Lontoo hukkui saastaan: Vuosisadan suurin LVI-hanke

Vuonna 1858 Lontoon kaduilla tulvi viemärijätettä, löyhkä oli karmea ja juomavesi saastunutta. Kukaan ei kuitenkaan kuunnellut insinööriä, joka tarjosi ratkaisua miljoonakaupunkia piinaavaan ongelmaan.

Vuonna 1858 Lontoon kaduilla tulvi viemärijätettä, löyhkä oli karmea ja juomavesi saastunutta. Kukaan ei kuitenkaan kuunnellut insinööriä, joka tarjosi ratkaisua miljoonakaupunkia piinaavaan ongelmaan.

National Portrait Gallery London & Shutterstock

Aurinko paahtoi Lontoon kattoja kesällä 1858, ja Thamesin ruskea vesi loiskui Westminsterin sillan palkkeihin kuin paksu keltaisena vaahtoava keitto. Siitä huokuva lemu oli kuvottavampi kuin koskaan.

Joen rannoilla, missä joen löyhkäävä vesi muuttui paksuksi tahmeaksi massaksi, rääsyihin puetut lapset haravoivat kepeillä mutaa etsiessään nauloja, köydenpätkiä tai luita myytäväksi romukauppiaille.

Suuri osa lontoolaisista asui 1800-luvun lopulla slummeissa, joista kolera vaati useimmat uhrinsa.

© Granger/Imageselect

Ruskea lieju kuivui auringossa harmaiksi paakuiksi lasten ohuisiin jalkoihin. Lapset tulivat rannalle joka päivä, sillä viemärit toivat heille elannon – he olivat alimpana saastasta elävien köyhien hierarkiassa.

Tämä oli Dickensin Lontoo. Tämä oli viktoriaanisen ajan Lontoo. Tämä oli Lontoon löyhkä, ”The Great Stink”, kuten sitä kutsuttiin kansan suussa ja toimenpiteitä yhä kiivaammin vaativissa lehtikirjoituksissa.

30 000 kuoli koleraan

Löyhkä oli peräisin yli kahden miljoonan lontoolaisen ruumiintoiminnoista – ja kotieläinten, teurastamojen, nahkatehtaiden ja täyteen ahdettujen hautausmaiden päästöistä.

Jätevedet tulvivat viemäreissä ja kellareissa, saastuttivat pumppukaivot ja virtasivat jokeen. Katkut tunkeutuivat ikkunoista, ovista ja halkeamista kaikkialle – jopa parlamenttiin, jossa muutamat vielä paikalla olevat parlamentin jäsenet yrittivät turhaan peittää nenänsä käsin kirjailluilla taskuliinoilla säästyäkseen löyhkältä.

Monet olivat jo kauan sitten pakanneet perheensä ja tavaransa hevoskärryihin ja lähteneet maalle pois suurkaupungista, jota pidettiin sivilisaation linnakkeena mutta joka oli nyt hukkumassa asukkaidensa jätöksiin.

Ilmiö ei ollut uusi, vaan se oli toistunut edellisinä vuosina joka kesä ja sitä oli käsitelty vuosien varrella lukuisissa lehtikirjoituksissa ja lautakunnissa.

Sanomalehdet arvostelivat armottomasti Lontoon kehnoa veden laatua. Pilapiirros vuodelta 1858 on nimeltään ”Thamesin hirviösoppa”.

© Wellcome Library, London

Kolera oli raivonnut kolmesti vuodesta 1831 lähtien. Kokonaisia perheitä oli kuollut koleraan muutamassa päivässä ahtaissa köyhäinkortteleissa. Kaikkiaan kolera oli vienyt yli 30 000 ihmisen hengen.

Kuitenkin vasta nyt, kun löyhkä saavutti parlamentaarikkojen hienostuneet sieraimet, alkoi tapahtua. Lopulta päätettiin, että Lontoo tarvitsi uuden viemärijärjestelmän, joka johtaisi bakteeriliemet pois kaupungista. Tehtävä ja rahat siihen myönnettiin uudelle Metropolitan Board of Works -virastolle.

Etenkin yksi mies oli päätöksestä helpottunut. Hän oli viraston pääsuunnittelija Joseph Bazalgette, joka oli monta vuotta anonut lupaa tehdä jotain uhkaavalle katastrofille.

Nyt hän pääsi vihdoinkin toteuttamaan rakennushankkeen, joka turvaisi Lontoon tulevaisuuden ja pelastaisi kaupunkilaiset todelliselta ympäristökatastrofilta.

