairastui vaikeaan reumatismiin ja joutui lopettamaan. Naisenakin hän sai saman eläkkeen kuin miehet.

Mustasta naisesta tuli upseeri

Useimmat naiset passitettiin maihin heidän paljastuttuaan, mutta kaikille ei käynyt niin. Vuonna 1804 musta nainen brittiläisellä Grenadan saarella sai tarpeekseen aviomiehestään.

Hän keplotteli itsensä HMS Queen Charlotte-alukselle, missä hän eteni urallaan peräti upseeriksi.

Naisen oikea nimi on unohdettu, jahänet tunnetaan vain valenimellään William Brown, joka paljastettiin The Times -lehdessä vuonna 1815:

”110-tykkisellä Queen Charlottella on miehistön joukosta äskettäin löydetty afrikkalainen nainen, joka on palvellut aluksella 11 vuotta. Hän on älykäs, hyvin muodostunut, viisi jalkaa ja neljä tuumaa pitkä [1,62 m], melko voimakas, oikein kaunis mustaksi ja ilmeisesti noin 26-vuotias”, kirjoitettiin lehdessä, jossa ei peitelty ihailua naista kohtaan:

”Naisen osuus palkkiorahoista [kaappausten saaliista] on kuulemma merkittävä. Omalla tavallaan hän edustaa brittimiesten kaikkia piirteitä, ja hän myös juo hyvin kernaasti rommia.”

Laivasto päätti olla piittaamatta William Brownin paljastumisesta. Hänestä oli tullut niin arvostettu, että lehtijuttua pidettiin vain ilkeämielisenä juoruiluna, ja Brown sai jatkaa uraansa.

Toinen esimerkki laivaston hiljaisesta hyväksynnästä palvelukseen astuneita naisia kohtaan oli 14-vuotias Elizabeth Bowden, joka oli jäänyt orvoksi vuonna 1806.

Surkeana ja nälissään hän lähti Plymouthin laivastotukikohtaan ja pääsi HMS Ha­zardin gastiksi nimellä John Bowden.

Muiden merimiesten lailla Bowden nukkui 35–40 senttiä leveässä riippumatossa kannen alla keskellä kuorsaavaa miesjoukkoa.

Tykkilaiva oli 50 metriä pitkä ja siinä oli 600 hengen miehistö, josta vain kapteenilla, perämiehellä ja muutamalla muulla oli oma hytti.

Kuuden viikon kuluttua Bowden paljastui, mutta kapteeni luotti jo köyhään tyttöön niin paljon, että hän antoi tämän jäädä laivalle palvelemaan upseereita messipojaksi pukeutuneena.

Työssään Bowden näki, miten eräs luutnantti käytti useasti seksuaalisesti hyväkseen 13-vuotiasta gastia.

Tapaus vietiin sotilas­tuomio­istuimeen, missä upseeria syytettiin sodomiasta. Bowden saapui oikeuteen sinisissä housuissa ja pitkässä takissa, mikä hämmensi tuomaria.

Tytön todistajanlausunto ratkaisi jutun, ja meriluutnantti teloitettiin.

Sarah Bishop piti paikallisten mukaan kalkkarokäärmettä lemmikkinä luolassaan.

© Connecticut Historical Society

Seksiorja hyppäsi mereen ja päätyi erakoksi

Vuonna 1778 brittiläiset merimiehet veivät nuoren Sarah Bishopin tämän kotoa New Yorkin Long Islandilta.

Miehistön käytettyä tyttöä hyväkseen jo pitkän aikaa hänestä ja kapteenista tuli rakastavaisia ja kapteeni suojeli häntä.

Rauhaa ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä kapteeni kuoli, ja Bishopin kurja elämä seksiorjana jatkui.

Vuonna 1780 hän onnistui viimein uimaan maihin Connecticutissa. Bishop oli kuitenkin niin pahoin traumatisoitunut kaikista kokemuksistaan, että hän vältteli ihmisiä.

Hän eli kuolemaansa asti eli 30 vuoden ajan yksin luolassa Ridgefieldin kylän ulkopuolella.

Elämä laivalla oli helvettiä

Paljastumisen pelossa naisten oli pakko rehkiä yhtä lujasti kuin miestoverinsa. Elämä merellä oli todella kovaa.

