Bountyn kapinan jälkeen: 47 päivää avoveneessä

Bligh yritti vedota ympärillään seisoviin kapinoiviin merimiehiin mutta turhaan, sillä hän oli ankara ja epäsuosittu kapteeni.

Kapinalliset laskivat laivan suurimman veneen veteen, minkä jälkeen he pakottivat 18 kaikkiaan 44:stä miehistön jäsenestä kipuamaan veneeseen.

Viimeisenä oli kapteenin vuoro. Bligh yritti vielä kerran vedota kapinoitsijoihin, mutta nämä käskivät hänen vain kiivetä laidan yli veneeseen.

Kapinan johtaja, perämies Fletcher Christian, ei heltynyt. Kapteeni laskeutui köysitikkaita pitkin veneeseen. Sitten laivasta heitettiin veneeseen pari hukaria, vähän lihaa ja joitakin vaatteita.
Veneen ollessa vielä köydellä kiinni laivassa kapinalliset kurkistelivat jonkin aikaa Bountyn partaan yli pilkaten veneessä olijoita. Sitten he katkaisivat köyden.

Bounty alkoi lipua kauemmaksi, ja pian 19 veneessä olijaa olivat yksin keskellä aavaa Tyyntä valtamerta kaukana kotoa.

Tarina Bountyn kapinasta on yksi merenkulkuhistorian tunnetuimmista, ja sitä on kuvattu lukuisissa kirjoissa, artikkeleissa ja elokuvissa. Kapteeni Bligh’n ja hänen toveriensa taistelua veneessä avomerellä sen sijaan on käsitelty vähemmän.

Tarjolla on kuitenkin ensikäden tietoa miesten kohtalosta, sillä kapteeni Bligh kirjasi kaiken muistiin lokikirjaansa. Sen ansiosta voimme seurata Bountyn kapinan jälkeistä selviytymistaistelua.

Kohtalokas päätös

Tilanne vaikutti toivottomalta.

Vene oli pieni. Se oli kapea, tasapohjainen ja avoin soutuvene, jollaisilla laivan miehistö souti maihin laivan ollessa ankkurissa syvemmässä vedessä, eikä sitä ollut tarkoitettu pitkille matkoille.

Vene oli vain seitsemän metriä pitkä ja kaksi metriä leveä. Siinä oli kaksi purjetta, mutta se oli tarkoitettu soudettavaksi. Vene oli tarkoitettu 10 hengelle, mutta nyt siinä oli 19 miestä. Aiottua suuremman kuorman vuoksi se ui syvällä, ja koska parras oli lähellä vedenpintaa, vaarana oli jatkuvasti, että vene täyttyisi vedestä.

25 Bountylle jäänyttä kapinallista juhli vapauttaan ja otti kurssin kohtia Tahitia, mutta tunnelma pienessä avoveneessä oli kireä. Kaikki katsoivat kapteenia, jota he pitivät syypäänä nykyiseen ahdinkoonsa.

Kapteeni Bligh otti veneen ja sen pienen miehistön heti komentoonsa ja teki kohtalokkaaksi osoittautuneen päätöksen.

Kapinalliset olivat antaneet Bligh’lle ja tämän miehille ruokaa ja varusteita viideksi päiväksi. Niukan ruuan ja veneen turvin veneessä olijat voisivat pyrkiä Tongatabun saarelle odottamaan brittiläistä laivaa.

Bligh halusi kuitenkin ensin mennä maihin Tofualla ja käydä siellä läpi veneen varusteet ja muonavarat ja kerätä vettä pitkää matkaa varten. Suunnitelma oli periaatteessa järkevä, mutta se ei ottanut huomioon Tyynenmeren saarten mahdollisesti vihamielisiä alkuasukkaita.

Vihollisten armoilla

Illan tullen Bligh miehineen ankkuroitui pieneen poukamaan, ja osa miehistä lähetettiin maihin. Saarella oli rauhallista lukuun ottamatta tulivuorta, josta tuprusi sankkaa savua taivaalle.

Miehet palasivat tuoden vettä ja kookospähkinöitä. Tofualla ei ollut muuta tarjottavaa, joten miehet päättivät jatkaa matkaansa. Huono sää pakotti heidät kuitenkin jäämään Tofualle useiksi päiviksi.

