Orjakauppias pelasti amerikkalaiset merimiehet Saharan autiomaasta

Laiva karahti karille

Jylisevä ääni sai kapteeni Rileyn säpsähtämään, ja hän alkoi tähyillä laivan vasemman laidan yli pahinta peläten.

Hän ei nähnyt mitään pimeässä, mutta äänestä ei voinut erehtyä: se oli aaltojen pauhua kalliota vasten.

”Tämä ei voi olla totta”, Riley ajatteli.

”Kaikki miehet kannelle!”, hän huusi kaikin voimin. Laivan 11 merimiestä riensivät kannelle enemmän tai vähemmän pukeissa.

Riley käski heidän heti laskea purjeet ja laivan molemmat ankkurit. Se oli kuitenkin jo liian myöhäistä, ja äkkiä laivaa ravisutti valtava törmäys, joka kaatoi miehet nurin.

Commerce oli ajanut päin karia, joka repi hetkessä sen pohjaan reiän. Riley kömpi jaloilleen tuskallisen tietoisena siitä, että jokaisen kapteenin painajainen oli nyt toteutunut hänen kohdallaan: hän menettäisi laivansa.

Commerce oli juuttunut tiukasti kiinni, ja valtavat aallot moukaroivat sitä armottomasti ja huuhtoivat kantta niin, että miesten oli takerruttava kaikin voimin johonkin, jotteivät lentäisi yli laidan.

Riley yritti pitää päänsä kylmänä ja miettiä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä.

Oli selvää, että aallot hajottaisivat Commercen säpäleiksi ennemmin tai myöhemmin, mutta se oli kuitenkin uusi laiva ja rakennettu vankasta pohjoisamerikkalaisesta tammesta.

Se kestäisi kyllä melkoisen määrän iskuja, ennen kuin se antaisi periksi. Riley tiesi, että vielä oli vähän aikaa pelastaa kaikki, mikä pelastettavissa oli.

Hän lähetti miehiä kannen alle jo osittain veden vallassa olevaan lastiruumaan hakemaan vesi-, viini- ja suolalihatynnyreitä.

Osa miehistöstä määrättiin valmistelemaan pelastusveneet. Commercessa oli kaksi venettä: suurehko pitkä vene, jossa oli purje, ja pienempi soutuvene.

Miehet nostivat ruoka- ja juomatynnyrit suurempaan veneeseen. Oli edelleen pimeää, eikä maata näkynyt.

Riley odotti, kunnes kuu nousi joskus puolenyön aikaan, ja sen heikossa valossa miehet näkivät laivan vasemmalla puolella välkehtivän aallokon ja rannan, joka näytti olevan enintään 150 metrin päässä.

Laivassa oli riittävän pitkä köysi, ja Riley päättikin turvautua perinteiseen pelastuskeinoon ja virittää köyden laivan ja rannan välille.

Köysi sidottiin tiukasti kiinni pieneen jollaan, johon Riley sitten kiipesi Porter-nimisen merimiehen kanssa. Vene laskettiin kuohuvaan mereen, ja miehet lähtivät liikkeelle.

Vene oli kuitenkin hädin tuskin irronnut veneen kyljestä, kun valtava aalto kaatoi sen nurin.

Riley ja Porter katosivat hetkeksi veden alle mutta onnistuivat kuitenkin pääsemään pintaan.

Sika pelastautui omin avuin

1800-luvulla harva merimies osasi uida, mutta onnekseen Riley ja Porter osasivat.

He kauhoivat aaltojen mukana kohti maata ja onnistuivatkin pääsemään rannalle, jonne jollakin lopulta ajautui. Köysi oli edelleen siinä kiinni.

Miehet vetivät hetken henkeä, ja sitten he kiinnittivät köyden vankasti rantaan tukevien keppien avulla, ja laivassa merimiehet kiristivät köyden.

Seuraavaksi kaksi miestä lähti viemään laivalta ruokaa ja juomaa rantaan toisella veneellä.

Kaikki sujui hyvin siihen asti, kunnes valtava aalto paiskasi raskaasti lastatun veneen kiviseen rantaan ja veneen pohja painui osin sisään.

Nyt vene oli käyttökelvoton, ja miesten oli yritettävä pelastautua laivalta köyden avulla.

