Brittiläis-kanadalainen purjealus Dei Gratia purjehti Atlantin valtamerellä Portugalin rannikon ja Azorien saariryhmän välillä. Oli neljäs joulukuuta 1872.
Miehistö oli tarkkaillut toista horisontissa näkyvää laivaa auringonnoususta lähtien. Dei Gratian kokenut miehistö päätteli, että laivalla ei ollut kaikki kunnossa. Se keikkui holtittomasti aallokossa, ja sen purjeet näyttivät revenneiltä.
Noin kello 13 kapteeni David Reed Morehouse päätti, että oudosti käyttäytyvää brigantiinia täytyi tutkia tarkemmin. Lähestyessään alusta avomerellä Morehouse huomasi suureksi hämmästyksekseen, että se oli Mary Celeste. Morehouse tunsi aluksen kapteenin entuudestaan.
Dei Gratian miehistö ei nähnyt omalta alukseltaan Mary Celestellä elonmerkkiäkään. Kapteeni Morehouse huuteli alukselle useita kertoja saamatta vastausta. Hylätty ruori kannella pyörähteli tuulenpuuskien voimasta, kun Dei Gratia lipui lähemmäksi.
Onnettomuudet vainosivat alusta
Kuukausi ennen dramaattista kohtaamista Atlantilla Mary Celeste oli lähtenyt matkaan New Yorkin Staten Islandilta määränpäänään Genovan kaupunki Italiassa. Lastina sillä oli 1 701 tonnia alkoholia, jota oli Italiassa tarkoitus käyttää viinin väkevöittämiseen.
Matka oli Mary Celesten ensimmäinen uuden kapteenin Benjamin Briggsin komennossa. Hän oli kokenut merenkävijä, jota laivan myrskyisä menneisyys ei säikäyttänyt.
Valmistuttuaan 1861 Kanadassa 31-metrinen ja 282-tonninen brigantiini, jonka nimi oli tuolloin Amazon, oli tehnyt joukon epäonnisia purjehduksia. Sen ensimmäinen kapteeni kuoli keuhkokuumeeseen aluksen neitsytmatkalla.
Seuraava kapteeni ohjasi Amazonin suoraan päin kalastusalusta, minkä takia laiva toimitettiin telakalle korjattavaksi. Telakalla epäonnen riivaama alus joutui tulipaloon.
Kolmas kapteeni purjehti Amazonilla Eurooppaan asti, missä kovia kokenut brigantiini kolaroi toisen aluksen kanssa Englannin kanaalissa.
Takaiskujen jälkeen Amazon sai viettää muutamia tuottoisampia ja leppoisampia vuosia purjehtien Länsi-Intian saaristoon sekä Väli- ja Etelä-Amerikkaan, kunnes alus vuonna 1867 myytiin Yhdysvaltoihin, jossa se sai uuden nimen, Mary Celeste.
Kokenut ja karaistunut Benjamin Briggs osti osuuden aluksesta ja aloitti sen kapteenina.
Vaimo ja tytär matkustivat mukana
Ennen matkaan lähtöä Briggs uhkui optimismia.
”Alus on loistavassa kunnossa, ja toivon hienoa matkaa. En tosin vielä tunne Mary Celesten ominaisuuksia”, Briggs kirjoitti kirjeessä äidilleen.
Briggsin äiti jäi hoitamaan perheen 7-vuotiasta Arthur-poikaa kotiin Massachusettsiin, kun Briggsin vaimo Sarah ja heidän kaksivuotias tyttärensä Sophia lähtivät mukaan matkalle Atlantin yli.
Mary Celesten lähtöä New Yorkista edeltävänä iltana Briggs söi päivällistä vanhan ystävänsä David Reed Morehousen kanssa. He olivat nuorena työskennelleet samalla laivalla.
Morehouse oli nyt Dei Gratian kapteeni, ja aterian aikana kävi ilmi, että hänen aluksensa oli sattumoisin lähdössä myöhemmin samaa reittiä kuin Mary Celeste Atlantin yli ja Gibraltarin salmen läpi Välimerelle.