Viktoriaanisen ajan insinöörit pukeutuivat säätynsä mukaisesti. Tässä he tarkastavat uuden viemäristön työmaata.

© Punch magazine, Hulton Deutsch/Getty Images & Shutterstock

Lontoon köyhät hukkuivat saastaan

Lontoon juomavettä oli vuosisatojen ajan pidetty erinomaisena. Keskiajalla Thamesjoessa ui niin paljon lohta, että käsityöläismestarien oppipojat rukoilivat, etteivät joutuisi syömään lohta useammin kuin kahdesti viikossa.

Ajan mittaan Thames kuitenkin saastui niin pahasti, että pian siinä ei elänyt noin 4–5 kilometrin matkalla enää mitään. Viimeinen lohi joesta pyydettiin vuonna 1833.

Kehitykselle oli selvät syyt: kaupungin väkiluku oli yli kaksinkertaistunut 50 vuodessa, käytännöllisestä vesiklosetista oli tullut valtava menestys, ja kaupunki oli luopunut vanhasta sanitaatiojärjestelmästään perustamatta uutta.

Lontoon vanha viemäröinti oli tarkoitettu vain sadevesien poistoon, eikä sen kapasiteetti riittänyt uusille vesivessoille.

© The Stapleton Collection/Bridgeman Images & Shutterstock

Vuoteen 1815 asti jätökset oli kerätty noin 200 000 likakaivoon eri puolilla kaupunkia, ja öisin jätekuskit olivat maksua vastaan tyhjentäneet likakaivot lietteestä ja ajaneet sen maaseudulle. Järjestelmä ei kuitenkaan kestänyt rajua väestönkasvua.

Likakaivot pursuilivat yli, ja jätekuskit nostivat hintojaan joutuessaan ajamaan yhä kauemmaksi kaupungista hävittämään löyhkäävään lastinsa. Lontoon monet köyhät eivät kyenneet maksamaan, ja vähitellen jätöksiä kasaantui kellareihin, pihoihin ja kapeille kujille.

Sen seurauksena viranomaiset kumosivat vuonna 1815 kiellon johtaa kotitalouksien vedet ja lietteen viemäreihin.

Juomavesi otettiin Thamesista

Alun perin viemärit oli rakennettu vain johtamaan sadevedet kaduilta jokeen. Nyt ne kuitenkin avattiin yli kahden miljoonan ihmisen päivittäisille jätevesille, mikä toi mukanaan vakavia hygieniaongelmia.

Kaupunki suorastaan houkutteli kolerabakteereja asettumaan taloksi. Koleraepidemiat huuhtoivat läpi kaupungin viemärivesien mukana, ja lehdet kirjoittivat kilpaa kurjista hygieniaolosuhteista ja juomaveden surkeasta laadusta.

Noiden kahden asian välistä yhteyttä ei kuitenkaan tiedostettu yleisesti. Charles Dickens oli yksi niistä, jotka arvostelivat julkisesti juomavesitilannetta. Hän vieraili vuonna 1850 eräässä Lontoon vesilaitoksessa ja kuvaili, miten vuorovesi saattoi huuhdella viemärilietteen takaisin jokeen juuri sinne, mistä vesilaitos otti vettä kaupunkilaisten tarpeisiin.

Pilapiirros ”Isä Thames esittelee lapsensa Lontoon kauniille kaupungille.” Lapset ovat kurkkumätä, kolera ja risatauti, joita joen uskottiin levittävän.

© John Leech Cartoons from Punch magazine & Shutterstock

Valitus oli kuitenkin turhaa. Vuosien varrella ongelmaa selvittämään perustettiin useita komiteoita, mutta niillä ei ollut rahaa saati todellista valtaa. Lisäksi eri kaupunginosien lukuisat paikallisneuvostot, vesilaitokset ja viemärikomiteat olivat eripuraisia.

Aina kun joku esitti koko kaupungin käsittävää ratkaisua, alkoi väittely sentralismista ja paikallisesta itsemääräämisoikeudesta – ja keskustelu tyrehtyi siihen.

Vasta vuonna 1856 Lontooseen perustettiin Metropolitan Board of Works -rakennusvirasto, ja se sai kunnolla valtaa ja varoja toimia vasta ”suuren löyhkän” aikana.