Suurta laivaa ohjailtaessa perämies oli täysin riippuvainen siitä, että matruuseja oli koko ajan valmiina nostamaan tai reivaamaan purjeita tai tarttumaan ruoriin, mihin yleensä vaadittiin kahden miehen voimat.

Siksi matruusit vaihtoivat öisin vuoroa neljän tunnin välein.

Laivaa tuli myös jatkuvasti kunnostaa, varsinkin myrskyjen jälkeen, kun aallot olivat lyöneet kannelle ja peittäneet sen suolavedellä, joka lahotti lankkuja.

Siksi kantta tuli kuurata hiekalla, haurastuneet köydet oli vaihdettava uusiin ja revenneet purjeet oli korjattava.

Usein sopimus sitoi matruusin laivaan viideksi vuodeksi, jolloin hänellä oli vain harvoin mahdollisuus poistua aluksesta.

Ruokana oli enimmäkseen suolalihaa, korppuja ja kuivattuja herneitä, joten monet sairastivat C-vitamiinin puutteen aiheuttamaa keripukkia. Muutkin taudit kukoistivat ahtaissa asuintiloissa.

Palkaksi vaivoista oli tarjolla pieni kuukausipalkka sekä päivittäinen annos rommia ja olutta. Olot kuitenkin houkuttelivat harvoja merille.

Brittiläinen imperiumi otti siksi kaikki keinot käyttöön täyttääkseen laivat ja pestasi muun muassa rikollisia ja orjia, kunnes orjuus vuonna 1772 lakkautettiin.

Vaimot hakivat ruutia varastosta

Kaikkien naisten ei tarvinnut laivoilla piiloutua miesten vaatteisiin. He saattoivat päätyä merille myös avioliiton kautta.

Pääsyn laivalle tarjosi puoliso, joka oli laivan kapteeni, perämies, puosu, tykkimies, timpuri, tynnyrintekijä tai purjeentekijä.

Joskus myös kokenut tavallinen merimies sai ottaa vaimonsa mukaan.

Purjelaivojen kultakaudella oli kuitenkin harvinaista, että kapteeni otti vaimonsa laivalle. Vaimo oli yleensä hienostunut yläluokan rouva, jota yhteiskunnan normien mukaan ei tullut saattaa alttiiksi meren vaaroille.

Vaimoille oli selvää, etteivät laiva­matkat olleet mitään luksusristeilyjä. He lähtivät mukaan, koska eivät halunneet jäädä kuukausiksi kotiin odottamaan miehiään.

Monet naiset lähtivät jopa erityisen vaarallisille alueille kuten Länsi-Intiaan, vaikka he tiesivät, että siellä oli suuri vaara kuolla keltakuumeeseen tai joutua alueella riehuvien merirosvojen vangiksi, raiskaamaksi ja murhaamaksi.

Meriupseerien rouvat saivat asua miestensä kanssa hyteissä, mutta matruusin vaimon tuli jakaa riippumatto ja ruoka-annos miehensä kanssa.

”Kaikkien nähden ja kuullen he parittelivat häpeämättä kuin koirat.” Edward Hawker, laivastoupseeri 1800-luvulla

Ateriat syötiin tykkien väliin viritettyjen väli­aikaisten pöytien ääressä. Yhdessä ryhmässä ruokaili 6–8 miestä, ja harvoilla oli mitään sitä vastaan, että ryhmään kuului myös naisia.

Työtoverin vaimon lähentelyä ei yleensä suvaittu, joten seksuaalista ahdistelua ilmeni vain harvoin.

Toisaalta matruusit usein kyllästyivät pikkumaisiin upseerinrouviin, joiden syytettiin muun muassa tuhlaavan laivan niukkaa juomavettä pyykinpesuun.

Kun vihollisen sotalaivat lähestyivät, vaimot olivat eturivissä. He sitoivat miesten ampumahaavoja ja hakivat kannen alta ruutivarastosta ruutia jyliseviä tykkejä varten.

Mikäli naimisissa ollut mies kuoli, hänen leskensä oli jo 48 tuntia hautajaisten jälkeen saanut tusinan verran kosintoja.

