Matkantekoa samppanjaluokassa

Tunnelma asemalaiturilla oli niin korkealla, että matkustajat saatiin ohjattua junaan vasta 20 minuuttia aikataulusta myöhässä. Kello 18.20 veturinkuljettaja ­lopulta soitti junan pilliä lähdön merkiksi, ja veturin 1,5 metrin korkuiset pyörät alkoivat rullata hitaasti eteenpäin.

Edmond About katseli hyttinsä ikkunasta väkijoukkoa, joka saatteli junan matkaan hurraa-huudoin. Useimmille Idän pikajuna oli saavuttamaton unelma, mutta About oli varta vasten kutsuttu mukaan sen neitsytmatkalle.

Ylellisen junan kiiltelevät ­mahonkipinnat ja hohtavat messinkihelat tekivät Aboutiin ­lähtemättömän vaikutuksen ja hänen omien sanojensa mukaan avasivat hänelle maailman, johon hän ei aiemmin päässyt kurkistamaan edes unissaan.

Insinöörin unelma toteutui

Idän pikajuna teki vaikutuksen myös toimittaja Georges Boye­riin, joka kirjoitti: ”Nuori, älykäs ja miel­lyttävä insinööri G. Nagel­mackers on siunannut Eurooppaa näillä makuuvaunuilla, jotka ovat hienompia kuin mitkään, joita olen Amerikassa tai Britanniassa nähnyt.”

Belgialaisen Nagelmackersin unelma koko Euroopan halki kulkevasta junayhteydestä oli käynyt toteen. Nyt ihmiset pystyivät matkustamaan Euroopan laidalta toiselle ilman, että heidän tarvitsi vaihtaa junaa aina valtion rajan ylittäessään tai riutua epä­mukavissa ja ahtaissa posti­vaunuissa.

Nagelmackers oli solminut kahdeksan eurooppalaisen rautatieyhtiön kanssa sopimuksen, jonka nojalla hän saisi käyttää niiden vetureita ja raiteita, kunhan hän itse hankkisi ylelliset ravintola- ja makuuvaunut.

Grand Express d’Orient eli Idän ­pikajuna tarvitsi kuitenkin mainosta, jotta Euroopan kerma innostuisi ostamaan lipun pitkälle junamatkalle mantereen halki. Niinpä ­Nagelmackers oli kutsunut junan neitsytmatkalle Belgian ja Ranskan ministe­riöiden ja rautatieyhtiöiden edustajien lisäksi useita toimittajia.

Toimittajat ylistivät junaa vuolaasti, aivan kuten Nagelmackers oli toivonut. Edmond About kirjoitti junan ravintolavaunun ja kahden makuuvaunun olevan kuin ”taloja pyörien päällä”. Hän kirjoitti vaunujen olevan ”17,5 metriä pitkiä, höyryllä lämmitettäviä, kirkkaasti kaasulampuilla valaistuja ja tehokkaasti tuuletettuja”. Makuuvaunut olivat Aboutin ­mukaan ”vähintään yhtä mukavia kuin Pariisin hienoimmat yksityisasunnot”.

Vaunujen ikkunoiden yläpuolelle oli maalattu kultakirjaimin Nagelmackersin junayhtiön nimi ”Compagnie Internationale des ­Wagons-Lits”, jota kutsuttiin yleensä vain nimellä ”Wagons-Lits”, ja ­ravintolavaunussa kullatut kattokruunut kimmelsivät kilpaa huolella kiillotettujen hopeisten aterinten kanssa.

Idän pika­junan jokainen yksityiskohta huokui loistoa, ja mitä pitemmälle matka eteni, sitä tyytyväisempiä matkustajat olivat.

Ravintola tarjoili gourmetruokaa

Boyer ja About olivat tottuneet matkustamaan kylmissä ja epämukavissa junissa, joissa ­samaan vaunuosaston ahdettiin joskus kahdeksankin ihmistä. Ei siis ole ihme, että he ihastuivat Idän pikajunaan, joka kiisi kiskoilla kevyesti ja tasaisesti ja jossa oli lämmintä, vaikka ulko­puolella puhalsi syksyinen tuuli.

”Koko junassa on lämmitys, ja uuden tekniikan ansiosta junan jousitus on niin pehmeä, että juna tärisee tuskin lainkaan – edes pahimmissa paikoissa Saksassa”, Boyer kommentoi.