Yksi kerrallaan he pudottautuivat Commercelta ja liukuivat mereen köydestä kiinni pitäen ja hilautuivat sen avulla maihin.

Rantaan päästyään ja kerätessään voimiaan miehet näkivät kummallisen näyn: sika, joka heillä oli ollut mukana laivassa, ui pontevasti kohti rantaa ja kipusi lopulta maihin ja hakeutui miesten seuraan.

Kaikki laivalla olleet olivat toistaiseksi selvinneet haaksirikosta hengissä.

Haaksirikko orjakauppiaiden alueelle

Miehet olivat haaksirikkoutuneet pahimpaan ajateltavissa olevaan paikkaan Saharan autiomaan länsirannikolle.

Paikalliset olivat merimiesten tarinoiden mukaan ihmissyöjiä, jotka joko tappaisivat valkoiset haaksirikkoutuneet tai myisivät heidät orjiksi.

Ensimmäinen osa uskomuksesta oli silkkaa sepitettä, sillä paikalliset olivat muslimeja eivätkä syöneet ihmislihaa.

Jälkimmäinen osa sen sijaan piti valitettavasti paikkansa.

Valkoinen orjakauppa ja haaksirikkoutuneista laivoista varastettujen tavaroiden myynti olivat merkittävä tulonlähde karulla ja hedelmättömällä alueella eläville köyhille heimoille.

Riley lepäsi miehineen aamunkoittoon asti, ja auringon noustessa hän määräsi vetämään veneet pidemmälle maihin.

Myös laivan rahalipas oli tuotu veneellä rantaan, ja hän päätti kaivaa sen maahan.

Arkussa oli useita tuhansia dollareita, ja ennen arkun hautaamista Riley antoi miesten tunkea taskuihinsa ja vaatteisiinsa niin paljon rahaa kuin he pystyivät.

Kapteeni arveli, että rahoista voisi olla vielä hyötyä, jos he joutuisivat pulaan.

Tuskin arkku oli saatu haudattua, kun miehet huomasivat yksinäisen hahmon lähestyvän heitä. Tulija oli vanhahko, hurjan näköinen mies.

Hänellä oli tumma iho ja paksu harjasmainen tukka, joka sojotti joka suuntaan. Leveä suu sai hänet muistuttamaan hyeenaa, joten miehet ristivät hänet ”Hyeenaksi”.

Riley lähti miestä vastaan, mutta tämä pelästyi ja hävisi sinne, mistä oli tullutkin. Riley arveli, että mies palaisi pian vahvistusten kanssa.

Yhdysvaltalaisilla ei ollut aseita, joten Riley päätti yrittää korjata suuremman veneen, jotta he pääsisivät tarvittaessa sillä pakoon.

Yksi miehistä oli taitava uimari, ja hän tarjoutui uimaan Commercelle hakemaan korjaustarvikkeita.

Pian mies palasi mukanaan työkaluja ja nauloja, ja korjaustyöt alkoivat. Sitten ”Hyeena” ilmestyi jälleen rannalle mukanaan muutama nainen ja nuori poika.

Hänellä oli kädessään käyrä sapeli, ja osalla pojista oli keihäät, mutta heillä ei ollut ampuma-aseita ja he tuntuivat välttelevän avointa yhteenottoa muukalaisten kanssa.

Ilmapiiri oli kuitenkin kireä, kun alkuasukkaat alkoivat kerätä Commercelta maihin huuhtoutuvia tavaroita, ja saatuaan veneensä korjattua merimiehet palasivat hylylle.

Epätoivoinen matka kohti pelastusta alkoi

Mahdollisuudet pelastautua veneellä olivat vähäiset. Jos miehet purjehtisivat luoteeseen, he voisivat päästä Kanariansaarille, jonne oli Cabo Bojadorista matkaa linnuntietä vain vähän yli 160 kilometriä.

Lähin turvallinen satama oli Gran Canarian saarella, mutta matkalla olisi koko ajan voimakas etelään vievä merivirta, joka tekisi saarelle pääsystä todella vaikeaa, jollei mahdotonta.

Toinen vaihtoehto oli purjehtia rannikkoa pitkin etelään ja yrittää päästä ranskalaisten perustamalle mutta brittien hallussa olevalle kauppa-asemalle Saint-Louisiin Senegaljoen suulle.