Eräänä päivänä miehet löysivät majoja ja nuotiopaikan, mikä osoitti, että saarella asui tai ainakin kävi joskus alkuasukkaita. Neljäntenä päivänä he kohtasivat miehen, lapsen ja kaksi naista. Nämä antoivat briteille vettä kookospähkinän kuorissa.

Bligh pyysi heitä tuomaan lisää. Päivän aikana paikalle tuli lisää alkuasukkaita, jotka halusivat vaihtaa vettä ja kookospähkinöitä nappeihin ja helmiin.

Bligh kertoi alkuasukkaille, että hän oli menettänyt laivansa, koska laiva oli uponnut. Siitä alkuasukkaat tajusivat, että muukalaiset olivat heidän armoillaan.

Bligh kirjasi lokiinsa, etteivät alkuasukkaat olleet osoittaneet ”surua tai iloa” hänen kerrottuaan laivastaan.

Siitä hänen olisi ehkä pitänyt aavistaa, mitä oli tulossa.

Mieliala oli korkealla

Illalla noin 30 alkuasukasta lähtivät rannalta. Bligh oli varma, että he palaisivat tuomaan lisää ruokaa, ja niinpä hän oli seuraavana aamuna hyvällä tuulella.

Hän pani merkille, että myös miehet vaikuttivat iloisilta ensi kertaa kapinan jälkeen eivätkä he enää tuijottaneet häntä kireinä.

Alkuasukkaat palasivat joukolla, kuten Bligh oli uumoillutkin. Tällä kertaa mukana oli myös päällikkö. Tämä tiesi kapteeni James Cookin, jonka miehistössä Bligh oli aiemmin purjehtinut. Tulokkaat kyselivät Bligh’n laivasta, ja tämä kertoi taas sen uponneen.

Kapteeni tunnisti erään nuorukaisen edelliseltä matkaltaan ja kysyi kahdesta päälliköstä, jotka hän oli tavannut Tongatabulla.

Nuorukainen kertoi, että päälliköt voivat hyvin ja että hän veisi Bligh’n saarelle heti sään salliessa.

Julma kuolema

Kaikki vaikutti hyvältä – päällisin puolin. Aamun kuluessa rannalla saapui lisää alkuasukkaita, ja jossakin vaiheessa osa heistä yritti vetää brittien venettä rannalle.

Bligh uhkaili heitä jättämään veneen rauhaan, ja tunnelma kiristyi käsin kosketeltavasti. Bligh käski miestensä lastata alkuasukkailta ostetut ruuat kiiresti veneeseen.

🌎 Seuraa Bligh’n uskomatonta merimatkaa

He aikoivat livahtaa karkuun pimeän turvin auringon laskettua.

Britit toivoivat, että alkuasukkaat lähtisivät rannalta illan tullen, mutta alkuasukkaita tulikin lisää, kunnes heitä oli yli 200.

He sytyttivät nuotioita pitkin rantaa ja asettuivat viettämään iltaa. Heillä oli käsissään kivet, ja he alkoivat hakata niitä rytmikkäästi yhteen yhä kiivaammin. Bligh’lle ääni oli liiankin tuttu.

Hän oli ollut paikalla, kun Havaijin alkuasukkaat olivat tappaneet kapteeni Cookin vuosia aiemmin, ja hän tiesi kivien hakkaamisen olevan merkki lähestyvästä hyökkäyksestä.

Bligh antoi miehilleen merkin, että heidän pitäisi siirtyä nopeasti veneeseen. Päälliköt kysyivät, eikö Bligh haluaisi yöpyä heidän luonaan, mutta tämä vastasi nukkuvansa aina veneessään.
Bligh vakuutti palaavansa seuraavana päivänä. ”Sitten me tapamme sinut,” päälliköt vastasivat.

Bligh miehineen syöksyi korkean aallokon halki veneeseen, joka oli kiinnitetty rantaan köydellä.

Kun kaikki olivat veneessä, John Norton -niminen upseeri hyppäsi veteen ja juoksi rantaan keräämään köyden mukaansa muiden varoituksista piittaamatta. Se oli paha virhe. Norton kompuroi, ja alkuasukkaat kävivät hänen kimppuunsa. He hakkasivat Nortonin kivillä kuoliaaksi hänen toveriensa soutaessa pakoon.

