Hansakaupungit – merten ja kaupan hallitsijat

Hansaliitto vallan huipulla

Kulkue eteni hitaasti kaupunginportin läpi musiikin soidessa. Reitille oli siroteltu vihreitä lehviä, joiden päällä uljaat hevoset astelivat, ja talojen välillä roikkui värikkäitä kankaita ja gobeliineja.

Sitten koitti juhlan kohokohta: esiin astui Kaarle IV Luxemburgilainen, pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija, pukeutuneena pitkään purppuranpunaiseen viittaan ja miekka ja valtikka kupeillaan.

Lyypekin porvarit saattoivat tuskin uskoa silmiään: puolen Euroopan mahtava hallitsija oli tullut kauas Itämerelle asti kunnioittamaan vierailullaan heidän kaupunkiaan.

Kaarlen vierailu Lyypekissä loka­kuussa 1375 kesti yksitoista päivää, joihin mahtui juhlallisuuksia, turnajaisia, päivällisiä ja paraateja. Syksyn pimeyttä piristivät kaduilla loistavat soihdut ja juhlista kantautuva musiikki.

Lyypekki oli Pohjois-Euroopan helmi. Satakunta vuotta aiemmin kukaan ei olisi voinut ennustaa Lyypekin nousua. Laajamittainen kaupankäynti Pohjois-Euroopassa oli lähes mahdotonta, sillä kauppiaita uhkasivat monenlaiset vaarat: Ryövärit vaanivat tienmutkissa valmiina käymään hevosvankkurien kimppuun viedäkseen niistä kaiken vähänkin arvokkaan. Merillä puolestaan riehuivat merirosvot, jotka ryöstelivät kauppalaivoja. Ihmisiä itseään uhkasivat rosvojoukot, jotka kaappasivat kauppiaita suurten lunnasrahojen toivossa.

Niin Lyypekin kauppiaat suuntasivat 1200-luvulla itään viikinkien vanhoille kauppareiteille Itämeren rannikoille päin. Mutta myös siellä vallitsi kaaos, joten lyypekkiläiset päättivät perustaa yhteisön turvaamaan kaupankäyntiä. Muut saksalaiskaupungit seurasivat nopeasti Lyypekin jalanjäljissä, ja tämä yhteistyö sai nimen ”hansa”, mikä tarkoitti yhtenäisyyttä tai ihmisryhmää (vrt. suomen sana ”kansa”).

Aluksi hansayhteistyötä tehtiin vain saman kaupungin kauppiaiden kesken. Nämä varustivat yhdessä eräänlaisen suojelukunnan, joka voitiin vaaran uhatessa kutsua hätiin taistelemaan vihollisia vastaan. Asevoimien ansiosta kasvanut turvallisuus sai pian kaupan kukoistamaan varsinkin Itämeren rannikolla, missä suuret hansalaivat kuljettivat turkiksia, puutavaraa, meripihkaa ja viljaa ristiin rastiin.

Lyypekki, jossa Itämeren-kauppa ja eteläiset kauppareitit kohtasivat, pystyi myös vastaamaan Euroopan sillin kysyntään hyödyntämällä Skoonen edustan merialueilla uivia suuria silliparvia. Silliä pidettiin kaikkialla Euroopassa herkkuna, ja katoliset suorastaan jonottivat saadakseen ostaa kalaa niitä aikoja varten, jolloin kirkko kielsi lihan syönnin.

Vuonna 1241 Lyypekki solmi liiton Hampurin kanssa, joka puolestaan hallitsi etelästä tulevia saksalaisia suolareittejä. Lyypekkiläisten Skoonesta hankkimat suuret kalansaaliit säilöttiin Hampurin suolaan, ja niin Lyypekki ja Hampuri saivat käytännössä lähes monopoliaseman suolasillimarkkinoilla.

Kaupungit tekivät myös molemminpuolisen lupauksen toistensa alueen ja etujen aseellisesta suojelusta sekä siitä, että Lyypekin ja Hampurin välinen tie pidettäisiin vapaana ryöväreistä.

Yhteistyö antoi kaupungeille edullisen aseman kansainvälisessä kaupassa, ja vuonna 1266 Hampuri ja Lyypekki saivat sovittua tullivapauden Englannin kuninkaan Henrik III:n kanssa. Myös Köln, jolla jo oli tullivapaus Englannissa, solmi muutaman vuoden kuluttua sopimuksen Lyypekin ja Hampurin kanssa.

Sen jälkeen yhä useammat pohjoissaksalaiset kaupungit liittyivät hansaliittoon. Ne neuvottelivat yhdessä sopimuksia ja perustivat hansakonttoreita eri puolille Pohjois-Eurooppaa, kuten Norjan Bergeniin, Flanderin Bruggeen ja Pohjanmeren toiselle puolelle Lontooseen. Tuhansia nuorukaisia pyrki hansakonttoreihin harjoittelijanpaikoille, joilta oli hyvä ponnistaa kauppiaan uralle.

