Huippuvuorilla sodittiin valaista
1500-luvun lopussa löydetyt Huippuvuoret osoittautuivat varsinaisiksi aarresaariksi: niiden vesissä eli runsaasti valaita, joiden hetulat ja rasva olivat arvotavaraa. Kiista valaanpyyntioikeuksista johti aseellisiin konflikteihin Pohjoisella jäämerellä.
Englanti piti Huippuvuoria omanaan, mutta hollantilaiset valaanpyytäjät eivät siitä piitanneet vaan jatkoivat jahtia.
Valaanpyytäjät saapuivat Huippuvuorille
Englantilaiset valaanpyytäjät nostivat katseensa keittopuuhistaan, kun joukko miehiä lähestyi yhtäkkiä pitkin rantaa. Huippuvuorilla ei kesällä 1618 juurikaan liikkunut ihmisiä. Tulijat pysähtyivät englantilaisten edessä, ja joukkoa johtanut mies kertoi olevansa kapteeni Huybrecht Cornelisz.
Hollantilainen nimi sai englantilaiset säpsähtämään, sillä oltiin englantilaisten tavallisesti hallitsemalla lahdella, jota he kutsuivat nimellä Sir Thomas Smith’s Bay. Cornelisz huojui ja puhui sammaltaen – hän vaikutti olevan humalassa. Hän laski kätensä tyhjälle valaanrasvapadalle ja julisti takavarikoivansa kaikki englantilaisten rasvankeittopadat ja niiden sisällön.
Englantilaisten kapteeni William Heley yritti puhua Corneliszille järkeä: lahti oli englantilaisten ja heillä oli täysi oikeus keittää sen rannalla valaanrasvasta öljyä. Hän huomautti, että hollantilaisissakin kartoissa Sir Thomas Smith’s Bayn kohdalla luki ”Englanninlahti”.
Cornelisz ei siitä piitannut vaan hyökkäsi yhtäkkiä englantilaiskapteenin kimppuun veitsi kädessään. ”Hän kutsui Heleytä kelmiksi ja lurjukseksi ja kävi veitsen kanssa Heleyn kimppuun ja olisi tappanut tämän, jos muut englantilaiset eivät olisi tulleet apuun ja estäneet häntä voimakeinoin”, kirjoitti Heleyn kollega kapteeni Salmon myöhemmin lokikirjaan.
Kun miehet oli saatu erotettua toisistaan, Cornelisz tuhahti pilkallisesti: ”Jatkakaa te vain pyyntiä. Me otamme joka tapauksessa teidän öljynne ja upotamme aluksenne.” Käsikähmän jälkeen hollantilaiset lähtivät, mutta kiistat Huippuvuorilla sen kuin yltyivät. Kilpailu alueen parhaista pyyntipaikoista kasvoi muutamassa vuodessa merkittäväksi kansainväliseksi selkkaukseksi.
Kaikki halusivat valasapajille
Kun hollantilainen tutkimusmatkailija Willem Barents löysi Huippuvuoret Jäämeren sumun keskeltä vuonna 1596, hän tuskin uskoi, että kiista saarista äityisi sodan partaalle. Hän kuitenkin oli varma, että hän oli löytänyt melkoisen kultakaivoksen.
Huippuvuorten lahdissa oli runsaasti mursuja, jääkarhuja ja jopa 18 metriä pitkiä ja useita tonneja painavia grönlanninvalaita. Eläimistä saatiin nahkoja ja muita tuotteita, joista maksettiin Euroopassa omaisuuksia.
Huhut Jäämeren luonnonvaroista levisivät nopeasti ja kulkeutuivat muun muassa englantilaiseen Muscovy Company -yritykseen. Sillä oli yksinoikeus Venäjän-kauppaan Englannissa, ja vuonna 1577 Englannin kuningatar Elisabet I oli myöntänyt sille monopolin myös valaanpyyntiin maailman merillä.
Mikään muu maa ei tunnustanut tuota monopolia, mutta Muscovy Company puolusti silti oikeuksiaan aina tarpeen tullen. Niinpä se lähetti retkikunnan tutkimaan myös Huippuvuoria. Vuonna 1607 Muscovy Companyn laiva purjehti Huippuvuorten pohjoispuolelle mukanaan tutkimusmatkailija Henry Hudson.