Seuraavana aamuna, 5. marraskuuta 1872, Morehouse odotteli edelleen Dei Gratiaan lastattavia paloöljytynnyreitä, kun Mary Celeste jo lähti satamasta. Briggsin perheen lisäksi aluksella oli seitsemän kokenutta merimiestä Yhdysvalloista, Saksasta ja Tanskasta.
Miehistö oli tipotiessään
Kun Morehouse lähes kuukautta myöhemmin löysi Mary Celesten, hän määräsi jollan vesille.
Kapteeni ei käsittänyt, miksi Mary Celeste ei ollut jo Italiassa. Olihan se lähtenyt New Yorkista peräti viikkoa aikaisemmin kuin Dei Gratia.
”Sotkuinen ja kostea.” Perämies Oliver Deveau kuvaili Mary Celesten sisäosia.
Dei Gratian ensimmäinen perämies Oliver Deveau hyppäsi jollaan kahden miehen kanssa. He tutkivat koko Mary Celesten, mutta joutuivat entistä enemmän ymmälleen.
Laiva vaikutti hylätyltä. Deveaun mukaan alus oli sisältä sotkuinen ja kostea, ja vain yksi sen kolmesta pumpusta toimi. Ruumassa lainehti vesi, mutta alkoholitynnyrit olivat ehjiä ja tallella. Kun lasti myöhemmin purettiin Genovassa, kävi tosin ilmi, että yhdeksän tynnyreistä oli tyhjiä.
Pelastusvene olivat kadonnut
Miehet totesivat, että miehistön tavaroihin ja arvoesineisiin ei ollut koskettu. Rouva Briggsin pieni ruusupuinen urkuharmoni oli paikoillaan ja nuottivihko avoinna telineessä. Pöydällä oli ompelukone sekä avattu yskänlääkepullo.
Sophian lelut oli aseteltu sievästi paikoilleen. Merimiesten vaatteet, piiput ja partaveitset olivat heidän kirstuissaan. Ruokaa ja juomavettä oli jäljellä kuuden kuukauden tarpeiksi.
Deveau löysi laivan lokikirjan ja selasi sitä etsien selitystä, mutta Briggs ei ollut maininnut mitään yllättävistä sattumuksista. Atlantin ylitys näytti sujuneen rauhallisesti.
Viimeinen merkintä lokikirjaan oli kirjoitettu 10 päivää aiemmin, jolloin Mary Celeste oli purjehtinut 160 kilometriä Azorien länsipuolella, noin 800 kilometrin päässä löytöpaikastaan.
Kapteenin sekstantti, kronometri ja merikortit olivat kuitenkin kadonneet, samoin laivan ainoa pelastusvene. Ankkuria ei ollut laskettu eikä ruoria sidottu kiinni, kuten yleensä laivalta poistuttaessa oli tapana tehdä.
Kaiken kaikkiaan laiva oli hyvässä kunnossa ja täysin merikelpoinen. Dei Gratian miehet eivät löytäneet merkkejä väkivallasta tai kamppailusta. Kaikki todisteet viittasivat siihen, että Briggs miehistöineen oli poistunut laivasta hätäisesti ja kiireessä, mahdollisesti pakokauhun vallassa.
Oikeudenkäynti Gibraltarilla
Dei Gratialla Deveau raportoi käynnistä kapteeni Morehouselle, joka merkitsi lokikirjaansa vain, että hylätty alus oli Mary Celeste, joka oli ollut matkalla New Yorkista Genovaan.
Hän ei kirjoittanut kuka laivan kapteeni oli tai miltä Mary Celestellä näytti, kun hänen miehensä kävivät siellä.
Sitten Morehouse purjehti Gibraltarille. Deveau seurasi Mary Celestellä.
Perillä Morehouse vaati palkkiota Mary Celesten löytämisestä. Yhdysvaltalaisten vakuutusyhtiöiden kuului hänen mielestään maksaa palkkio. Pian kiistaa puitiin oikeudessa.