Myös About kiinnitti huomiota junan tasaiseen kyytiin etenkin ravintolavaunussa ja viereisessä salongissa, jonne vieraat saattoivat vetäytyä aterian jälkeen:

”Pisaraakaan samppanjaa ei läikkynyt, ja matkustajat saattoivat nojautua rennosti taaksepäin tuoleissaan aivan kuin he olisivat olleet kiinteälle perustalle rakennetussa talossa.”

Idän pikajunan ravintolavaunu oli hienointa, mitä raiteilla oli koskaan nähty. Illallisen ruokalista koostui 7–10 ruoka­lajista, jotka huuhdottiin alas valikoiduilla laatuviineillä. Tarjoilusta vastasivat Euroopan parhaat tarjoilijat. Hummerinpyrstöt ja höyrytetty kala viettelivät tuoksullaan, ja niiden jälkeen vuorossa oli mureaa kauriinviulua ja hienoja ranskalaisia juustoja. Nagelmackers halusi Idän pikajunan ravintolan vetävän vertoja Euroopan parhaille ravintoloille, ja niinpä hän palkkasi junaansa arvostettuja huippukokkeja. Boyer kiitteli matkaraportissaan junan kokkia vuolaasti.

”Tuo nero – enkä kiitollisuudeltani löydä ­parempaakaan sanaa häntä ­kuvaamaan – loihti aterioille mitä hienoimpia ja erilaisimpia ruokalajeja aina sen maan mukaan, jossa kulloinkin olimme”, hehkutti Boyer, joka nautti Idän pika­junan neitsytmatkalla monenlaisia paikallisia erikoisuuksia, kuten ”Tonavan kalaa, tuoretta romanialaista kaviaaria ja turkkilaista pilahvia”.

Junan makuuvaunut vetivät vertoja loistohotelleille sekä mukavuudessa että palvelussa. Kussakin makuuvaunussa oli tilaa 20 matkustajalle, joiden tarvitsi vain painaa nappia, ja pian paikalle ilmestyi junan palvelija täyttämään heidän toiveensa.

Illan tullen hyttien nojatuolit avattiin vuoteiksi, joihin vaunuhenkilökunta sijasivat valmiiksi silkkilakanat, lämpimän villahuovan ja pehmeän untuvatyynyn.

”Lakanat vaihdettiin joka päivä uusiin, ja ne tuoksuivat aina hyvältä”, About kuvaili. Hän kritisoi vain sitä, että makuu­vaunujen ­ainoat käymälät olivat vaunun päissä ja että niihin oli jonoa aamuisin.

Toisaalta About arvosti suuresti sitä, että wc:ssä oli käytetty italialaista marmoria ja wc-istuin oli kauniisti koristeltua posliinia. Hän kehui myös puhtaita pyyhkeitä, pieniä hajustepulloja ja tuoksuvia käsisaippuoita, jollaisia oli yleensä tarjolla vain loistohotelleissa. Lisäksi käymälä siivottiin jokaisen käynnin jälkeen.

About oli haltioissaan palattuaan Konstanti­nopolista Pariisiin 11 päivän pituisen matkan jälkeen:
”Olen yhä häikäistynyt kokemastani. Vaikka matka oli pitkä, en ole lainkaan väsy­nyt ja olisin valmis nousemaan junaan uudelleen vaikka saman tien.”

About olisikin voinut lähteä uudelle junamatkalle vaikka saman tien, sillä Idän pikajunalla oli kaksi viikoittaista lähtöä sekä Pariisista että Konstantinopolista. Luultavasti hänellä ei kuitenkaan olisi ollut varaa ostaa lippua itse.

Junassa matkusti monenlaista väkeä

Matkalippu Pariisista Konstantinopoliin maksoi suunnilleen keskivertoranskalaisen neljännesvuoden palkan verran, ja niinpä vain varakas väki pystyi matkustamaan Idän pikajunassa. Junan käytävällä saattoikin kohdata vanhoja ottomaaniylimyksiä, venäläisiä ruhtinaita, rikkaita kreikkalaisia kauppiaita, romanialaisia aristokraatteja ja itävaltaunkarilaisia aatelisia.