Sitten alkuasukkaat hyppäsivät kanootteihinsa, ja britit joutuivat pakenemaan henkensä kaupalla alkuasukkaiden heitellessä heitä kivillä. Alkuasukkaat olivat jo saavuttamassa brittejä, kun Bligh keksi heittää veteen vaatteita.

Kun alkuasukkaat pysähtyivät keräämään vaatteita vedestä, britit pääsivät pakenemaan etumatkansa turvin.

Valintana avomeri

Hyökkäys Tofualla vaikutti ratkaisevasti siitä hengissä selvinneiden 18 miehen kohtaloon. Sen jälkeen he eivät enää uskaltautuneet maihin, elleivät he olleet varmoja ystävällisestä vastaanotosta.

Britit päättivät jättää Tongatabun väliin ja uhmata sen sijaan vaaroja avomerellä. Bligh’n suosituksesta he suuntasivat yli 3 618 meripeninkulman päässä sijaitsevaan Timoriin. Matka vastaa noin 6 700:aa kilometriä.

Timorissa oli hollantilainen siirtokunta, jossa britit olisivat turvassa, vaikka matka sinne olikin toivottoman pitkä.

Veneessä ei ollut yhtään tavallista merimiestä, mutta Bountyn purjemestari John Fryer, pursimies ja kolme muuta upseeria olivat kokeneita merikarhuja. Lisäksi mukana oli muun muassa laivan kirvesmies William Purcell, purjeentekijä Lawrence Lebogue, kaksi kokkia ja kasvitieteilijä David Nelson, jonka tehtävä oli ollut hoitaa leipäpuun taimia.

Kukaan heistä ei ollut osallistunut kapinaan.

He eivät silti erityisesti arvostaneet kapteeniaan, ja vain David Nelson oli Bligh'n kanssa ystävällisissä väleissä.

Muut miehet pitivät kapteenia ankarana kurinpitäjänä, sillä tämä valitsi usein miehistön jäsenten joukosta silmätikukseen ne, jotka eivät suhtautuneet sääntöjen noudattamiseen yhtä pikkutarkasti kuin hän itse.

Sekä Fryer että kirvesmies Purcell olivat usein ajautuneet Bountylla hakauksiin kapteenin kanssa, ja he aiheuttivat ongelmia myös vaarallisella venematkalla.

Ruokaa säännösteltiin

Bountylla Bligh oli täydentänyt kapteenin palkkaansa toimimalla myös laivan muonitusmestarina, joka hallitsi muun muassa laivan ruokavarastoa. Olemalla tarkka ruuan jakelun kanssa hän saattoi ansaita mukavia lisätuloja, mikä kannusti Bligh'ta säännöstelemään miehistön annoskokoa.

Hänen niukat ruoka- ja juoma-annoksensa olivat aiheuttaneet tyytymättömyyttä jo Bountylla.

Käsittämätöntä kyllä, Bountyn kapinan oli viime kädessä laukaissut yksi ainoa kookospähkinä, jonka varastamisesta Bligh oli syyttänyt perämies Fletcher Christiania.

Bligh oli jo Bountylla vartioinut laivan ruokavarastoa haukan tavoin. Nyt hän meni vieläkin pitemmälle ja pakotti miehensä tyytymään vaivaiseen 30 grammaan leipää ja reiluun desilitraan vettä päivässä miestä kohti.

Bligh joutui monesti muistuttamaan nälkäisiä tovereitaan ruoka-annoksia koskevasta sopimuksesta. Ruuan annosteluun ja astioina käytettiin kookospähkinöitä.

Tofualta lähdettäessä veneessä oli 75 kiloa leipää, 126 litraa vettä, 10 kiloa lihaa, kolme pulloa viiniä ja viisi litraa rommia.

Miehet tiesivät, että he joutuisivat pian kärsimään nälkää, mutta myös sää ja tuuli aiheuttivat hankaluuksia.

Korkea aallokko uhkasi

Jo ensimmäisenä päivänä nousi myrsky ja miehet saivat esimakua siitä, mikä heitä odotti. Taivas pimeni, ja pian alkoi salamoida ja jyristä.