Kolera tuli Intiasta

Sillä välin kolera riehui ja teki pahaa jälkeä etenkin köyhimmillä asuinalueilla. Ensimmäisen kerran se saapui Lontooseen Intiasta vuonna 1831 ja surmasi 6 000 ihmistä.

Oireita olivat mahakipu, pahoinvointi ja ripuli. Kului yleensä vain vuorokausi, kun tartunnan saanut jo makasi nestehukan uuvuttamana ja iho taudille tyypillisen siniharmaana odottamassa viimeistä sydämenlyöntiään. Kolera tappoi uhrinsa nopeasti.

Köyhillä ei ollut varaa haudata vainajiaan heti, joten ruumiit makasivat päiväkausia elävien joukossa eivätkä omaiset voineet tehdä muuta kuin kuoria massoittain sipuleita peittääkseen mätänemisen hajun. Lääkärit olivat voimattomia, ja he myönsivätkin tappionsa lääketieteellisessä The Lancet-julkaisussa: ”Emme tiedä mitään.”

Lääkäri nimeltä John Snow ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan vaan lähti taudin pahimmin koettelemaan kortteliin, Sohoon, selvittämään koleran tarttumismekanismia.

Snow uskoi, että kolera tarttui juomaveden välityksellä, mutta hänen piti todistaa se. Lääketieteessä oli nimittäin vielä yleisesti vallalla Hippokrateen aikainen niin sanottu miasmateoria.

Sen mukaan taudit tarttuivat ilman huuruista, ja silloin kun löyhkä oli hirveimmillään, myös vaara hengittää tartunta-aineita oli suurin. Ja lehtien mukaan haju leijui Lontoon yllä kuin ”kuoleman enkeli”.

1850-luvulla luultiin, että kolera tarttuu ilman huuruista. Lontoon viemärit huuhdottiin löyhkästä eroon pääsemiseksi, jolloin saastunut liete ajautui Thamesiin – eli juuri sinne, mistä pumpattiin juomavettä kaupungin asukkaille.

© London Metropolitan Archives/Bridgeman Images

Yksi teorian äänekkäimmistä kannattajista oli lakimies ja ponnekas yhteiskunnallisten uudistusten ajaja Edwin Chadwick. Hän kirjoitti The Times -sanomalehden artikkelissa, että ”kaikki haju on tarttuvaa”.

Chadwick oli mukana ajamassa vuonna 1848 lakia, jolla velvoitettiin liittämään kotitaloudet viemäriverkostoon. Se kuitenkin vain pahensi tilannetta, sillä pian Thamesiin virtasi yhä enemmän jätevesiä. Sen seurauksena vuoden 1848 lopussa alkoi toinen koleraepidemia.

Chadwick, joka oli nyt edennyt yhden noina vuosina perustettujen viemärintoimikuntien puheenjohtajaksi, teki jälleen kohtalokkaan päätöksen, joka perustui nimenomaan miasmateoriaan.

Hän määräsi, että kaikki viemärit oli puhdistettava huuhtelemalla hajuista ja höyryistä pääsemiseksi. Kaikki viemäriputkien seinämiin kerääntynyt vanha kuona ja liete huuhdottiin nyt Thamesiin, joka sai näin entistä vahvemman annoksen tappavaa bakteericocktailia.

Vuoden 1849 loppuun mennessä koleraan oli kuollut 14 000 lontoolaista. Vuonna 1853 kolera palasi, ja sillä kertaa se tappoi yli 10 000 ihmistä.

Tohtori Snow löysi taudin lähteen

John Snow oli jatkanut etsintöjään ja kolunnut Sherlock Holmesin lailla köyhäinkorttelien sumuisia kujia etsimässä koleratartuntojen lähdettä.

Hän vieraili vuokrataloissa, jotka muistuttivat enemmän eläinsuojia kuin ihmisasuntoja ja joissa asui isoja perheitä yhteen huoneeseen ahtautuneena. Snow kirjasi tarkasti muistiin, missä kolera oli raivonnut ja ketkä olivat säästyneet siltä.

Lisäksi hän kirjasi, mistä asukkaat saivat juomavetensä – ja osoitti, että sairastuneiden vesi oli peräisin saastuneista lähteistä.

John Snow paikallisti koleratartuntojen lähteen – pumppukaivon Broad Streetillä – mutta tieto kaikui kuuroille korville.

© Wikimedia Commons

Tappava tauti muhi juomavedessä

Lääkäri John Snow ei uskonut koleran leviävän ilman välityksellä, kuten tuon ajan suosituin teoria väitti.