Se tietäisi noin 950 kilometrin purjehdusta, mutta merivirta vauhdittaisi osaa matkasta.

Miehet päättivät lähteä kohti etelää.

He ottivat mukaan sen, mitä olivat pystyneet pelastamaan merenkäynniltä ja hyeenamaisen miehen ryöstelevältä joukkiolta, eli vähän vettä, hieman suolattua sianlihaa, muutaman pullon viiniä ja kaksi kiloa viikunoita – sekä laivasta pelastautuneen sian.

Miehet ahtautuivat tiiviisti veneeseen, jonka painava lasti sai uimaan syvällä vedessä.

Välttääkseen rannikon petolliset karikot ja voimakkaan aallokon Riley ohjasi veneen kohti avomerta, jossa aallot löivät lakkaamatta yli veneen.

Ensimmäisenä vuorokauden tuuli puhalsi myrskylukemissa, ja vesi nousi veneessä nilkkoihin asti, vaikka miehet äyskäröivät sitä vuoroissa kahdella sangolla. Vene pysyi juuri ja juuri pinnalla.

Kapteeni teki kohtalokkaan virheen

Veneessä ei ollut tilaa paneutua makuulle, eikä kukaan pystynyt kunnolla nukkumaan. Miehet ottivat vuorotellen nopeat nokoset päätään vierustoverin olkaa vasten nojaten.

Unenpuutettakin suurempi kiusa oli kuitenkin jano, jollaista kukaan miehistä ei ollut ennen kokenut.

Riley säännösteli mukana ollutta vähäistä vesimäärää ja muita juomia niin, että jokainen sai vain suullisen vettä tai viiniä päivässä.

Lisäksi miehet keräsivät tyhjiin pulloihin virtsaansa, jolla he huuhtoivat suunsa pari kertaa päivässä välttäen huolellisesti hukkaamasta yhtään tippaa.

Ruoka loppui nopeasti, ja jo kolmantena päivänä, 1. syyskuuta, miehet päättivät teurastaa sian.

Sen veri valutettiin sankoon, joka pantiin kiertämään, ja jokainen mies sai ottaa yhden vahvistavan ja ravitsevan siemauksen.

Sitten sian maksa ja muut sisäelimet leikattiin pieniksi paloiksi, jotka miehet nielivät sellaisinaan.

Viimeiseksi säästettiin sian liha ja nahka, jotka katosivat nopeasti nälkäisiin suihin.

Liha-ateria nosti hetkeksi mielialaa, mutta jo seuraavana päivänä nestehukasta ja kuumuudesta kärsivät miehet alkoivat menettää toivonsa.

Osa vain istui paikoillaan kuin transsissa, osassa alkoi näkyä selviä hulluuden merkkejä. Jotkut nojautuivat laidan yli, kastoivat päänsä meriveteen ja hörppivät merivettä, mikä oli hengenvaarallista ja vain pahensi janoa entisestään.

Iltapäivän sietämättömässä kuumuudessa Rileykin lopulta luovutti. Hän ei enää uskonut, että he pääsisivät turvaan veneellä, joka oli alkanut vuotaa.

Kova aallokko koetteli hätäisesti korjatun veneen rakenteita, ja Riley pelkäsi sen hajoavan pian lopullisesti.

Hätäpäissään hän teki kohtalokkaan päätöksen ja ehdotti, että he kääntyisivät ja palaisivat Commercelle.

Uupumuksen ja nestehukan turruttamat miehet suostuivat, ja vene käännettiin ja suunnattiin takaisin kohti pohjoista.

Jos Riley ja miehet olisivat tienneet, missä he olivat, he olisivat luultavasti jatkaneet matkaa.

Kova myötätuuli ja voimakas merivirta olivat kiidättäneet venettä lujaa vauhtia eteenpäin, ja miehet olivat kääntyessään jo lähellä Saint-Louisia ja pelastusta.

Jos he olisivat malttaneet jatkaa vielä sata kilometriä eli noin yhden päivän, he olisivat päässeet Saharan eteläpuolelle alueelle, jossa luonto oli hedelmällisempää, juomavettä oli runsaasti saatavana ja jossa jopa alkuasukkaat suhtautuivat ystävällisesti valkoisiin merimiehiin.