Ajan myötä matkustajakuntaan liittyi myös länsimaalaisia liikemiehiä, virkamiehiä sekä menestyneitä taiteilijoita, jotka kiersivät työnsä vuoksi Euroopan suurkaupungista toiseen.

Idän pikajunassa hienot matkustajat saivat mahdollisuuden näyttäytyä ja tehdä tuttavuutta muiden silmäätekevien kanssa, ja kaikki, joilla oli varaa maksaa kalliista matkasta, olivat tervetulleita.

Yksi Idän pikajunan tunnetuimmista matkustajista oli kreikkalais-turkkilainen asekauppias Basil Zaharoff, joka matkusti luksusjunalla ensi kerran vuonna 1885 ja josta tuli junan kanta-asiakas seuraaviksi 40 vuodeksi.

Aina tyylikkäästi pukeu­tunut ja ylellisyydestä nauttiva Zaharoff ihastui Idän pikajunaan ensisilmäyksellä. Junassa hän pystyi tapaamaan vaivihkaa poliitikkoja ja virkamiehiä ja solmimaan heidän kanssaan tuottoisia asekaup­pa­sopimuk­sia. Hänellä oli tapana lahjoa neuvottelukumppaneitaan hienovarai­sesti tarjoa­malla näille savukkeita, joiden ympärille oli kääritty seteleitä.

Zaharoff hurmasi charmillaan myös ministereiden vaimoja ja rakastajattaria ja urkki heiltä neuvottelukumppaniensa ­salaisuuksia ja heikkoja kohtia, joita hän sitten hyödynsi omaksi edukseen. Zaharoffista tuli vuodessa Euroopan rikkain asekauppias, ja hän itse kiitti menestyksestään pitkälti Idän pikajunaa.

Ahkerasti matkustava Zaharoff arvosti junayhtiön hienotunteisuutta, ja hänestä tuli nopeasti Idän pikajunan tärkein ­yksittäinen asiakas. Kun Zaharoff kaipasi naisseuraa, eräs wieniläinen ­parittaja varmisti, että Zaharoffin vakituisessa hytissä numero 7 odotti aina punahiuksisen prostituoitu. Junan henkilökunta katsoi tätä kaikkea läpi sormiensa.

Talvella 1886 Zaharoffin hyttiin ei ­kuitenkaan astunut punaverikkö, kuten yleensä, vaan sen ovelle ryntäsi 17-vuo­tias tumma espanjalaiskaunotar.

”Suokaa anteeksi, arvon herra! Teidän on pelastettava minut! Hän on menettänyt järkensä... Hän aikoo tappaa minut!” huudahti kaunis Maria-niminen espanjatar, joka kertoi olevansa häämatkalla herttua-aviomiehensä kanssa. Pian paikalle ilmestyi aviomies tikari kädessään.

Ritarillinen asekauppias päästi ­Marian turvaan hyttiinsä, ja hänen henkivartijansa riisti tikarin herttuan kädestä. Idän ­pikajunan henkilökunta suhtautui dramaattiseen kohtaukseen tyynesti, ja kun juna vähän myöhemmin pysähtyi Wienissä, mieleltään järkkynyt herttua vietiin huomiota herättämättä hoidettavaksi yhteen Wienin monista hermoparantoloista.

Vaikka Zaharoffin ja häntä 20 vuotta nuoremman Marian ensitapaaminen jäi ­lyhyeksi, he rakastuivat. Paria ei nähty virallisesti yhdessä, sillä Maria oli yhä naimisissa mielenvikaisen herttuansa kanssa, mutta rakastavaiset alkoivat tavata toisiaan salaa Idän pikajunassa.

Seuraavien 38 vuoden ajan Zaharoff varasi matkoillaan hytin 7 itselleen ja viereisen hytin numero 8 Marialleen. ­Rakastavaiset saivat toisensa lopulta vuonna 1924, kun Marian aviomies kuoli. Heidän avioliittonsa jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Maria kuoli vuonna 1926.

Basil Zaharoff kuoli vuonna 1936, ja ennen kuolemaansa hän oli antanut henki­vartijalleen tehtävän, joka kuvasti hyvin Idän pikajunan merkitystä hänen elämässään. Päivä Zaharoffin kuoleman jälkeen henkivartija nousi Pariisissa Idän pikajunaan mukanaan kirjekuori, jossa oli Marian valokuva.