Snow epäili tartunnan lähteeksi juomavettä ja pystyikin esittämään vakuuttavia todisteita teorialleen. Kuitenkin vasta seitsemän vuotta hänen kuolemansa jälkeen tunnustettiin, että kolera levisi juomavedestä eikä ilmasta.

Kun kolerabakteerit pääsevät juomaveden mukana suolistoon, ne alkavat erittää suolistossa myrkyllistä ainetta, ja sairastunut saa muutaman päivän kuluessa voimakkaan ripulin ja menettää runsaasti nestettä.

Hoitamattomana nestehukka voi johtaa kuolemaan vuorokauden sisällä taudin puhkeamisesta.

Snow pystyi siis perustelemaan teoriansa, mutta hän ei saanut silti viranomaisia uskomaan siihen. He torjuivat virallisesti Snow’n tieteellisesti pätevän teorian vuonna 1853 eli samana vuonna kun kolmas koleraepidemia saapui Lontooseen.

Toinen ongelmaan paneutunut ja sanitaatioon perehtynyt mies oli Joseph Bazalgette, joka tosin uskoi tautien tarttuvan saastuneen ilman välityksellä.

Siksi onkin paradoksaalista, että hänen valtava rakennushankkeensa, joka loppujen lopuksi pelasti Lontoon koleralta, sai alkunsa juuri tämän virheellisen tartuntateorian pohjalta.

Insinööri pelasti kaupungin

Thamesia pitkin seilaavasta ja Lontoon ympäristössä mittausvälineiden ja muistikirjan kanssa vaeltelevasta Joseph Bazalgettesta tuli vuosien mittaan lontoolaisille tuttu näky.

Hänellä oli suunnitelma: hän hävittäisi ”suuren löyhkän” Lontoosta painovoimaa ja vuorovettä hyödyntäen.

Insinööri Joseph Bazalgette sai tehtäväksi uudistaa Lontoon viemärit.

© National Portrait Gallery London

Kaupungin alle rakennettaisiin kolmeen tasoon aivan uusi viemärijärjestelmä. Thamesin pohjoispuolelle tulisi kolme ja eteläpuolelle kaksi suurta pääviemäriä, jotka pystyisivät ottamaan vastaan valtavat määrät haisevaa likavettä jo olemassa olevista viemäreistä.

Pääviemärit johtaisivat jätevedet jokeen täsmälleen oikeaan paikkaan ja oikeaan aikaan niin, että vuorovesi kuljettaisi ne aina Englannin kanaaliin asti.

Lontoo muuttui rakennustyömaaksi

Joseph Bazalgette oli arvostettu insinööri, joka esitti ainoan järkevän ratkaisun ongelmaan. Poliitikot eivät silti innostuneet, ja hän sai ryhtyä toimeen vasta seitsemän vuoden ja useiden suunnitelmanmuokkausten jälkeen.

Tulos olikin sitten näyttävä ja muutti koko kaupunkikuvaa.

Thamesista pengerrettiin 52 eekkeriä, mikä vastaa 31:tä jalkapallokenttää, ja alueelle rakennettiin upeat Chelsea-, Victoria- ja Albert Embankment -nimiset rantakadut teineen, jalkakäytävineen ja puistoineen; niiden alle rakennettiin betonista viemäreitä, rautatiekiskoja ja tunneleita, joissa kulki sähköjohtoja sekä kaasu- ja vesiputkia.

Viemäriverkostoon tarvittiin tuhansia tonneja betonia, joka sekoitettiin betonimyllyissä. Tarkka Bazalgette otti ensimmäisenä käyttöön betonin laadunvarmistuksen.

© Otto Herschan Collection/Getty Images

Bazalgette halusi Lontoon uusien viemäreiden kestävän vielä pitkään hänen kuolemansa jälkeen. Siksi hän valitsi betonin raaka-aineeksi tuolloin melko uuden, erityisen kestävänä pidetyn sementin, niin sanotun portlandsementin.

Uudella ja kalliilla sementillä oli kuitenkin yksi merkittävä puute: jos sekoitussuhde ei ollut täsmälleen oikea, betonista ei tullut kestävää vaan pikemminkin tavallistakin hauraampaa.

Senkin pulman Bazalgette ratkaisi ottamalla käyttöön tiukan laaduntarkkailun jo kauan ennen kuin siitä tuli käsite. Jokainen betonierä testattiin niin, että jokainen sentti 600 kilometrin pääviemäreistä oli varmasti vahva ja kestävä.