Aallot kasvoivat talojen korkuisiksi, ja sade piiskasi veneessä olijoita armotta. Myrsky oli pelottavan raju, ja jokainen aalto saattoi merkitä kuolemaa tasapohjaisen veneen 18 matkustajalle.
Pieni vene heittelehti aallokossa, ja miehet pitivät voimiensa takaa kiinni kuka mistäkin ja yrittivät samalla äyskäröidä kookospähkinän puolikkailla veneestä vettä, jota aallot ryöpyttivät siihen koko ajan lisää.

Veneessä oli lisäksi niin ahdasta, että siinä pystyi hädin tuskin liikkumaan. Kun myrsky viimein laantui, Bligh päätti tehdä veneeseen tilaa ja käski miestensä heittää ylimääräiset vaatteet ja purjeet mereen.

Kapteeni organisoi elämän veneessä. Hän määräsi miehet kolmeen vahtivuoroon ja jakoi niukat ruoka-annokset aamuisin, keskipäivällä ja illalla. Hän päätti myös siitä, milloin miehet olivat raataneet erityisen ankarasti ja ansaitsivat pakkioksi teelusikallisen rommia.

Itse Bligh keskittyi mittaamaan veneen nopeutta ja määrittämään sen sijaintia sekä piirtämään karttoja ohitetuista saarista.

Homeinen leipä oli aarre

Bligh itse oli Britannian laivaston arvostaman kurinalaisuuden ruumiillistuma, mutta olot veneessä muuttuivat nopeasti sietämättömiksi.

Miehet olivat olleet Bountylta lähtiessään hyvävoimaisia vietettyään puoli vuotta Tahitilla, mutta nyt he alkoivat nälkiintyä ja anoivat kapteenilta lisää ruokaa. Bligh vain muistutti heitä kylmästi yhteisestä sopimuksesta, ja hänellä oli ainoa avain arkkuun, jossa homeista leipää säilytettiin kuin suurtakin aarretta.

Kapteeni oli järkkymätön. Hän viis veisasi pyynnöistä ja anovista katseista, kun hän mittasi miehilleen näiden niukkaakin niukempia ruoka- ja juoma-annoksia.

Kahdeksantena päivänä päiväannos koostui lorauksesta kookosmaitoa ja 50 grammasta sianlihaa. Bligh itsekin totesi, että se, mitä veneessä olijat kutsuivat ateriaksi, vastasi normaalioloissa yhtä ainoaa suupalaa.

Kannibaalit kannoilla

Pieni vene nälkäisine matkustajineen ohitti matkallaan myös Fidžisaaret. jotka näyttivät houkuttelevan vehreiltä. Saarilta nousi savua merkiksi siitä, että siellä oli ihmisiä, lämpöä ja ruokaa.

Näky houkutteli miehiä, mutta kapteeni Bligh ei suostunut menemään maihin, ja John Nortonin kohtalo oli kaikilla vielä elävästi muistissa.

Lisäksi Fidžisaarten asukkailla oli pelottava maine. Siinä missä tongalaiset olivat arvaamattomia ja saattoivat olla yhtenä päivänä ystäviä ja seuraavana vihollisia, fidžiläiset olivat sen sijaan hyvin ennustettavia.

Huhujen mukaan he tappoivat ja söivät kaikki saarilleen eksyneet.

Nälkiintyneet britit eivät halunneet ottaa selvää, oliko huhuissa perää, ja niinpä he yrittivät pysyä kaukana Fidžistä. Saarten lähivedet olivat kuitenkin karikkoisia, ja kerran miesten oli soudettava aivan rannan läheltä välttääkseen karikot.

Pujotellessaan karien lomassa he näkivät veneen takana kaksi kanoottia, jotka ajoivat heitä takaa.

Kirvesmies Purcell huusi, että heidän oli taisteltava, mutta muut eivät innostuneet ajatuksesta taistella nälän uuvuttamina neljällä hukarilla ihmissyöjiä vastaan. Niinpä Bligh käski miestensä soutaa entistä rivakammin.

Purcell vaikeni ja loi Fryeriin merkityksellisen katseen. Vielä ei ollut tullut aika haastaa kapteenia, ja he päättivät odottaa. Miehet soutivat hammasta purren tuntikausia, ja heidän takaa-ajajansa luovuttivat vasta, kun iltapäivällä puhkesi ukkosmyrsky.

Myrsky toi mukanaan sateen, joka ryöppysi vuolaana veneeseen. Miehet saattoivat vihdoinkin sammuttaa janonsa.