Matkalla kohti Wieniä hän avasi hytin 7 ikkunan, repi valokuvan kappaleiksi ja heitti palaset ulos. Kello oli tuolloin 2.32 – aivan kuten silloin, kun nuori Maria oli peloissaan ­koputtanut Zaharoffin hytin ovea 40 vuotta aikaisemmin. Näin asekauppias jätti ­hyvästit rakastetulleen.

Bulgarian tsaari tarttui ohjaimiin

Idän pikajunan toinen vakioasiakas ei ollut yhtä tahdikas kuin ­Zaharoff. Bulgarian tsaari Ferdinand I matkusti usein Wieniin tai Pariisiin yksityisessä salonkivaunussaan, joka kytkettiin Idän pikajunan perään.

Kerran ollessaan matkalla kotiin Sofiaan vuonna 1912 Ferdinand ei saanut unta, ja hän päätti järjestää itselleen ohjelmaa. Hän veti hätä­jarrusta, ja kun juna oli ­pysähtynyt, hän marssi veturiin ja vaati saada ohjata junaa sen ollessa Bulgarian maaperällä.

Hämmentynyt veturinkuljettaja yritti puhua tsaarille järkeä, mutta tämä oli järkkymätön. Kun junan hätäjarrutuksen lukitsemat pyörät oli saatu vapautettua ja matka taas jatkui, kuljettajana toimi Bulgarian tsaari, joka ohjasi junan perille Sofian rautatieasemalle asti. Wagons-Lits sopi myöhemmin Ferdinandin kanssa, että tämä saisi jatkossakin kuljettaa junaa halutessaan, mutta hän saisi hypätä puikkoihin vain sellaisella asemalla, jolla junan oli joka tapauksessa aikataulun mukaan määrä pysähtyä.

Kun Ferdinandin vanhin poika Boris peri valtaistuimen, hänkin halusi kuljettaa Idän pikajunaa Bulgarian alueella. Uusi tsaari kaipasi kuitenkin enemmän vauhtia kuin isänsä. Kun juna kerran oli aikataulustaan jäljessä, tsaari Boris käski lämmittäjän lapioida lisää hiiliä tulipesään, kunnes höyrykattilan painemittari ylitti maksimirajan.

Veturinkuljettaja onnistui viime tipassa estämään höyrykattilan räjähtämisen avaamalla sen ylipaineventtiilin, mutta lämmittäjää se ei pelastanut. Tulipesästä leimahti valtava lieska, joka tarttui lämmittäjän vaatteisiin, ja miesparka hyppäsi ilmiliekeissä ulos veturista. Hän kuoli vammoihinsa.

Boris halusi yhä junan ehtivän Sofiaan aikataulussa, eikä hän sallinut junan ­pysähtyä. Kun juna sitten saapui Sofiaan ajoissa, Boris ylpeili saavutuksellaan asemalaiturilla. Tsaarin ja oman maineensa varjelemiseksi Wagons-Litsin ei auttanut muu kuin ostaa kuolleen lämmittäjän perhe hiljaiseksi muhkealla ­korvauksella. Hienotunteiseen tapaansa junayhtiö piti summan salassa.

Henkilökunta säilytti salaisuudet

Hienotunteisuus ja asiakkaiden salaisuuksien säilyttäminen olivat Wagons-Litsille kunnia-asioita. Junan henkilökunta pyrki myös aina täyttämään matkustajien toiveet – silloinkin, kun ne poikkesivat valtavirrasta eivätkä kestäneet päivän­valoa. Basil Zaha­roffin lisäksi monet muutkin merkkimiehet luottivat Idän pikajunan työntekijöiden hienotunteisuuteen naisseikkailujensa suhteen.

Esimerkiksi ­Belgian kuningas Leopold II, joka oli Georges ­Nagelmackersin hyvä tuttu, varasi rakastajattarelleen omaan vaunun, ja ­Wagons-Litsin henkilökunta järjesti monenlaisia erityispalveluita hänelle ja hänen seurueelleen. Myös Romanian Kaarle II:lla oli oma vaunu salaisia lemmenleikkejä varten.