Lontoo sai vuonna 1868 laajan verkoston uusia viemäreitä (punaiset viivat).

© London Metropolitan Archives/Bridgeman Images

Lontoo sai 850 kilometriä viemäreitä

Jättimäisessä projektissa rakennettiin 130 kilometriä kolmen metrin korkuisia maanalaisia viemäritunneleita, jotka pystyivät vastaanottamaan jätevedet 724 kilometristä vastarakennettuja pääviemäreitä (katso kartta).

Jätevedet johdettiin uusiin viemäreihin jo olemassa olevien viemärien verkostosta. Koko viemäriverkosto rakennettiin kolmeen tasoon oikean kaltevuuden varmistamiseksi. Pelkästään korkeimmalla kulkevaan pohjoiseen viemärilinjaan tarvittiin 40 miljoonaa tiiltä.

Lisäksi kooltaan yli 30 jalkapallokenttää vastaava alue Thamesin rannalta pengerrettiin, ja sinne rakennettiin kolme rantatietä nimeltään Victoria-, Albert- ja Chelsea Embankment.

Kaupungissa saattoi taas hengittää

Kun viemäröintityöt aloitettiin vuonna 1859, lontoolaiset olivat innoissaan. Koko Lontoo muuttui jättimäiseksi rakennustyömaaksi, ja kokonaisia pieniä mökkikyliä nousi sinne, missä suuria pääviemäreitä rakennettiin maan alle.

Ajatuksena oli hyödyntää viemäristön päälinjoissa maaston luonnollista kaltevuutta niin, että jätevedet saisivat vauhtia painovoimasta. Lontoon keskusta oli kuitenkin hyvin tasaista, ja siksi jätevedet piti kerätä ensin pumppuasemille, joissa niitä säilytettiin niin kauan, että vuorovesi saapui ja huuhtoi ne mennessään.

Ensimmäinen pumppuasema saatiin käyttöön vasta kuuden vuoden päästä, ja sitä ennen Joseph Bazalgetten projekti koki myös vastoinkäymisiä. Vaikka onnettomuuksia sattui koko rakennusaikana alle kymmenen, kuuden työläisen hautautuminen elävältä maanvyöryssä synnytti kärkästä arvostelua.

Sitä suurempi oli ilo ja helpotus, kun Walesin prinssi vuonna 1865 vihki käyttöön ja käynnisti Crossnessin pumppuaseman valtavat pumput.

Walesin prinssi käynnisti Crossnessin pumppuaseman suuret pumput vuonna 1868.

© The Illustrated London News

Ilo jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä kolmen kuukauden päästä alkoi taas uusi koleraepidemia. Löyhkä oli poissa, mutta kolera levisi silti.

Tauti rajoittui kuitenkin alueelle, jonka viemäreitä ei ollut yhdistetty uusiin pääputkiin. Tartunnat jäljitettiin yhteen ainoaan pumppukaivoon, mikä todisti John Snow’n teorian oikeaksi.

Joseph Bazalgette ja moni muu tajusi olleensa pahasti väärässä, mutta John Snow ei ollut näkemässä teoriansa läpimurtoa, sillä hän oli tuolloin ollut vainaa jo seitsemän vuotta.

Thamesin rannasta pengerrettiin suuri alue Victoria-rantatietä varten. Maan alle tuli sähkö-, vesi- ja kaasuputkia (1), viemäriputkia (2) sekä maanalaiset kiskot (3), jotka ovat nykyään osa London Undergroundia eli Lontoon metroa.

© Wellcome Library, London

Viimeinen pumppuasema, Abbey Mills, avattiin vuonna 1868, ja Lontoo oli lopultakin päässyt eroon piinaavasta löyhkästä. Kun Hampuri kärsi vuonna 1892 koleraepidemiasta, lontoolaiset jännittivät, säästyisivätkö myös he taudilta.

Ja säästyiväthän he. Joseph Bazalgetten ansiosta kolera ei enää palannut Lontooseen.

LUE LISÄÄ ”SUURESTA LÖYHKÄSTÄ”

  • Stephen Halliday, The Great Stink of London – Sir Joseph Bazalgette and the Cleansing of the Victorian Capital, The History Press Ltd, 2001
  • Deborah Cadbury, Seven Wonders of the Industrial World, HarperCollins Publishers, 2004