Viimein taivas kirkastui ja lämmittävä aurinko tuli esiin. Fidžin jäädessä horisonttiin Bligh kertoi muille Uuden Hollannin siirtokunnasta ja yritti opettaa laivan käsityöläisiä navigoimaan siltä varalta, että hän itse kuolisi matkan aikana.

Rauhaa ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä aallokko alkoi taas kasvaa. Pian nousi uusi myrsky, joka toi tullessaan sateen. Sade oli niin rankka, että se esti näkyvyyden, ja miehet joutuivat kauhomaan veneestä vettä kaikin voimin.

Merivesi rikkoi ihon

Päivät sulautuivat yhteen, ja vain kapteeni pysyi selvillä niiden kulusta, koska hän teki päivittäin merkintöjä lokikirjaansa. Kahden viikon aikana myrskysi kerta toisensa jälkeen, ja kun ei myrskynnyt, tummista pilvistä satoi ryöppyämällä.

Myrskyisät yöt olivat pimeitä ja tähdettömiä. Vaatteet olivat aina märkiä, ja nahkahihnat ja vyöt lahosivat kosteudessa.

Suolavesi rikkoi ihon niin, että siihen nousi rakkuloita, jotka repesivät tai aukesivat vaatteiden hankauksesta avohaavoiksi.
Kaikki veneessä olijat olivat heikossa kunnossa, ja monilla oli mahakipuja.

Miesten jäsenet kangistuivat eikä vähäinen uni tuonut lepoa, koska miehet joutuivat nukkumaan tiiviisti toisiinsa painautuneina, eikä avoveneessä ollut tarjolla suojaa jatkuvasti piiskaavalta sateelta ja aaltojen pärskeiltä.

Bligh keksi käskeä miestensä riisua sateen kastelemat vaatteensa ja huljuttaa niitä meressä. Se tarjosi miehille liikuntaa, ja kun he pukivat kuiviksi väännetyt vaatteet ylleen, heillä oli hetken aikaa lämmin.

Bligh toistatti tätä miehillään säännöllisesti ehtona ruuan ja juoman saamiselle.

Jos miehet olivat liian uuvuksissa, Bligh lupasi heille palkkioksi teelusikallisen väkevää rommia, joka oli veneessä suurinta ylellisyyttä.

Nälkä vei voimat

Venematkan kestettyä 22 päivää jatkuvassa sateessa Bligh kirjasi aamunkoitteessa lokiinsa, että osa miehistä näytti puolikuolleilta.

”En voinut katsoa mihinkään kohtaamatta epätoivoisen miehen katsetta. Kaikissa näkyi merkkejä äärimmäisestä aliravitsemuksesta, mutta ei janosta. Kenties saimme riittävästi nestettä suoraan ihon kautta. Vähäistä unta häiritsi ainainen sade, ja heräilimme vähän väliä lihaskramppeihin ja jäsenten kolotukseen.”

Kun aurinko viimein tuli esiin, kaikista tuntui kuin he olisivat heränneet painajaisesta. He saattoivat kuivattaa vaatteensa ja nauttia lämmöstä.

Ilon pilasi kuitenkin Bligh’n ilmoitus siitä, että ruoka-annoksia oli pienennettävä entisestään. Kapteeni oli laskenut, että heillä oli ruokaa 29 päiväksi, mikä riitti periaatteessa Timoriin asti.
Hän halusi kuitenkin varautua viivästyksiin ja venyttää ruokavarastoa 43 päivään.

Bligh kirjoitti lokiinsa, että miehistö otti uutisen hyvin vastaan. Mikäli hänen arvionsa miesten tilasta oli oikea, nämä eivät ehkä vain enää jaksaneet protestoida. Kapinan aika oli myöhemmin.

Lintu jaettiin 18 osaan

Veneessä olijat olivat jaksamisen rajoilla, ja moni vain virui paikallaan tuijottaen merta. He olivat lähes hulluina nälästä, kun he yhtäkkiä saivat saalista.

Veneestä oli koko ajan roikkunut siima, mutta koukkuun oli iskenyt kala vain kerran ja sekin oli kaikkien suureksi pettymykseksi päässyt irti.