Brittiläinen merioikeustuomioistuin, joka vastasi tapauksesta Gibraltarilla, tutki Mary Celesten läpikotaisin. Kuulustelut seurasivat toisiaan, ja huhut ja syytökset yltyivät.
Jotkut arvelivat merirosvojen hyökänneen Mary Celestelle ja surmanneen miehistön. Toiset taas veikkasivat, että laiva oli joutunut hirmumyrskyyn tai umpihumalainen miehistö oli murhannut kapteenin perheineen.
Morehouse sai löytöpalkkion
Kuulustelujen johtaja tarrautui teoriaan, jonka mukaan Dei Gratian miehistö oli surmannut kaikki Mary Celestellä olleet voidakseen periä löytöpalkkion. Yhdysvaltalainen Boston Post -sanomalehti sen sijaan pitäytyi merirosvoteoriassa:
”Nyt oletetaan, että uljas brigantiini Mary Celeste – – joutui merirosvojen valtaamaksi”, lehdessä kirjoitettiin 24. helmikuuta 1873.
Käsitys miehistön joutumisesta murhan uhreiksi vahvistui, kun brittiviranomaiset löysivät Briggsin sängyn alta teräaseen, jossa oli mahdollisesti verta. Myös laivan kannelta löydettiin punaisia läikkiä. Kumpikin löytö osoittautui kuitenkin vain ruosteeksi.
Tuomio julistettiin kolmen kuukauden kuluttua: Oikeus ei voinut todeta, mitä Mary Celestellä oli tapahtunut ja miksi miehistö oli hukassa. Britit eivät löytäneet todisteita merirosvoista, kapinasta, väkivallasta tai murhista.
Niin ollen Dei Gratian miehistö vapautettiin epäilyksistä, ja tuomari myönsi Morehouselle löytöpalkkion, koska tämä oli toimittanut Mary Celesten satamaan.
Oikeuden määräämä palkkiosumma oli kuitenkin vain kuudesosa 46 000 dollarista, jonka arvoinen Mary Celeste lasteineen arvioiden mukaan oli. Vaikutti siltä, ettei oikeus kaikesta huolimatta ollut täysin vakuuttunut Dei Gratian miehistön syyttömyydestä.
Mary Celeste ei uponnut
Tuomioistuimen päätöksen mukaisesti Mary Celeste purjehdittiin Genovaan ja sen lasti toimitettiin perille. Yhdysvaltain viranomaisille tapauksen kesken jäänyt selvitys ei kuitenkaan kelvannut. He kiersivät Azorien satamissa kyselemässä paikallisilta lisätietoja, mutta tiedustelut eivät tuottaneet tulosta.
Viimeisenä yrityksenä viranomaiset kehottivat Yhdysvaltain konsuleita ja upseereita ulkomailla pitämään silmällä ihmisiä, joiden tuntomerkit sopivat kapteeni Briggsiin, tämän vaimoon ja tyttäreen sekä seitsemään miehistön jäseneen. Kukaan ei koskaan ilmoittanut mitään asiaan liittyvää.
Murheellisen matkan jälkeen Mary Celesten omistaja myi laivan ilmeisesti suurella tappiolla. Seuraavien 13 vuoden aikana Mary Celeste vaihtoi omistajaa 17 kertaa.
Kukaan heistä ei tuntunut olevan tyytyväinen alukseen, joka joutui alituiseen pohjakosketukseen, syttyi tuleen tai menetti lastiaan, purjeitaan tai miehistöään.
Mary Celesten viimeinen omistaja yritti tammikuussa 1885 upottaa laivan Karibianmereen vakuutusrahojen toivossa. Aie epäonnistui, koska laiva ei suostunut uppoamaan, vaikka se sai pohjakosketuksen koralliriutalla Haitin edustalla.
Epätoivoissaan omistaja tuikkasi laivan tuleen, mutta sekään ei auttanut. Sen sijaan omistaja tuomittiin vankilaan vakuutuspetoksesta.
Mary Celeste jätettiin niille sijoilleen, ja ajan myötä se vajosi aaltoihin.