Tykkien jylinällä oli erityisen haitallinen sivuvaikutus: se saattoi käynnistää raskaana olleen naisen synnytyksen.

Hän joutui silloin synnyttämään lapsensa jollakin tykkien välisistä ruokapöydistä.

Sieltä on mahdollisesti peräisin englanninkielinen ilmaus son of a gun (tykin poika), joka on alun perin tarkoittanyt merellä syntynyttä henkilöä mutta muuttunut haukkumasanaksi, joka tarkoittaa lähes samaa kuin ”huoranpenikka”.

Prostituoituja tuli soutuveneillä

Suurimmalla osalla matruuseista ei ollut vaimoa laivalla. Tarvittiin korvikkeita.

Vuonna 1800 Lontoon satamassa oli joka päivä keskimäärin 8 000 laivaa. Matruusit saivat harvoin luvan lähteä maihin, jotta he eivät hyödyntäisi tilaisuutta ja pakenisi kurjia työolojaan.

Siksi laivojen ympärille kertyi soutuveneissä laivoihin pyrkiviä prostituoituja.

Matruusit nostivat naiset laivaan ja veivät heidät alakannelle, missä seksuaalinen kanssakäyminen oli hyvin avointa.

Prostituoidut salakuljettivat alkoholia laivoille, joten käynti Lontoossa oli usein yhtä juopottelua ja seksihurjastelua.

”Sadoittain miehiä ja naisia kerääntyi samaan huoneeseen”, kirjoitti prostituutiota arvostellut Edward Hawker oloista Britannian laivaston aluksilla.

”Kaikkien nähden ja kuullen ihmiset parittelivat häpeämättä kuin koirat.”

Useimmiten kapteenit päättivät katsoa moraalittomuuksia läpi sormien. Prostituoidut olivat välttämätön paha. He pitivät miehet tyytyväisinä niin, että nämä eivät alkaneet suunnitella kapinaa.

Kun brittiviranomaiset yrittivät kieltää muita naisia kuin matruusien vaimoja pääsemästä aluksille, prostituoidut esittelivät väärennettyjä vihkitodistuksia.

Ne olivat niin vakuuttavia, että virkamiehet saivat harvoin heitä paljastetuksi.

Kun laiva nosti ankkurin, prostituoidut lähetettiin takaisin kotiin mukanaan palkkio ja mahdollinen sukupuolitauti.

Kaikki olivat tervetulleita merille!

Napoleonin sotien (1803–1815) jälkeen naisten oloissa laivoilla voidaan havaita hiljainen vallankumous.

Ensinnäkin rutiininomaisten terveystarkastusten käyttöönotto ja säännöllinen alusvaatteiden pesu tekivät naisten esiintymisen miehinä lähes mahdottomaksi.

Toiseksi matruusien kohtuuttomia sopimuksia muokattiin inhimillisemmiksi, jolloin laivalta pääsi helpommin poistumaan, kun oltiin satamassa.

Näin prostituoidut saattoivat pysytellä satamakortteleissa, eikä heidän tarvinnut enää soutaa laivoihin.

Siirtyminen purjeista höyryyn tarkoitti myös, että yhä harvemmat perämiehet ja meriupseerit toivat vaimojaan aluksille, ensisijaisesti siksi, että työstä oli tullut teknisesti vaativampaa eikä heillä ollut enää aikaa huolehtia vaimoistaan.

Lisäksi höyrylaivat purjehtivat nopeammin ja paremmin ennustettavan aikataulun mukaan, joten miehet pääsivät useammin käymään kotona perheidensä luona.

1800-luvun jälkipuoliskolla naiset alkoivat viimein saada oikeutetun ja itsenäisen roolin laivoilla. Yhdysvaltain laivasto palkkasi vuonna 1862 ensimmäiset neljä naista sairaanhoitajiksi Red Rover-nimiselle sairaala-alukselle.

Kesti kuitenkin vielä vuosia, ennen kuin merillä vallitsi täysi tasa-arvo, ja vasta vuonna 1993 naiset saivat palvella Britannian laivastossa.

Näin naiset saivat nyt seilata maailman merillä joutumatta livahtamaan enää salaa laivoihin.