Hansaliitossa oli enimmillään mukana yli sata hansakaupunkia, jotka sijaitsivat nykyisen Hollannin ja Viron välisellä rantakaistaleella. Lisäksi kauppa-asemia, niin kutsuttuja hansakonttoreita, perustettiin pitkin Pohjoismaita ja koko Pohjois-Eurooppaa.

1300-luvulla Itämerellä purjehti yhä enemmän hansakaupunkien täyteen lastaamia koggeja. Kauppiaat toivat idästä raaka-aineita Flanderiin ja Englantiin, ja toiseen suuntaan vietiin vaatteita ja muita jalostettuja tuotteita. Samanaikaisesti kasvoi myös hansan aseellinen mahti.

Yksin Reinin varren kaupungit pystyivät jo hansakauden alussa varustamaan noin 600 sota­laivaa, mikä oli tuon ajan maailmassa valtaisa laivasto.

Kauppa- ja sotilasmahtinsa myötä hansaliitosta oli tullut merkittävä valtatekijä, joka Pohjois-Euroopan hallitsijoiden oli pakko ottaa lukuun. Sen sai huomata myös Tanskan kuningas Valdemar Atterdag, kun hän vuonna 1360 lähti valloittamaan Tanskan entisiä alueita.

Hansaliitto murskaa Valdemar Atterdagin

Ensin Tanskan armeija valloitti Skoonen, joka oli sillitulojensa myötä noussut avainasemaan Itämeren alueen taloudessa, ja seuraavaksi Valdemar käänsi katseensa kohti rikasta Visbyn hansakaupunkia Gotlannissa Ruotsin rannikolla.

Kaupungin heikosti varustautuneet talonpojat taipuivat helposti, ja niin Visby oli tanskalaisten armoilla.

Muut liittolaiset raivostuivat hyök­käyksestä hansakaupunkiin ja lähettivät Hampurin johdolla kostoretkelle 37 aluksen laivaston, joka raskaasti aseistettuna ja 2 000 sotilaan voimin otti kurssin kohti Kööpenhaminaa.

Hansa-armeija riehui pääkaupungissa ja yritti valloittaa koko Tanskan. Yritys ei onnistunut, mutta hansaliittolaiset kurittivat Tanskan rannikkokaupunkeja, kunnes Valdemar Atterdagin oli annettava periksi.

Vuonna 1370 sodan kurjistaman ja väsyttämän Tanskan kuningas joutui lopulta allekirjoittamaan nöyryyttävän rauhansopimuksen Stralsundin hansakaupungissa.

Rauha varmisti hansakaupungeille kaksi kolmannesta sillimarkkinoiden tuotosta 15 vuodeksi, Skoonen linnoitusten hallinnan, vapaan kulun Juutinrauman läpi ja veto-oikeuden Tanskan tulevaa hallitsijaa nimitettäessä.

Lue myös: Ristiretket: Pyhä sota

Viisi vuotta myöhemmin keisari Kaarle IV ratsasti Lyypekkiin juhlistamaan kaupungin suuruutta ja julistamaan Lyypekin yhdeksi pyhän saksalais-roomalaisen keisari­kunnan viidestä arvokkaimmasta kaupungista. Keisarikunta, joka oli monimutkainen pikkuvaltioiden kudelma, ulottui Pohjois-­Italiasta Saksaan, ja keisarin julistuksella Lyypekki nousi samaan kastiin Rooman, Venetsian, Pisan ja Firenzen kanssa.

Vuodesta 1356 alettiin järjestää ensin harvemmin ja sitten vuosittain hansapäiviä, joilla kauppiaat vahvistivat sopimuksia toisten kaupunkien kanssa ja neuvottelivat kauppasaarroista ja aseel­lisista toimista. Hanspäivillä keskusteltiin myös mahdollisista uusista jäsen­kaupungeista sekä siitä, miten rangaista yhteisön edun vastaisesti toimineita jäseniä. Hansaliitolla tai -päivillä ei kuitenkaan ollut virallisia sääntöjä tai päätäntävaltaa, vaan hansa oli pikemminkin yhteisö kuin muodollinen liitto.

Kun Bremenin kaupunginraati kieltäytyi rankaisemasta kauppiasta, joka oli rikkonut Flanderin kauppasaartoa, Bremen sai tuta tuon yhteisön voiman. Se suljettiin hansaliiton ulkopuolelle 30 vuodeksi, ja ”kaupunki riutui, ruoho alkoi kasvaa sen kaduilla ja nälkä ja kurjuus asettuivat sinne asumaan”, kuten eräs aikalainen kirjoitti.

Jäsenyys palkitsi

Niskoittelevien kaupunkien kohtalo oli kova, mutta hansassa mukana oleminen oli varsin kannattavaa. Vuonna 1346 Riika sai hansaoikeudet, minkä ansiosta se sai kerätä maksuja kaikista kaupungin kautta kulkevista tuotteista.

Ulkomaisille kauppiaille kävi kalliiksi kuljettaa itse tuotteitaan Riian sataman kautta eteenpäin, joten he alkoivat sen sijaan myydä tuotteensa jo muissa kaupungeissa hansakauppiaille.