Syy paikallisten myötämielisyyteen oli se, että Saint-Louisin britit olivat ryhtyneet järjestelmällisiin toimiin haaksirikkoutuneiden merimiesten pelastamiseksi ja auttamiseksi.

Britit palkitsivat paikalliset avokätisesti jokaisesta elossa olevasta merimiehestä, jotka nämä toimittivat linnoitukseen.

Maksu oli 30 puntaa, mikä oli niin suuri summa, että yksi afrikkalainen tuli sillä toimeen loppuelämänsä.

Commercen miehistö ei kuitenkaan tiennyt olevansa vain sadan kilometrin päässä lähes varmasta pelastuksesta ja kotiinpääsystä.

Miehet jatkoivat matkaa jalan

Kohtalokkaan päätöksen seurauksena miehet viettivät vielä kolme päivää merellä luovien vastatuuleen ja yrittäen päästä pohjoiseen hylyn luo.

Lopulta oli kuitenkin selvää, että vene ei kestäisi sinne asti, ja miehet suuntasivat maihin. Rannikon voimakkaassa aallokossa vene törmäili kiviin ja hajosi lopullisesti.

Kaikki miehet pelastautuivat maihin, mutta he tajusivat pian, että heidän mahdollisuutensa selvitä hengissä olivat heikot.

Kapealta rantakaistaleelta kohosi pystysuoria kallioita, joita oli mahdotonta kiivetä ylös.

Lännessä oli Atlantti, ja idässä olivat Saharan autiomaan päättymättömät hiekkadyynit.

Kuolemanväsyneinä ja toivonsa menettäneinä miehet vajosivat rannalle ja vaipuivat uneen.

Kun he heräsivät, oli jälleen tehtävä päätös siitä, miten edetä. Ranta näytti kulkukelpoiselta vain etelään päin, ja niinpä he lähtivät kulkemaan sinne.

Välillä rantakaistale kapeni ja häipyi kokonaan, ja edessä oli vain rikkonaista kalliota. Miehet kapusivat henkensä uhalla kivien yli suurten aaltojen hyökyessä ympärillään.

He vaelsivat päivätolkulla ja löysivät lopulta paikan, jossa pystyi kiipeämään kallion yli kohti sisämaata.

Siellä heitä kohtasi kuitenkin jälleen lohduton näky: silmänkantamattomiin hiekkaerämaata. Miehet olivat puolikuolleita janosta, ja pelastus näytti yhä epä-todennäköisemmältä.

Osa lyyhistyi maahan ja kieltäytyi enää nousemasta. Kerta toisensa jälkeen kapteeni Riley onnistui kuitenkin ajamaan uupuneet jaloilleen ja kannustamaan heitä eteenpäin.

Haaksirikkoutuneet raahustivat päiväkausia eteenpäin tietämättä, missä olivat tai minne päätyisivät.

Sitten yhtäkkiä eräänä iltana 24-vuotias merimies James Clark osoitti pimeyteen ja huudahti näkevänsä valoa.

Se oli leirinuotion kajastus. Miehet lähtivät toiveikkaana laahustamaan kohti valoa ja huomasivat lähemmäs päästyään, että kyseessä olikin useampi nuotio.

He olivat saapuneet kaivolle, jonka ympärille oli leiriytynyt beduiineja kameleineen.

Beduiinien kohtaaminen tietäisi lähes varmasti sitä, että yhdysvaltalaiset joutuisivat orjiksi, mutta vaihtoehtona oli vain kuolema, sillä miehet eivät enää pysyisi pitkään hengissä omin avuin.

Jano sammutettiin kamelin virtsalla

Muukalaisten saapuminen aiheutti beduiinileirissä valtavan kuhinan. Miehet riensivät sapelit ojossa vangitsemaan heitä, ja sekä naiset että miehet repivät vaatteita tulijoiden yltä saadakseen itselleen osan saaliista.

Pian beduiinit olivat ilmiriidassa keskenään. Miehet heiluttelivat sapeleitaan ja kiistelivät äänekkäästi siitä, kuka oli nähnyt valkoiset ensin ja kenellä oli heihin omistusoikeus.