Barentsin tavoin Hudsonkin ymmärsi näkemiensä valaiden arvon ja kirjoitti lokikirjaan: ”Uskon, että tästä maasta hyötyy jokainen, joka saapuu tutkimaan sitä.”
Muscovy Company riemastui Hudsonin raportista, ja kun muidenkin retkikuntien selonteot olivat yhtä lupaavia, se lähetti ensimmäiset valaanpyyntialuksensa Huippuvuorille vuonna 1611. Alukset Elizabeth ja Mary Margaret saapuivat Huippuvuorille toukokuussa 1611.
Retkikunnan johtaja Jonas Poolen tarkoitus oli ”tappaa yhdestä kolmeen valasta – – ja jatkaa sitten tutkimaan pohjoisempia alueita.” Poole oli Elizabethilla pohjoisessa, kun Mary Margaret juuttui ahtojäähän.
Rannalla valaanrasvaa keitellyt miehistö ei voinut kuin katsella, kuinka jää rusensi heidän aluksensa ja vei sen mukanaan. Miesten onneksi Poole löysi heidät, ja he purjehtivat lahteen, jonne Mary Margaretin hylky oli päätynyt.
Poole yllättyi nähdessään lahdessa muitakin. Mary Margaretin hylyn vierellä oli Englannin Hullista lähtenyt yksityinen, kauppakomppanioista riippumaton alus Hopewell, jonka kapteeni vähät välitti Muscovy Companyn monopolista – tai muiden hengestä, kuten pian kävi ilmi.
Poole käski tyhjentää Mary Margaretin hylyn ja siirtää tavarat Elizabethiin. Kesken työn Elizabeth lähti yhtäkkiä kallistumaan vaarallisesti liian vähäisen painolastin vuoksi. Ruumassa ollut Poole jäi vyöryvien tynnyrien alle mutta onnistui pelastautumaan juuri ennen kuin laiva kaatui. ”Sain päähäni luuhun asti ulottuvan haavan”, Poole kirjoitti.
Koettelemuksista selvinneet miehet kiipesivät kolmeen veneeseen ja soutivat Hopewellin luo. Heidät kuitenkin torjuttiin tylysti: Hopewellin miehistö piti heidät loitolla keksien avulla, ja heidät päästettiin laivaan vasta kun he olivat luvanneet vastineeksi melkoisen korvauksen.
Poole palasi järkyttyneenä miehineen Englantiin. He olivat oppineet tärkeän läksyn: Huippuvuorilla vallitsi vahvimman laki.
Huippuvuorten rannoille nousi leirejä, joissa jalostettiin valasöljyä.
Englantilaiset avasivat tulen
Englantilaisten lisäksi Huippuvuorille purjehti ranskalaisia, espanjalaisia ja varsinkin hollantilaisia valaanpyytäjiä. Muscovy Companyn suureksi harmiksi hollantilaiset jopa perustivat Huippuvuorille valaanpyyntiasemia, joissa jalostettiin valaanrasvaa.
Vuonna 1613 Muscovy Company lähetti taas aluksiaan Huippuvuorille, ja tällä kertaa se aikoi varmistaa monopolinsa: kuuden valaanpyyntialuksen lisäksi matkaan lähti 21 tykillä varustettu sotalaiva The Tiger. Englantilaiset törmäsivät ensimmäistä kertaa muunmaalaisiin Sir Thomas Smith’s Bayssä länsirannikolla, ja The Tiger ryhtyi puolustamaan Muscovy Companyn oletettuja oikeuksia.
Muutamassa viikossa se ajoi pois 17 vierasta alusta. Niitä vaadittiin luovuttamaan lastinaan olevat rasva ja öljy, mutta kaksi hollantilaista ja yksi espanjalainen laiva kieltäytyivät. ”Päätimme taistella heitä vastaan. Laivan kansi raivattiin, ja valmistelimme ammuksemme”, kertoi The Tigerin aliupseeri Robert Fotherby raportissaan tapahtumista.
Avoin hyökkäyksen uhka sai vastahakoiset kapteenit taipumaan, luovuttamaan arvokkaan lastinsa ja poistumaan Huippuvuorilta sen enempää vastustelematta.