Myös korkea-arvoiset kirkonmiehet ­tapailivat Idän pikajunassa naisia. Eräällä itäeurooppalaisella piispalla, jonka junan henkilökunta tunsi nimellä ”hänen korkeutensa arkimandriitta Cyril”, oli tapana pelehtiä maksullisten naisten kanssa matkustaessaan Sofian ja Belgradin väliä.

Matka kesti vain tunnin ja 35 minuuttia, mutta se riitti piispalle. Tärkeintä oli se, että hän saattoi luottaa Idän pikajunan henkilökunnan vaitioloon.

”Emme me voi paljastaa, mitä vieraamme junassa tekevät”, junan konduktööri vastasi uteliaan toimittajan kysellessä ­häneltä piispan monista junamatkoista.

Idän pikajunan henkilökunta oli koulutettu vastaamaan uteluihin vältellen, aivan kuten junan kaikki työntekijät ­junapäälliköstä kantajiin oli ohjeistettu täyttämään matkustajien kaikki toiveet, oli­vat­pa ne miten kummallisia tahansa.

Yhdysvaltalaiset ja britit olivat kaikkein huomaavaisimpia ja ”helpoimpia” asiakkaita, ja itävaltalaisia aristokraatteja oli kaikkein vaikein miellyttää. Esimerkiksi ruhtinas Ernst Rüdiger Starhemberg kieltäytyi syömästä ravintolavaunun tarjoamia ruokia, sillä hän uskoi tiettyjen ruokalajien kohentavan mies­kuntoaan.

Niinpä junan kokki joutui ­tilaamaan ruhtinaalle tämän vaatimusten mukaisia ­annoksia wieniläisestä loisto­hotellista, jotta tämän vireys olisi huipussaan Pariisin bordelleissa.

Habsburgin sukuun kuuluva arkkiherttuatar Marie Valerie vaati myös erityisruokavaliota junassa. Vaatimus ei tosin koskenut häntä itseään vaan hänen puudeleitaan, joille piti kolmesti päivässä tarjoilla normandialaisessa voissa paistettua juottovasikkaa. Kokki joutui kaivamaan juottovasikan ohjeen esiin neljästi vuodessa, kun arkkiherttuatar matkusti trimmauttamaan puudeleitaan pariisilaiseen salonkiin

Koirilla oli luonnollisesti omat paikkalippunsa, jotka maksoivat lähes yhtä paljon kuin tavallinen matkalippu.

Junassa vilisi vakoojia

Idän pikajunasta tuli erittäin suosittu, ja jo vuonna 1906 eli vuosi Georges Nagelmackersin kuoleman ­jälkeen Wagons-­Lits vastasi kasvaneeseen kysyntään avaa­malla uusia junareittejä.

Euroopan poliittisen tilanteen kiristyessä vakoojatkin alkoivat hyödyntää Euroopan metropolien välillä liikennöiviä junia. Salaiset asiakirjat vaihtoivat vaivihkaa omistajaa salonkivaunussa, ja agentit ja vakoojat saattoivat ylittää valtioiden rajoja turvallisesti tekeytymällä harmittomiksi britti.ordeiksi tai ranskalaisiksi elostelijoiksi.

Yksi Idän pikajunaa ahkerasti käyttänyt vakooja oli kansainvälisen partioliikkeen myöhemmin perustanut Robert Baden-Powell.

Ahavoitunut britti perhoshaaveineen näytti viattomalta luonnonystävältä, kun hän matkusti Idän pikajunalla Balkanille ja jatkoi sitten matkaansa Välimeren rannikolla sijaitsevien sotilastukikohtien tienoille. Kyselijöille hän selitti piirtävänsä harvinaisia perhoslajeja, minkä jälkeen hän sai yleensä piirrellä rauhassa.

Kun Baden-Powell oli kerännyt riittävästi tietoa, hän hyppäsi taas junaan ja palasi luonnoksineen Lontooseen.

Todellisuudessa hän oli taitavasti kätkenyt perhospiirroksiinsa kuvauksia linnoituksista ja puolustusrakennelmista, ja Lontoossa tiedustelupalvelu tulkitsi piirrokset ja piirrätti ne puhtaaksi. Baden-Powellin keräämien tietojen ansiosta ympärysvaltojen sotalaivat pystyivät helposti tunnistamaan Itävalta-Unkarin rannikkopuolustuskohteita Kroatiassa ensimmäisen maailmansodan aikana.
Idän pikajunaa alettiinkin pian kutsua ”vakoojien pikajunaksi”, ja vakoitoiminnan ollessa vilkkaimmillaan junassa oli eri valtioiden agentteja tungokseen asti.