Kiistan kohteena olevat haaksirikkoutuneet eivät voineet kuin seurata vierestä voimattomina. He eivät toivoneet muuta kuin tilkkasta vettä.

Muukalaiset saivat kuitenkin odottaa, sillä beduiinit juottivat ensin kamelinsa, mikä kesti monta tuntia.

Vasta sen jälkeen merimiehet saivat luvan juoda kamelien kaukalosta. He upottivat koko päänsä likaiseen veteen ja ryystivät sitä ahnaasti sisuksiinsa.

Seuraavana päivänä alkoi matka erämaan halki. Bou sbaa -heimo, jonka käsiin Riley miehineen oli joutunut, oli päättänyt ratkaista kiistansa valkoisten miesten omistuksesta heimoneuvostossa.

Yhdysvaltalaisille matka neuvoston kokoontumispaikalle oli yhtä tuskaa, sillä runsas likaisen veden juominen oli aiheuttanut heille pahan ripulin, joka kuivatti heidän kärsinyttä elimistöään entisestään.

Neuvosto päätti jakaa vangit usean omistajan kesken, ja näin miehet joutuivat erilleen.

Osa jäi beduiinien leiriin, mutta osa vietiin muualle, eivätkä toiset enää koskaan kuulleet heistä mitään.

Vankeudessa kärsimykset jatkuivat. Merimiehet kertoivat elekielellä olevansa nälkäisiä, mutta beduiininaiset vain levittelivät tyhjiä käsiään sen merkiksi, ettei heillä ollut ruokaa, mitä antaa.

Se oli totta. Paimentolaiset olivat rutiköyhiä ja söivät kiinteää ruokaa vain silloin harvoin, kun he joskus teurastivat vuohen tai ikälopun kamelin.

He saattoivat elää kuukausikaupalla nauttimalla vain zrigiä, hapatetun kamelinmaidon ja veden sekoitusta.

Kun vedestä oli todella pula, sekoitus koostui maidosta ja kamelin virtsasta, jota beduiinit pitivät terveellisenä ja joivat säännöllisesti.

Joskus vangit saivat kulhollisen zrigiä, toisinaan he joutuivat olemaan pitkään ilman mitään syötävää tai juotavaa, mikä johti elimistön hengenvaaralliseen kuivumiseen.

Hirveä jano sai miehet seuraamaan kameleita ja odottamaan, että nämä virtsaisivat, jolloin he yrittivät kauhoa arvokasta nestettä kämmenillään suuhunsa.

Päivät vierivät toistensa kaltaisina miesten torkkuessa sannalla Saharan polttavan auringon alla.

Heidän palanut ihonsa alkoi irtoilla liuskoina, ja heidän päälaelleen ja hartioilleen aukesi tuskallisia verta vuotavia haavoja.

Beduiinit oleskelivat suurimman osan ajasta teltoissaan varjossa, mutta muukalaisilla ei ollut niihin asiaa.

Teltoissa määräsivät naiset, eivätkä he halunneet päästää niihin kristittyjä.

Leirin miehet kohtelivat vankeja useimmiten välinpitämättömästi eivätkä osoittaneet heitä kohtaan minkäänlaista laupeutta joskaan eivät avointa vihaakaan.

Monet naisista olivat sitä vastoin pahantahtoisia. He sättivät vankeja ”vääräuskoisiksi kristityiksi koiriksi” ja sylkivät näitä päin kasvoja.

Toivo pelastumisesta virisi jälleen

Eräänä päivänä leiriin ratsasti kaksi miestä. He olivat kauppiaita, jotka olivat aseistautuneet kiväärein ja sapelein ryöstäjien varalta.

Riley tajusi, että tässä saattoi olla hänen tilaisuutensa. Yli kahdenkymmenen maailman merillä viettämänsä vuoden aikana hän oli oppinut hieman vieraita kieliä, kuten ranskaa ja espanjaa, ja jopa arabiaa hän osasi sen verran, että tuli ymmärretyksi.

Riley meni vastatulleiden miesten luo pyytämään vettä ja päästäkseen sen varjolla lähemmin puheisiin heidän kanssaan. Suunnitelma onnistui.