Huippuvuorten eteläosissa englantilaiset törmäsivät kuitenkin täysin järkähtämättömään hollantilaiskapteeniin.
”Kenraalimme määräsi tykit ampumaan häntä”, kertoi The Tigerin perämies William Baffin. Kun tykinkuulat alkoivat repiä aluksen kylkeä, hollantilaiset antautuivat lopulta ja heidän laivansa takavarikoitiin kauppakomppanialle.
Iskuista koitui valtavia tappioita
Englantilaisten kovat otteet johtivat pian diplomaattiseen kriisiin Euroopassa. Hollantilaislähettejä matkusti Lontooseen vaatimaan hyvitystä, ja Ranska syytti Englantia rähinöinnistä. Englantilaiset pysyivät kuitenkin lujina eivätkä taipuneet edes siihen, että Huippuvuorten merialueista tehtäisiin mare liberum, vapaa meri. Muscovy Company piti jääräpäisesti kiinni monopolistaan.
Kun vuoden 1614 valaanpyyntikausi lähestyi, Hollannista lähti Huippuvuorille 14 valaanpyyntialusta ja kolme mahtavaa fregattia, joiden oli käsketty käyttää voimaa, jos joku yrittäisi estää hollantilaisten valaanpyynnin.
Tykeille ei kuitenkaan tullut sinä vuonna käyttöä. Englantilaiset päättivät viisaasti pitää etäisyyttä – jopa silloin, kun hollantilaiset ennenkuulumattoman julkeasti rakensivat Huippuvuorille pysyvän rakennuksen.
Huippuvuorilla alkoi uusi aikakausi. Pyyntialukset saattoivat toimia rauhassa vain, jos niillä oli sota-alus turvanaan, ja yksinäiset pyyntialukset olivat vapaata riistaa. Esimerkiksi vuonna 1617 englantilaiset iskivät hollantilaiseen Ark van Noach-alukseen ja varastivat 200 tynnyriä öljyä.
Hollantilaisten mukaan englantilaiset uhkasivat ”hirttää vangit keulapiikkiin tai sitoa heidät käsistä ja jaloista ja paiskata mereen”.
Seuraavana vuonna hollantilaiset ryöstivät ja polttivat englantilaisen valaanpyyntiaseman. Muscovy Company vaati korvaukseksi viittätuhatta puntaa eli noin miljoonaa nykyeuroa. Myöhemmin samana vuonna hollantilainen kapteeni Abraham Leverstein laukaisi tykkinsä kohti englantilaisia pyyntialuksia ja pakotti englantilaisen kapteeni Heleyn alukselleen.
Heleyn mukaan yksi hollantilaisista ”uhkasi neuvottelun aikana useaan otteeseen lähteä ja upottaa aluksemme”. Hollantilaiset vapauttivat Heleyn pari päivää myöhemmin, minkä jälkeen ammuttiin muutamia pienempiä laukauksia ja viisi täyslaidallista.
Tulituksessa kuoli mies, joka oli tähystyspaikalla tykinkuulien iskiessä laivan runkoon. Englantilaiset vastasivat täyslaidallisilla, mutta he olivat alivoimaisia, ja heidän aluksensa vahingoittuivat niin pahoin, että taistelu päättyi. Hollantilaiset tunkeutuivat englantilaisalukseen ja ryöstivät kapteeni Heleyn mukaan kaiken, mikä irti lähti.
Valasöljyn lisäksi he veivät miehistön päällysvaatteet ja – mikä ehkä pahinta – olutvaraston. Tappiot olivat englantilaisten mukaan valtavat: 66 000 puntaa eli nykyrahassa yli 13 miljoonaa euroa.
Valaanpyytäjien piti leikata 40 senttiä paksun nahan läpi päästäkseen käsiksi arvokkaaseen rasvaan.
Valaat katosivat vuosisadassa
Vuosia kestäneet valaanpyyntikiistat vaativat lukuisia ihmishenkiä ja aiheuttivat miljoonien eurojen tappioita. Kun hollantilaiset olivat saaneet vakiinnutettua valaanpyyntiasemansa Huippuvuorten pohjoisosiin vuonna 1623, aika oli heidän mielestään kypsä aselevolle.