Riialle asema hansakaupunkina tarkoitti sitä, että vain noin kuudesosa kaupunkiin tulevista tuotteista vietiin enää eteenpäin muihin satamiin.

Suuri satama, kauppiaiden ansiot sekä kaupungin tuotteista keräämät maksut tekivät Riiasta alueen keskuksen, ja kaupunki kukoisti.

Kuten muissakin hansakaupungeissa, myös Riiassa paikal­liset kauppiaat rakensivat kaupunkiin rahojaan säästelemättä saksalaisen mallin mukaan runsaasti koristeltuja goot­tilaistyylisiä taloja, jotka ylöspäin kurottavien kaarien, torninhuippujen ja korkeiden kattojen ansiosta näyttivät vielä todellistakin korkeammilta ja julistivat kaupungin mahtia ja vaurautta.

Lue myös: Silkkitie yhdisti idän ja lännen

1500-luvun alussa hansaliiton parisataavuotinen kultakausi alkoi hiipua. Kolumbus oli löytänyt Amerikan vuonna 1492, ja kauppa siirtyi vähitellen kohti länttä ja uutta mannerta, jolloin Itämeren merkitys alkoi heiketä. Alamäki oli jo alkanut, kun hansakaupungit vielä kokivat viimeisen huippuhetkensä.

Eräänä koleana syyspäivänä vuonna 1519 Lyypekkiin saapui väsynyt ja risupartainen ruotsalainen aatelismies härkävankkurien ajajaksi naamioituneena. Mies oli Kustaa Vaasa, ja hän oli osallistunut hävittyyn puolustustaisteluun Ruotsin valloitusta havittelevaa Tanskan kuningasta Kristian II:ta vastaan. Kustaa Vaasa oli onnistunut pakenemaan vankeudesta Itä-Jyllannista Kaløn linnasta ja anoi nyt apua hansaliitolta.

”Älkää ajatelko minua vankina vaan miehenä, jota on epäoikeudenmukaisesti petetty. Olen täällä vapaassa kaupungissa kaupunginraadin edessä, joka on kuuluisa oikeudenmukaisuudesta ja vainottujen puolustamisesta”, sanoi Kustaa Vaasa ja pyysi hartaasti ”rakkaita naapureitaan kaupungissa” auttamaan.

Hän lopetti lupaamalla vielä hansalaisille ”etuisuuksia ja kaikkea, mikä on teille hyväksi”, mikäli hän saisi apua. Lyypekkiläiset syttyivät oitis. He olivat tyytyväisiä jo yksin mahdollisuudesta nitistää ikuinen kilpailijansa Tanska.

Nukkehallitsija huijaa hansakaupunkeja

Kustaa Vaasa lähetettiin Ruotsiin, joka oli nyt Tanskan vallan alla, ja siellä hän käynnisti kapinan Kristian II:ta vastaan. Pian sen jälkeen hansalaiset saivat nostettua Tanskan valtaistuimelle Kristianin sedän Fredrik I:n sillä ehdolla, että tämä suostuisi yhteistyöhön Kustaa Vaasan kanssa. Sekä Fredrik että Kustaa Vaasa kruunattiin kuninkaiksi vuonna 1523.

Lyypekki oli tehnyt kahdesta miehestä kuninkaan, mutta kiitosta ei herunut. Frederik sulki pian Kööpenhaminan hansakonttorin, riisti hansakaupunkien edustajilta näiden etuoikeudet ja julisti, että Lyypekin tuolloin hallinnoima Bornholm kuuluisi vastedes Tanskan kruunun suojelukseen.

Kustaa Vaasa ei osoittanut sen enempää myötämielisyyttä. Hän unohti lupauksensa myöntää Lyypekille oikeudet Itämeren kauppaan ”ikuisuuksien ikuisuudeksi” ja julisti nyt, että ruotsalaiset aikoivat poistaa vierailta näiden rajoittamattomat vapaudet ja avata ruotsalaiset satamat kaikille aluksille.

Aiemmin niin mahtava hansaliitto näki valtansa hitaasti hiipuvan. Pohjoisessa Tanska ja Ruotsi valloittivat Itämerenkaupan, idässä Venäjän Iivana III oli sulkenut Novgorodin hansakonttorin vuonna 1494 ja lännessä hollantilaiset vahvistivat asemiaan Pohjanmeren kaupassa yhdessä englantilaisten kanssa.

Samanaikaisesti Euroopassa etenevä uskonpuhdistus aiheutti suuria vaikeuksia kaup­piaille. Katolilaisuuden väistyessä Pohjois-Euroopasta väheni myös suolasillin kysyntä, joka oli ollut olen­nainen tekijä hansakaupassa.

Viimeiset hansapäivät pidettiin vuonna 1669, ja jäljelle jäivät enää Lyypekki, Hampuri ja Bremen. Hansaliitto purettiin lopullisesti vuonna 1862.