Nyt pelastus tuli taivaasta. Veneeseen laskeutui tiira, joka ei ollut tottunut ihmisiin eikä siksi osannut pelätä, kun sitä lähestyi luiseva käsi.

Kapteeni väänsi tiiralta niskat nurin. Lintu ei ollut kyyhkystä suurempi, mutta miehet jakoivat sen 18 yhtä suureen osaan ja söivät sen meriveteen kastetun homeisen leipänsä kanssa kuin suurenkin herkkupalan.

Linnun palat jaettiin vanhan merimiestavan mukaisesti: Yksi miehistä kääntyi selin muihin, ja toinen osoitti lihapalaa ja kysyi kuka sen sai syödäkseen. Sitten selin oleva mies sanoi jonkun veneessä olijan nimen.

Näin vähä ruoka tuli jaettua oikeudenmukaisesti. Samana iltana miehet pyydystivät toisenkin linnun, suunnilleen sorsan kokoisen suulan.

Linnun veri valutettiin kookospähkinän kuoreen ja annettiin joukon kolmelle heikoimmassa kunnossa olevalle miehelle eli kasvitieteilijä Nelsonille, purjeentekijä Leboguelle ja laivalääkäri Thomas Ledwardille.

Bligh’n mukaan Nelsonin kasvot olivat harmaat, hänen huulensa olivat kuivat ja turvonneet, hänen nenänpielissään oli kuivunutta verta ja hänen katseensa oli tyhjä.

Seuraavana päivänä miehet nappasivat kolme lintua ja aurinkokin paistoi – jopa niin kuumasti, että miehet olivat vähällä pyörtyä. Linnut olivat kuitenkin hyvä merkki: maa ei ollut enää kaukana.

Kun vedessä alkoi kellua oksia ja lehtiä, Bligh tiesi, ettei Australian rannikolla sijainnut Uuden Hollannin siirtokunta ollut kaukana. Lopulta, lähes neljän merellä vietetyn viikon jälkeen, miehet kuulivat aaltojen iskeytyvän kallioihin ja tiesivät, että maa oli aivan lähellä.

Britit olivat saapuneet Suurelle valliriutalle, mutta he eivät voineet jäädä sen karuille kalliosaarille pitkäksi aikaa. Pikkusaaret tarjosivat kuitenkin paikan, jossa miehet saattoivat kerätä hetken aikaa voimiaan.

Kapina leimahti

Nyt miehet pääsivät viikkojen veneessä olon jälkeen taas kuivalle maalle. He saattoivat venytellä jäseniään osumatta toisiinsa eikä heidän tarvinnut pelätä, että jokainen aalto saattoi upottaa veneen.

Toisena päivänä miehet löysivät ostereita ja söivät niitä hyvällä halulla. Toisella kokilla oli lisäksi mukanaan kattila.

Miehet sytyttivät nuotion ja keittivät muhennosta homeisesta leivästä ja possusta. Sitten he nukkuivat onnellisina, kuivina ja kylläisinä ensi kertaa viikkoihin.

Ilo jäi kuitenkin lyhyeksi. Miehet olivat joutuneet kokemaan valtavaa painetta ollessaan pienen veneen vankina ainaisessa hengenvaarassa. Nyt heidän voimansa palasivat, ja seurauksena oli riitoja. Muut miehet alkoivat haastaa kapteenin määräysvallan.

Miehet rantautuivat kuudessa päivässä kolmeen eri saareen. Joka kerta kapteeni määräsi heikoimmat jäämään veneeseen, kun taas muut joutuivat tutkimaan ryhmissä ympäristöä ja etsimään ruokaa.

Ensimmäinen konflikti syntyi, kun kirvesmies Purcell kieltäytyi etsimästä ruokaa.

Hän ilmoitti raataneensa ankarasti ja tarvitsevansa lepoa. Hän myös julisti olevansa aivan yhtä kunnollinen mies kuin kapteeni. Bligh raivostui moisesta niskoittelusta.

Hän tarttui hukariin ja kehotti Purcellia tekemään samoin. Fryer puuttui asiaan ja kehotti puosua pidättämään kapteenin. Vain yhä heikko kasvitieteilijä Nelson asettui kapteeni Bligh’n puolelle, kaikki muut seurasivat passiivisesti sivusta.