Miehet olivat veljekset nimeltään Hamet ja Seid. Vanhempi veljistä, Hamet, osoittautui älykkääksi ja uteliaaksi mieheksi, ja hän kuunteli mielellään, mitä Rileyllä oli sanottavaa.

Kapteeni kertoi, että hänen laivansa oli haaksirikkoutunut ja että hän tarvitsi apua päästäkseen kotiin.

Sitten hän lateli tukun valheita saadakseen Hametin mielenkiinnon todella heräämään.

Hän kertoi muun muassa tavanneensa Marokon hallitsijan ja että hänellä oli Swearahin satamakaupungissa hyvä ystävä, joka palkitsisi avokätisesti ne, jotka pelastaisivat hänet ja hänen miehistönsä.

Hän ehdotti, että Hamet ostaisi heidät vapaaksi ja veisi heidät Swearahiin.

Hamet suhtautui ehdotukseen ensin penseästi. Olisi vaarallista lähteä viemään valkoisia orjia Swearahiin, sillä matkalla kuhisi ryöväreitä ja sotaisia beduiineja.

Hänen kiinnostuksensa oli kuitenkin herännyt, ja mietittyään tarkemmin asiaa hän tajusi, että tässä oli hänen mahdollisuutensa saada omat asiansa kuntoon.

Hamet oli ollut karavaaninsa kanssa matkalla Timbuktuun, kun rosvojoukko oli ryöstänyt hänet ja vienyt hänen omaisuutensa, minkä seurauksena hän oli pahasti velkaantunut.

Rileyn lupaaman palkkion avulla Hamet voisi maksaa velkansa. Ja toisaalta: jos joku pystyisi auttamaan amerikkalaiset Swearahiin, se olisi juuri Hamet, joka tunsi Saharan kuin omat taskunsa.

Hamet tuijotti mietteliäästi Rileytä ja puuskahti sitten:

”Ethän yritä petkuttaa minua?!”

”En suinkaan”, Riley sanoi ja vakuutti, että hänellä oli todella hyvä ja erittäin varakas ystävä Swearahissa.

”Mikä hänen nimensä on?” Hamet tivasi.

Riley vastasi lyhyesti ilmeensäkään värähtämättä:

”Konsuli.”

Riley ei tiennyt varmuudella, oliko Swearahissa länsimaitten konsuleja.

Se oli kuitenkin suuri ja tärkeä satamakaupunki, jossa oli yli 35 000 asukasta, joten hän luotti siihen, että ainakin briteillä oli joku edustaja kaupungissa. Hamet tuijotti taas Rileytä tiukasti silmiin.

”Jos yrität huijata minua, leikkaan kurkkusi auki”, hän sanoi ja mitä ilmeisimmin tarkoitti sitä.

Uuvuttava vaellus erämaan halki

Hamet aloitti neuvottelut Commercen miehistöä orjina pitävien beduiinien kanssa.

Ensin hän osti Rileyn vapaaksi kahdella huovalla, nipulla strutsinsulkia ja sinisellä peitteellä, mutta neljän muun merimiehen hinnan hän sai tingattua alemmas niin, että halvimmasta hän joutui maksamaan vain vanhan kuluneen maton.

Hamet suostui ottamaan enintään viisi miestä mukaansa matkalle Swearahiin sotaisien heimojen hallitseman aavikon läpi. Vaikka Riley aneli ja rukoili, Hamet ei taipunut.

Hänellä ja hänen veljellään oli vain neljä kamelia, jotka eivät pystyisi kuljettamaan yhtään useampaa ihmistä niin pitkää matkaa, olivatpa nämä miten nälän kuihduttamia hyvänsä.

Matka rutikuivan ja kivisen erämaan halki kesti kaksi viikkoa, ja vedestä ja ruuasta oli koko ajan pulaa.

Aina kun merimiehet luulivat jo kuolevansa janoon, Hamet onnistui kuitenkin löytämään jostain vettä viime hetkellä.

8. lokakuuta riutuneet merimiehet ja heidän kaksi pelastajaansa saapuivat Cabo Bojadoriin, jossa Commerce oli ajanut karille viisi pitkää viikkoa aiemmin.

Sieltä he suuntasivat kohti pohjoista, mutta heidän oli jatkuvasti mutkiteltava rannikon ja sisämaan väliä yrittäessään vältellä alueen rosvojoukkoja.