Vähän ennen toisen maailmansodan syttymistä yksi vakoojien kohtaaminen päättyi murhaan, kun brittiagentti Michael Henry Mason paljastui kahdelle saksalaisvakoojalle Simplon Orient Express -junan ravintolavaunussa.

”Uskottelin heille olevani humalassa, mutta todellisuudessa kaadoin suurimman osan viinistäni lattialle. Tiesin, että he odottaisivat minua käytävässä, mutta minä ehdin ensin”, Mason muisteli vuosia myöhemmin. Hän mursi saksalaisten niskat aitoon James Bond -tyyliin ja heitti ruumiit ulos junan wc:n ikkunasta.

Murhat olivat Idän pikajunassa harvinaisia, vaikka Agatha Christie ja monet muutkin rikoskirjailijat tekivätkin luksusjunasta monien rikosten näyttämön. Ensimmäinen murha junassa tapahtui vasta vuonna 1935 eli vuosi Christien Idän pikajunan arvoitus -romaanin ilmestymisen jälkeen.

23-vuotias opiskelija Karl Strasser istui samassa vaunuosastossa rikkaan romanialaisnaisen kanssa matkalla Pariisiin. Matkan aikana Strasser ryösti naisen ja heitti tämän ulos vaunun ikkunasta.

Satunnainen ohikulkija löysi ruumiin radan varresta, ja kun eräs poliisi myöhemmin näki murhatun naisen upean hopeakettupuuhkan toisen naisen kaulassa, poliisi pääsi Strasserin jäljille. Strasser tuomittiin murhasta ja ryöstöstä kuolemaan, mutta tuomio muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi.

Veri virtasi Idän pikajunassa myös kylmän sodan aikana, mutta murhat eivät horjuttaneet Wagons-Litsin hyvää mainetta. Junayhtiön alamäen aiheutti aivan toinen ilmiö: tekniikan kehitys.

Idän pikajuna tuli tiensä päähän

1950-luvulta alkaen Wagons-Lits kilpaili matkustajista lentokoneiden kanssa. Lentoyhtiöt tarjosivat yhä halvempia ja nopeampia yhteyksiä Euroopan metropolien välillä, ja lentomatkailun suosio kasvoi, vaikka koneissa ei ollutkaan tarjolla marmorisia wc-istuimia tai gourmetruokaa.

Se ei ollut tarpeen, sillä matkustajille riitti, että he pääsivät perille Pariisiin, Istanbuliin tai Wieniin yhdessä päivässä.

Wagons-Lits taisteli sitkeästi olemassaolostaan ja avasi uusia junareittejä, mutta aika oli ajanut sen ohi, ja vuonna 1977 se oli vain varjo entisestään. Luksuksesta oli karsittu, eivätkä junien matka-ajat olleet enää kilpailukykyisiä.

Lopulta yhtiön oli lakkautettava kuuluisa Pariisi-Istanbul-yhteytensä. 22. toukokuuta 1977 Idän pikajuna saapui viimeistä kertaa Istanbuliin, jossa sitä odotti toimittajien armeija. Uutistoimisto Reutersin sähkeessä ­tapausta kommentoitiin näin:

”Idän pikajuna, joka oli aikanaan maailman ylellisin juna, saapui tänään viimeisen kerran Istanbulin Sirkecin asemalle 5 tuntia ja 38 minuuttia aikataulustaan myöhässä.” Reuters jatkoi vielä, että ”sametin, nahkapaneelien ja cordon bleu -aterioiden aika” oli ohi.

94 vuotta sen jälkeen, kun ensimmäinen Idän pikajuna lähti Pariisista neitsytmatkalleen samppanjalasien kilistessä, Wagons-Litsin vaakunakuvan koristamat lasit otettiin taas esille – nyt juhlistamaan Idän pikajunan tarinan loppua.

”Satoja ihmisiä kokoontui Istanbuliin asemalaiturille todistamaan, miten matkustajat kohottivat viimeisen samppanjamaljan”, Reuters kommentoi.