Purcell perääntyi, ja Bligh vei sillä kertaa voiton, mutta se oli laiha lohtu. Hän kirjasi lokiinsa voivansa luottaa vain kymmeneen mieheen 17:stä.

Yksi ahmi lintuja

Alkuasukkaiden pelko ohjasi yhä Bligh’n valintoja, eikä pelko ollut turha. Alkuasukkaat kävivät myös ajoittain riutan saarilla ja kerran he ajoivat venettä takaa keihäät ojossa juuri, kun britit olivat lähdössä saarelta.

Niinpä Bligh kielsi miehiään sytyttämästä suurta nuotiota, kun he seuraavan kerran rantautuivat saareen.

Tulen sytyttäminen kärjisti kaunat. Kapteeni lähti kävelemään pitkin rantaa, ja Fryer sytytti hänen lähdettyään nuotion. Liekit tarttuivat heinikkoon ja tuli levisi.

Kapteeni palasi kiireen vilkkaa takaisin ja antoi Fryerin kuulla kunniansa syytäen tälle kirouksia ja solvauksia. Miehet saivat tulen pian hallintaansa, mutta kapteeni oli taas joutunut törmäyskurssille muiden kanssa.

Myöhemmin illalla lintuja pyydystämässä ollut ryhmä palasi leiriin mutta heidän saaliinsa oli niukka. Yksi miehistä oli nimittäin lähtenyt omille teilleen ja pyydystänyt yhdeksän tiiraa – ja syönyt ne raakana.

Kun hän oli palannut muiden luo, hänen kasvonsa olivat olleet yhä veressä ja höyhenissä. Bligh, joka yleensä vastusti ruumiillisia rangaistuksia, nappasi risun ja alkoi piestä ahmattia sillä.

Rangaistus ei aiheuttanut suurta vahinkoa, sillä kapteeni oli itsekin nälän heikentämä, mutta se auttoi palauttamaan kurin joksikin aikaa.

Kuuden päivän jälkeen Bligh päätti, että miesten oli aika jatkaa matkaa. Edessä oli matkan viimeinen osuus Timoriin. Bligh arvioi sen kestoksi 8–10 päivää avomerellä.

Miehet asettuivat istumaan ja rukoilivat. Sitten he aloittivat matkansa viimeisen osuuden, josta tuli aivan yhtä vaikea kuin aiemmistakin.

Voimat hupenivat

Nälkä, myrskyt, korkeat aallot ja sade alkoivat taas pian kiusata veneessä olijoita, ja heidän voimansa vähenivät nopeasti. Keskiviikkona 10. kesäkuuta eli 43 päivää kapinan jälkeen Bligh kirjasi lokiinsa, että miehet olivat heikompia kuin koskaan.

”He ovat hyvin heikkoja, heidän jalkansa ovat turvonneet, heidän lommoposkiset kasvonsa muistuttavat pääkalloa, ja heillä on pakottava tarve antautua unen vietäväksi. Myös miesten ymmärryskyky on heikentynyt. Kaikki näyttävät vain odottavan toimettomina lähestyvää loppua. Etenkin lääkäri ja Lebogue ovat kehnossa jamassa.”

Bligh jakoi miehille viiniä, mutta ainoa, joka auttoi heitä vielä jaksamaan, oli toive päästä Timoriin.

Perjantaina 12. kesäkuuta Timor tuli viimein näkyviin, ja Bligh jakoi ensi kertaa miehilleen tupla-annokset ruokaa ja juomaa.

Kaksi päivää myöhemmin, oltuaan merellä 47 päivää, britit saapuivat Kupangiin, jossa Timorin kuvernööri asui. He raahautuivat maihin ja saivat heti teetä, paahtoleipää ja voita.

Osaa miehistä jouduttiin kantamaan, ja kaikki olivat pelkkää luuta ja nahkaa, mutta he olivat selvinneet hengissä matkasta, jolle ei löydy vertaa merihistoriasta.

Jälkikirjoitus

William Bligh toi miehensä elävinä Timoriin, mutta nämä kaikki kuolivat pian. Bligh jäi henkiin ja eteni Australian kuvernööriksi.

Britannian laivasto etsi Bountya. Vuonna 1791 laivasto nappasi joukon kapinallisia, jotka olivat eronneet Fletcher Christianin joukkiosta. Heistä kymmenen vietiin Britanniaan ja kolme hirtettiin.