Matkalla ryhmä ylitti valtavia kallioita ja joutui henkensä pitimiksi syömään milloin mitäkin, kerran jopa vuohen mahan kuvottavan sisällön.

Kurjuudessa itsekin elävät beduiinit pelastivat joukon monta kertaa nälkäkuolemalta jakamalla vähäisen ruokansa heidän kanssaan, kun taas hyvin toimeentulevat maalaiskylien asukkaat ajoivat voimattomat miehet tiehensä, vaikka kylän pellot pullistelivat sipulia ja kaalia.

Hamet kohtasi ”herra Konsulin”

Hieman ennen Swearahiin saapumista Hamet jätti muut ja lähti etukäteen varmistamaan, että hän todella saisi itselleen ne tuhat dollaria, jotka Riley oli hänelle luvannut.

25. lokakuuta Hamet ratsasti yksin kaupunkiin etsiäkseen käsiinsä herra Konsulin, josta Riley oli kertonut.

Hän kysyi tapaamaltaan paikalliselta, tunsiko tämä Konsuli-nimistä valkoista miestä. Vain yhdellä valtiolla eli Britannialla oli konsuli Swearahissa, ja paikallinen neuvoi Hametin tämän luo.

Hamet ei ilmeisesti kuitenkaan missään vaiheessa tajunnut, että ”konsuli” ei ollut nimi vaan arvo eikä Riley ollut siten puhunut aivan totta.

Hän riensi Britannian konsulaattiin, jossa konsuli William Will-shire otti hänet vastaan ja luki hänen ojentamansa kirjeen.

Riley oli osoittanut kirjeen ”Englannin, Ranskan, Espanjan tai Yhdysvaltojen konsulille tai kenelle tahansa kristitylle kauppiaalle Swearahissa” ja kirjoitti siinä miehistönsä ahdingosta ja pyysi apua.

Willshire ymmärsi heti, mistä oli kyse. Britannian konsulina hänellä ei ollut virallista velvollisuutta auttaa Yhdysvaltojen kansalaisia, mutta hän ei halunnut jättää miehiä pulaan.

Hän lupasi Hametille, että tämä saisi rahansa sekä kaksi ensiluokkaista kaksipiippuista kivääriä, mutta vasta, kun vangit olisi toimitettu hänen luokseen. Hamet hyväksyi tarjouksen mukisematta.

Hän oli lähellä päästä veloistaan eikä rohjennut alkaa asettaa lisäehtoja tai yrittää tinkiä hintaa ylemmäs. Hän ratsasti nopeasti etelään hakemaan Commercen miehistöä.

Konsuli liikuttui kyyneliin

7. marraskuuta Riley ja neljä muuta merimiestä viimein saapuivat Swearahiin, jossa Willshire jo odottikin heitä.

Konsuli ei ollut kuitenkaan valmistautunut siihen näkyyn, mikä häntä kohtasi miesten tullessa hänen luokseen, ja hän järkyttyi suunniltaan.

Commercen haaksirikosta oli kulunut runsaat kaksi kuukautta, ja sinä aikana miehet olivat kuihtuneet lähes olemattomiin.

He olivat kuin vaeltavia luurankoja, joiden luita peitti palanut iho. Näky sai Willshiren purskahtamaan kyyneliin. Hän riensi Rileyn luo, sulki tämän syleilyynsä ja sanoi:

”Saanhan halata teitä, hyvä herra.”

Riley rutisti konsulia niin liikuttuneena, ettei saanut sanaa suustaan. Mitkään sanat eivät pystyisi ilmaisemaan hänen suunnatonta helpotustaan ja kiitollisuuttaan.

Willshire vei merimiehet kotiinsa ja tarjosi likaisille ja haiseville miehille ensin ruokaa ja juomaa, ja sitten he pääsivät kylpyyn ensimmäistä kertaa kuukausiin.

Willshire tilasi paikalle myös parturin, joka siisti miesten pitkät, täitä kuhisevat hiukset ja parrat. Lisäksi hän punnitutti riutuneet miehet.

Riley, joka oli haaksirikon sattuessa ollut roteva ja leveäharteinen 120 kiloa painava mies, painoi nyt alle 45 kiloa.